Part 3

HELENA (innokkaasti). Älä unohda tuoksuavaa ilmaa ympärillämme. Kanervat ne siellä tuoksuivat. Se oli niin voimakasta, että se kokonaan tukehdutti kaiken muun. Tuon kaukaisen ja suuren; mutta kylmän. Niin hirveän kylmän! Mutta kanerva, se oli tuore ja raitis ja nuori, ja se piiritti meidät joka taholta.

HALL. Sinä taitoit kanervanoksan ja kiinnitit sen napinreikääni.

HELENA. Niin.

HALL. Mutta samassa me säikähdimme. Sillä jotakin tapahtui.

HELENA. Niin, vene laski lintuvuoren rantaan! Siitäpä vasta syntyi elämää!

HALL. Kaikki oli ollut niin hiljaista. Niin, aivan kuin elämä olisi vajonnut iankaikkisuuteen. Mutta äkkiä elämä heräsi! Sadan tuhannen linnun äänet kajahtivat yhtä aikaa.

HELENA. Koko ilma oli täynnä siipiä ja huutoa.

HALL. Silloin me näimme sen, mikä oli uinunut hiljaisuudessa. Muistatko mihin minä sitä vertasin? Kyllä sinä näyt muistavan, Helena. Ja silloin minä kuulin sinun ajatuksesi Vaikka en ollut kuulevinani.

HELENA (on vaiti).

HALL. Minä luulin, ettei minulla ollut lupa kuulla. Mutta kun tulin tänne, ja sinä sanoit aivan samaa minulle täälläkin — ilman sanoja, aina vain ilman sanoja! '—, silloin en voinut sitä enää vastustaa. Sitä oli niin ihmeen suloista kuulla...

HELENA. Ei, setä! Älä huoli!

HALL. Helena!

HELENA. Ei, ei!

HALL (katselee häntä, käy sitten istumaan penkille sen äärimmäiselle reunalle vasemmalle ja nojaa oikean kätensä pöytään). Tänään on kaunis ilma.

HELENA (on vaiti).

HALL. Käy sinäkin istumaan!

HELENA (epäröi).

HALL (katselee häntä).

HELENA (lähestyy, mutta käy istumaan aivan penkin päähän oikealle).

HALL. Mikä vahinko, ettei penkki ole sen pitempi!

HELENA (hymyilee ja siirtyy lähemmäksi).

HALL (kumartuu hänen puoleensa). Minä olen puhunut isäsi kanssa tänään, kaksikin kertaa. Minä tulen suoraan hänen luotaan. Saanko luvan sanoa sinulle mitä hän sanoi?

HELENA (nousee). Älä huoli.

HALL. Nyt sinä myönnät hänen olleen oikeassa, Helena. Ja se on minulle raskasta.

HELENA. Mitä isä sanoi?

HALL. Pelkäätkö sinä?

HELENA. Pelkään. Sillä isä voi sanoa niin kovin paljon.

HALL. Sitä hän voikin. Mutta se, minkä hän nyt sanoi, on kaikkein vaikeinta minulle.

HELENA (käy istumaan). Sano, setä!

HALL. Hän sanoi: tyttö on liian nuori.

HELENA (on ääneti hetken aikaa ennenkuin puhuu). Sanoiko hän niin? — — Mitä sinä siihen vastasit?

HALL. Minä sanoin, etten uskonut sitä. Mutta nyt minä uskon.

HELENA. Oikeinko todella, setä?

HALL. Etkö ymmärrä, Helena, että nyt minä pelkään enemmän kuin sinä?

HELENA. Pelkäätkö sinä?

HALL. Ei koskaan saa ottaa mitään etukäteen. Ja sitä minä olen tehnyt.

HELENA. Mitä sinä tarkoitat? Etukäteen — —?

HALL. Minä pidin sinusta niin paljon, että sinä olit kaikessa aina mukana. En voi enää tulla toimeen ilman sinua. Ja siihen minä olen itse syypää. Minä olin niin varma ja annoin asian mennä vain menojaan. Minä huomasin kyllä sinun arkuutesi. Mutta minä luulin sitä nuoren tytön ihastukseksi. Nuoret tytöt usein käyttäytyvät sillä tavalla.

HELENA. Setä!

HALL. Minä olin niin ihmeen onnellinen, Helena! Niin ylpeän onnellinen, etten lainkaan huomannut, että sinä olit liian nuori.

HELENA. Silloin sinä näit aivan oikein. Sillä minä en ole laisinkaan liian nuori. Kuinka tyhmää, että isä sanoo jotakin sellaista.

HALL. Mitä tämä sitten merkitsee? Miksi sinä pelkäät?

HELENA. En minä yhtään pelkää! En minä yleensä ole mikään pelkuri. Kysy, niin saat kuulla!

HALL. Mutta sanohan, mitä tämä merkitsee? Et tiedä, kuinka sinä peloitit minua.

HELENA. Katsoppas... se on niin kauhean noloa. (Purskahtaa itkuun).

HALL. Noloa, että aivan nuori tyttö...

HELENA. Niin, niin!

HALL. Noloa toistenko vuoksi?

HELENA. Niin, niin!

HALL. Ovatko he kiusanneet sinua?

HELENA. Oi —! Joka päivä!

HALL. Kuinka he sen keksivät?

HELENA. Minä en voinut sitä salata. Minä olen pitänyt sinusta aina lapsesta saakka. Siitä saakka kuin olit täällä käymässä. Siksihän minä tahdoin päästä sinun luoksesi rippikouluunkin. Siksi... Ei, en minä voi selittää kaikkea. Mutta minä olisin joka hetki voinut lentää sinun kaulaasi, — etkö ole tuntenut sitä?

HALL (siirtyy lähemmäksi). Kyllä! Mutta siksi minä niin pelästyinkin...

HELENA. Niin, sillä tämmöinen pieni tyhmä tyttö kuin minä — ja sinä, — sinähän olet niin paljoa vanhempi ja niin viisas ja kaikki ihmiset panevat sinuun niin paljon arvoa ja... niin, se oli niin noloa, niin noloa, niin noloa. (Hän polkee jalkaansa ja peittää kasvonsa).

HALL. Ha, ha, haa! (Hall riistää hänet ylös penkiltä ja syleilee häntä lämpimästi, sydämellisesti).

HELENA (riistäytyy irti). Hyvä jumala, jos joku näkisi, setä! Ehkä he ovat jo tulleet takaisin!

HALL. Sinun täytyy voittaa se!

HELENA. Jospa minä vain voisin!

HALL. Muuten minä luulen, että olet liian nuori.

HELENA. Sanokoon sitä kuka hyvänsä! (Heittäytyy hänen kaulaansa).

TOINEN KOHTAUS

ROUVA ARVIK (vasemmalla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa). No mutta HELENA. —!

HELENA (huutaa ja irtaantuu).

ALBERTA (oikealla, ylhäällä ikkunassa, jonka hän avaa.) No mutta Helena!

ALVILDE, GUNDA, JOSEFA (ovat myös avanneet ikkunat).

HELENA (huutaa taaskin ja heittäytyy Hallin syliin piiloutuakseen hänen luokseen).

HALL (sulkee hänet syliinsä ja katsoo ylös). Helena on minun luonani. Mitä te hänestä tahdotte?

ROUVA ARVIK. Sulkekaa ikkunat, lapset! (He sulkevat. Rouva Arvik sulkee omansa).

HELENA. Jollet olisi pitänyt kiinni minusta, niin olisin vajonnut maan alle.

HALL. Mutta nythän se on voitettu?

HELENA. Niin ajatteleppas, sitä minäkin luulen.

HALL. Oi, Helena, kun sinä... Ei, en minä voi puhua... (Hetken kuluttua). Ystäväni, mene äitisi luo. Minä tulen heti jäljessä.

HELENA (poistuu vasemmalle).

HALL (on seurannut häntä silmillään. Heti kun hän jää yksin, laskee hän toisen polvensa maahan, panee kätensä ristiin ja painaa kasvonsa niitä vasten).

KOLMAS KOHTAUS

ALVILDE (tulee oikealta, pysähtyy hetkiseksi, liikutettuna). Isä!

HALL (nousee heti, kääntyy häntä kohti ja avaa sylinsä).

ALVILDE (lähestyy, vaipuu hänen syliinsä. Äänettömyys).

HALL. Oletko jo kauan tämän tiennyt?

ALVILDE. Kyllä.

HALL. Onko se sinusta omituista?

ALVILDE. Rakas isä!

HALL (tarttuu hänen päähänsä molemmin käsin. Katsoo häntä suoraan silmiin). Puhu! Aivan suoraan!

ALVILDE. Jos sinä olet onnellinen —

HALL (päästää hänet irti). Sinusta se on omituista. Niin minustakin. Vaikka minulla on sellainen tytär kuin sinä! Niin äitisi näköinen. Ja niin iloinen ja viisas. Minä sanoin sen itselleni satoja kertoja. Mutta ihmisessä on jotakin, joka on voimakkaampaa, kuin nuo sadat vastaväitteet.

ALVILDE. Kyllä minä sen ymmärrän. Onneksi olkoon, isä!

HALL. Kiitos, kiitos! (Syleilee häntä). Sinä itket?

ALVILDE. Ei se tee mitään, isä! (Kääntyy pois).

HALL. Oi, — tätä minä juuri pelkäsin.

ALVILDE. Älä huoli pelätä.

HALL. Se koskee niin kipeästi minuun, lapsi!

ALVILDE. Se on nyt vain ensi alussa.

HALL. Luuletko —?

ALVILDE. Aivan varmaan. Varsinkin jos saan nyt matkustaa pois.

HALL. Heti paikallako? Puhumatta...?

ALVILDE. Puhumatta kellekään.

HALL. Alvilde. —?

ALVILDE. Kyllä, kyllä! Minusta tuntuu myöskin, että sinun ja Helenan tulee olla jonkun aikaa yksin. Juuri nyt. Ja sitten minä olen poissa kunnes... (vaikenee).

HALL. Minä ymmärrän.

ALVILDE. Kaikille on parasta, kun en ole täällä. Etkö usko?

HALL (pahoillaan). Ehkä kyllä.

ALVILDE. Sinä et tietystikään ole sitä ajatellut. Mutta minä olen. Setä on jo antanut minulle matkarahat.

HALL. Lontoon matkaako varten?

ALVILDE. Lontooseen, Hawkinsien luo.

HALL. Eikö hän vain luvannut? Tiedäthän, että häneltä on vaikea saada rahaa irti.

ALVILDE. Minulla on jo. Tässä näin.

HALL. Näytähän!

ALVILDE (näyttää).

HALL. Noin paljon! Tämäpä vasta on yllätys.

ALVILDE (nauraa). Minulle myöskin. (Lähestyy, kuiskaa). Enkö matkustaa heti paikalla?

HALL. Nytkö —?

ALVILDE. Nyt juuri. Olen jo pakannut tavarani; en ota juuri mitään mukaan. Minä ostan Lontoossa.

HALL. Sinä lähtisit siis nyt kaupunkiin? Ja sitten —?

ALVILDE. Yöllä matkaan —

HALL. Tänä yönäkö —? Sitten minä saatan sinut laivaan.

ALVILDE. Ei, ei! Ei kukaan saa tietää, että matkustan tänä iltana.

HALL. Minkä vuoksi?

ALVILDE. Katsos, minä tiedän sattumalta erään, joka matkustaa huomenna Lontooseen. Eräs herra. Enkä minä tahdo matkustaa hänen kanssansa. En millään ehdolla! Siksi minä lähden jo tänä yönä. Eikä kukaan saa sitä tietää. Ei, älä kysy, isä!

HALL. En, en! Onko sinusta hauska päästä Lontooseen?

ALVILDE. Äärettömästi.

HALL. Iloitset saadessasi tavata vanhoja ystäviämme...

ALVILDE. En yksin siitä. Vaan saadessani alkaa uutta elämää.

HALL. Mitä sinä sillä tarkoitat?

ALVILDE. Minä mielestäni jo osaan tämän elämän. (Itkee).

HALL. Alvilde. —!

ALVILDE. Anteeksi, isä! En minä aikonut sitä sanoa! En ymmärrä, miten tulin sitä sanoneeksi. Ei, älä sano mitään! Anna minun mennä!

HALL. Kyllä. Mutta pitäähän minun — —

ALVILDE. Ei, ei! Hyvästi, rakas isä. (Heittäytyy hänen kaulaansa). Ja tule onnelliseksi! (Itkee).

HALL. Kiitos, rakas Alvilde, kiitos! Vielä yksi ainoa sana.

ALVILDE (irtaantuu hänestä, kiihkeänä).

HALL. Älä ole mustasukkainen Helenalle!

ALVILDE. Minä tahdon koettaa. (Reippaasti ulos).

NELJÄS KOHTAUS

ROUVA ARVIK (tulee verandaovesta vasemmalta). Hyvä jumala, kuinka tuo tyttölapsi on onnellinen! (Astuu Hallin luo). Anna minun syleillä sinua!

(He syleilevät toisiansa).

HELENA (tulee jäljessä ulos ja lähestyy heitä).

HALL. Tiesitkö sinä sen?

ROUVA ARVIK. En. Että hän piti sinusta, sen kyllä tiesin. Ja että toiset härnäilivät häntä, senkin kuulin. Mutta —! Sinähän olit nuorimman sisareni mies. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että sinä tulisit nuorimman tyttäreni mieheksi?

HALL. Se on jumalan sallimus.

ROUVA ARVIK. Luuletko sinä? Hänen niskoilleen pannaan niin paljon. Mutta sen minä sanon suoraan, että nuoren tytön pitäisi aina mennä vanhemman miehen kanssa naimisiin. Silloin sekä hän että me pääsisimme kaikesta turhasta kujeilusta. (Katselee ulos vasemmalle). Mitäs tuo merkitsee? (Kaksi miestä kantaa sisään suunnatonta matka-arkkua ja kääröjä ja laukkuja. He laskevat ne taustalle ja katoavat).

HALL. Laiva on kai saapunut etelästä.

ROUVA ARVIK (katselee kelloaan). Niin, mutta kukapa sieltäpäin tulisi?

(Miehet tulevat jälleen kantaen toista suurta arkkua ja muita kapineita ja poistuvat taaskin).

HELENA. Äiti —? (Rientää hänen luokseen).

ROUVA ARVIK. Mikä sinun on, lapsi? Tunnetko tavarat?

HELENA. Tunnen! Ne ovat Marnan!

ROUVA ARVIK. Marnan —?!

HELENA. Ja tuolla ulkona...

ROUVA ARVIK (huutaa miehille). Seis! Nuo tavarat ovat kannettavat tuohon rakennukseen! (Viittaa vasemmalle). Kantakaa nuokin ulos. (Toisille). Sillä jos Marna tulee meille käymään... Mutta enhän minä ole kuullut mitään koko asiasta. (Molemmat peräytyvät jälleen).

HELENA. Ja kaikki kapionsa —! Mitä tämä merkitsee, äiti —?

8 ROUVA ARVIK. Ei suinkaan siinä kaikkia ole. Mutta kovin paljon vain vierailua varten. Vai mitä te arvelette?

HELENA. Jotakin on varmaan tapahtunut.

ROUVA ARVIK. Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?! Mitä —?

HALL. Arvik sanoi kuitenkin tänään... (vaikenee).

ROUVA ARVIK. Mitä?

HALL. Ettei kaikki ole oikealla tolalla.

ROUVA ARVIK. Nuorten kodissako?

HALL. Että ilmapuntari näyttää myrskyä, sanoi hän. Hän oli saanut kirjeen.

ROUVA ARVIK. Ja siitä hän ei mainitse mitään meille muille?

ALBERTA (vasemmalta). Oi, äiti —?

ROUVA ARVIK. Mitä, lapseni?

HELENA. Marna. Onko hän täällä?

ALBERTA. Ei. Mutta Gunda on puhunut hänen kanssaan.

ROUVA ARVIK. Marnanko kanssa?

ALBERTA. Hän oli laivassa, mutta matkusti ohi —

ROUVA ARVIK. Matkustiko hän ohi?

ALBERTA. — kaupunkiin. Hän tulee heti takaisin.

ROUVA ARVIK. Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?

HELENA. Mitä hän itse sanoi?

ALBERTA. Hän sanoi Gundalle, että hän aikoo jäädä kotiin kokonaan. Hän ei maininnutkaan miehensä nimeä. Ei hän sanonut mitään muutakaan.

HELENA. Eikö Gundakaan kysynyt?

ALBERTA. Ei. Tunteehan hän Marnan.

HALL. Eikö hän ole kirjoittanut?

ROUVA ARVIK. Ei.

HALL. Hän lienee varsin omituinen, kun tällaista voi tapahtua niin odottamatta teille kaikille.

VIIDES KOHTAUS

ARVIK (on tullut oikealta toisten huomaamatta). Ei minulle!

ROUVA ARVIK. Sinäkö se olet! Mitä sinä olet sanonut Hallille?

ARVIK. Hallille? Sitä en muista. — Mutta minä sain juuri äsken kirjeen Marnan mieheltä.

KAIKKI. Mitä hän kirjoittaa?

ARVIK. Hän kirjoittaa tunnustaneensa Marnalle, että hän... (vaikenee).

KAIKKI. Että hän...?

ARVIK. Niin, minun täytyy koettaa sanoa sitä hiukan toisin sanoin... Hänellä ei ole kylliksi — (vaikenee).

KAIKKI. Ettei hänellä ole kylliksi —?

ARVIK. Minun täytyy koettaa sanoa sitä vieläkin toisin. (Lyhyesti). Hän ei ole tyytyväinen Marnaan.

(Äänettömyys).

ROUVA ARVIK (levottomasti). Viiden kuukauden avioliiton jälkeen?!

ARVIK. No, mitä aikaan tulee —

ALBERTA. Tuo ylpeä, kunnianhimoinen Marna!

HALL (rouva Arvikille). Minun täytyy sanoa samoin kuin sinäkin: viiden kuukauden avioliiton jälkeen!

ARVIK. Viidessä kuukaudessa ehtii kokea paljon, ystäväni.

ROUVA ARVIK (terävästi). Mitä sinä sillä tarkoitat?

ALBERTA. Niin, mitä sinä sillä tarkoitat?

ARVIK. No —! Ettei Marna sovi hänelle.

KAIKKI KOLME NAISTA. Ei sovi hänelle?

ROUVA ARVIK. Mitä se merkitsee?

ARVIK. Ei sovi hänen tarpeitansa varten. (Hiljaa Hallille). Niin, miten minä sen sanoisin?

HELENA. Marnaa ei saa tahrata millään tavalla!

ARVIK. Tahrata —?

HELENA. Hän on erinomainen ihminen.

ALBERTA. Kaikki, jotka tuntevat Marnan, pitävät hänestä.

ROUVA ARVIK. Marna on voimakas luonne. Hieno, hyvä luonne. Se ei ole yhtään tavallista.

ALBERTA. Minä en lainkaan ymmärrä tätä!

ARVIK. Marnalla on monta hyvää ominaisuutta. Mutta sopiiko hän aviovaimoksi?

KAIKKI KOLME NAISTA. Aviovaimoksi?

ROUVA ARVIK. Etkö sinä ollut itse mukana häntä naittamassa?

ARVIK. Olin kyllä. Hän tahtoi kaikin mokomin. Siihen ei voinut sanoa mitään. Ja te tahdoitte sitä kaikki. (Rouva Arvikille erikseen). Varsinkin sinä. (Astuu samalla askeleen sivulle).

HALL. Mutta jos sinä epäilit, niin miksi et sanonut suoraan?

ARVIK. Epäilin tai en epäillyt. Ei se minusta riipu. Kun nuo neljä pitävät yhtä. Silloin asia on jo ratkaistu.

ALBERTA. Ei, ei huolita taas puhua tästä asiasta! — Mutta mitä se merkitsee, että niin lahjakas ja hienotunteinen nainen kuin Marna, — niin hyvä ja suloinen —, ettei hän kelpaa muka aviovaimoksi?

ARVIK. Tässä on kysymys asioista, joista — ei ole niinkään hyvä puhua.

ROUVA ARVIK. Mistä esimerkiksi?

ARVIK. Jos voisin mainita esimerkkejä, niin voisin kertoa koko asiankin.

ROUVA ARVIK. Mitä verukkeita nuo ovat?

ARVIK. Minä en usko, että Marna yksin, vaan hyvin monet muutkin naiset eivät sovi aviovaimoiksi.

ALBERTA. HELENA. Minkä vuoksi?

ALBERTA. Sanohan toki minkä vuoksi?

HALL. En tunne Marnaa; mutta minäkin olen sitä mieltä, että yhä useammat naiset ovat sopimattomia avioliittoon. Kultuuri näyttää kulkevan siihen suuntaan.

ROUVA ARVIK. Ovatko he liian itsenäisiä?

HALL. Sitä myöskin. Mutta en minä tahdo sanoa, että se olisi mikään onnettomuus.

ARVIK. Ei, ei! Mutta he tahtovat kaikki mennä naimisiin! Siinä onnettomuus on.

ALBERTA. HELENA. Mistä sinä sen tiedät?

ROUVA ARVIK. Älkää välittäkö hänestä, lapset! — Mutta miksi syy pannaan naisten niskoille? Minun luullakseni miehet tulevat yhä sopimattomammiksi avioliittoa varten.

HALL. Aivan niinkin. Kumpaisetkin. Siihen suuntaan kehitys käy. Olet aivan oikeassa.

ROUVA ARVIK. Mutta mitä se tätä asiata koskee? Emmehän me ole naiskokouksessa? Emmehän me pohdi avioliittokysymystä? Puhukaa suoraan!

ALBERTA. HELENA. Niin, antakaa tulla!

ROUVA ARVIK. Miksi Marna on sopimaton aviovaimoksi? Siksikö että hänellä on liikeälyä? Sillä sitä hänellä on. Senkö vuoksi, että hän on riippumaton miehestään, siksikö hän on sopimaton? Silloin kai minäkin olen sitä?

ARVIK. Ehkä. Ehkäpä se riippuu siitä.

ROUVA ARVIK. Ja sen sinä sanot minulle.

ARVIK. Niin, miksikä en? Minä tarkoitan, se vie naisen ajatukset, naisen harrastukset ja intohimot toisaalle. Ja se tuntuu miehestä ikävältä. Siitä huolimatta he voivat kumpikin olla erinomaisia ihmisiä. Mutta he eivät sovellu yhteen.

ROUVA ARVIK (mahtipontisesti). Onko mies niin monipuolinen, että hän voi vaatia itselleen lahjakkaan naisen kaikki ajatukset, harrastukset ja intohimot? Voiko hän tyydyttää niitä kaikkia? — — Ei, ei huolita olla narrimaisia! Katsokaamme pikemmin asiaa toiselta kannalta: miksi hän on tyytymätön sellaiseen naiseen kuin Marna on? Onko mies luonteeltaan pintapuolinen, kevytmielinen? Eikö hän ole uskollinen? Vai onko hän irstas? Minä alan jo ymmärtää!

ARVIK. Siitä ei ole kuin viisi kuukautta, kun hän sinun — sekä teidän muittenkin mielestä oli kaikkein miellyttävin ja kelvollisin mies koko maailmassa!

ALBERTA. HELENA. Älä huoli vastata hänelle, äiti!

ARVIK. Se on kai viisainta.

ROUVA ARVIK. Sinä et puhu suoraan! Sinä salaat jotakin. Miksikä juuri Marna olisi niin sopimaton avioliittoon?

ARVIK. Avioliittoon tuon miehen kanssa! Minä sanoin: tuon miehen kanssa.

ALBERTA. HELENA. Ei, sitä sinä et sanonut!

ALBERTA. Sinä sanoit "sopimaton aviovaimoksi". Aivan yleisesti.

ARVIK. No, ainakin minä sitä tarkoitin. Ehkäpä hän sopisi jollekin muulle aviomiehelle.

ROUVA ARVIK. No eiköhän: Marna!

ARVIK. No niin. Mutta Marnan mies on myöskin ihminen. Hänellä on vaatimuksia avioliiton suhteen, — joita Marnalla ei ole.

ROUVA ARVIK. Mitä vaatimuksia? Sinä olet oikein kiusallinen.

ALBERTA. HELENA. Niin, mitä vaatimuksia?

ARVIK. No niin, saakeli soikoon, sellaisia, jotka pakoittavat miehen ottamaan itselleen jalkavaimon.

(Äänettömyys).

ALBERTA (purskahtaa nauruun). Ei totta tosiaan, sellaisia vaatimuksia Marnalla ei voi olla!

HELENA (samoin). Ne hän saa pitää itse hyvänänsä!

ALBERTA. Sellaista ei Marna voi hyväksyä! Siinä sinä olet oikeassa.

HELENA. Se ei sovi Marnalle!

ALBERTA. Vai onko herra nähnyt hyväksi hankkia itselleen jalkavaimon! Onpas se hienoa! Onko se joku talon väestä? Keittäjäkö? Vai sisäkkö?

HELENA. ALBERTA. ROUVA ARVIK (miehelleen). Arveletko todellakin, että Marnan pitäisi suostua sellaiseen?

ARVIK. En minä ole sitä sanonut! En millään tavalla! — Se on aivan yksilöllistä.

HALL (Arvikille). Mitä leikkiä sinä nyt lasket? Yksilöllistäkö?

ARVIK. Ei, ei! Mutta onhan aivan turhaa keskustella tästä asiasta! He ovat eronneet! Mies matkustaa pois.

MOLEMMAT NAISET. Mieskö matkustaa?!

ARVIK. Hän on jo kauan aikonut lähteä matkalle. Ja kun tämä nyt vielä tuli lisäksi — Minä sain eilen kirjeen häneltä; tänään sain sähkösanoman. Hän matkustaa. Se on kaikkein sopivinta. Eikö totta?

ROUVA ARVIK. Kyllä. Niin minäkin arvelen. — Minne hän matkustaa?

ARVIK. Hänellä on aina ollut halu lähteä Austraaliaan.

TOISET. Austraaliaan?!

ARVIK. Hän on sukkela mies. Kyllä hän pääsee eteenpäin missä tahansa. Ja Austraalia on tulevaisuudenmaa!

ROUVA ARVIK. Niillekö, jotka haluavat pitää sekä vaimoa että jalkavaimoa? Sitä minä suuresti epäilen!

ALBERTA (Arvikille). Niin, sillä ei suinkaan hän matkusta yksin?

HELENA (Arvikille). Ottaako hän keittäjän mukaan?

ALBERTA. Vai sisäkön?

ROUVA ARVIK. Hän ottaa kumpaisenkin! Muuten hänellä ei ole sekä vaimo että jalkavaimo!

ALBERTA. Hän ottaa molemmat mukaan! Tietysti!

ARVIK. En minä tiedä mitä hän tekee. — Sen minä vain tiedän, että se on hänen oma asiansa.

ALBERTA. HELENA. Tietysti!

ROUVA ARVIK. Jumalan kiitos!

ALBERTA. Mutta saammehan me siltä kysyä?

HALL (on sillä välin astunut hymyillen peremmälle ja pysytellyt siellä. Nyt hän astuu reippaasti esiin). Eiköhän Marna tule tuolta?

ALBERTA. HELENA. Joko nyt?

HALL. Minä näen alhaalla tiellä naisen — hän astuu hitaasti ylöspäin. Sen mukaan kuin voin nähdä komea nainen.

ALBERTA. HELENA. Se on varmaan Marna.

ROUVA ARVIK. Lapsi parka! (Arvikille). Ja tässä sinä vaan lasket leikkiä! Ja saat meidät muutkin yhtymään siihen! Mennäämpä kaikki häntä vastaan!

ALBERTA. HELENA. Mennään!

HALL (tarjoo rouva Arvikille käsivartensa. Alberta ja Helena jäljessä).

KUUDES KOHTAUS

ARVIK. Helena!

HELENA (pysähtyy). Isä!

ARVIK. Kuulehan —! Pari sanaa!

HELENA. Myöhemmin, isä! (aikoo seurata toisia).

ARVIK. Ei nyt juuri!

HELENA. Mutta isä —?

ARVIK. Sinähän olet nyt kihloissa.

HELENA. Niin.

ARVIK. Etkä kerro sitä edes minulle!

HELENA (lähenee). Kyllä; — mutta setä sanoi — (Pysähtyy).

ARVIK. — että hän puhui jo minun kanssani?

HELENA. Niin.

ARVIK. Riittääkö se?

HELENA. Ei. — Olihan minunkin aikomukseni... Mutta sitten tuli kaikki tämä väliin. Suo anteeksi, isä! Mutta enkö saa nyt mennä Marnaa vastaan, minä myöskin?

ARVIK. Sinä menit heti kertomaan äidillesi.

HELENA (on vaiti).

ARVIK. Ja nyt sinä ajattelet vain, miten päästä minusta irti.

HELENA. No mutta, isä —?

ARVIK. No, no. Ei huolita siitä. Tule tänne.

HELENA (tulee lähemmäksi).

ARVIK. Pidätkö sinä hänestä?

HELENA. Vielä sinä kysyt?

ARVIK. Mutta onhan hän vanha.

HELENA. Sitä minä en huomaa.

ARVIK. Kun hän tulee oikein vanhaksi ja sinä olet vielä nuori...? Oletko ajatellut sitä?

HELENA. Että minun sitten pitää auttaa häntä? Hoitaa häntä?

ARVIK. Niin.

HELENA. Se tulee olemaan minulle kaikkein rakkainta.

ARVIK (iloisesti). Sinä olet kiltti tyttö, sinä!

HELENA. Kiitos! — Saanko nyt mennä?

ARVIK. Heti! Vielä yksi asia... Hänellä on voimakkaat intohimot, tuolla miehellä. — Eikö loukkaa sinua —?

HELENA. En ymmärrä sinua.

ARVIK. Se ei siis loukkaa sinua?

HELENA. Ei, päinvastoin!

ARVIK. Vai niin! Sinä olet oikein kiltti tyttö!

HELENA. Saanko nyt mennä?

ARVIK. Mennään yhdessä!

(Tarttuu hänen käsivarteensa. Poistuvat vasemmalle Tyhjä näyttämö).

KARL TONNING (tulee oikealta, synkkänä, varmana. Pysähtyy, katselee ympärilleen. Varsinkin toisen kerroksen ikkunoihin oikealle. Hänen kasvoissaan ja ryhdissään kuvastuu harmia ja intohimoa. Hän seisoo hetken aikaa hiljaa ja tuumii. Äkkiä hän kuulee ääniä vasemmalta. Vetäytyy taammaksi ja katsoo ulos, astuu takaperin varovaisesti oikealle).

SEITSEMÄS KOHTAUS

Marna tulee hitaasti, äitinsä tukemana, ja heidän vieressään astuu Hall. Jäljessä kulkee Alberta ja Helena. Viimeisenä Arvik. Heidän astuessaan etualalle sanoo.

ARVIK (hiljaa, ikäänkuin itsekseen). "Hiljainen saatto kulkee —"

ROUVA ARVIK (saattaa Marnan pöydän ääreen penkin luo, johon tämä istahtaa, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja purskahtaa itkuun).

KAIKKI (asettuvat hänen ympärilleen, Arvik hiukan syrjään).

ROUVA ARVIK. Oi, lapsi kulta! Ettäs tällaisena kotiin tulit.

MARNA (itkee vieläkin enemmän, nousee ja kääntyy pois).

ROUVA ARVIK. Tahdotko mennä huoneeseesi? (Me näemme Marnan nyökkäävän päätään). Etelänpuoliseen vierashuoneeseen! (Hän viittaa vasemmanpuolisen talon ylempään päähän, toista kerrosta kohti).

Helena, kutsu Maria tänne!

MARNA (astuu hitaasti vasemmalle, nojautuen Helenaan. Ne, jotka jäävät paikoilleen, ovat vaiti, katsellessaan toisten menoa. He seisovat vielä hetken paikoillaan, kunnes nämät ovat poikenneet talon vasempaan sivurakennukseen ja kadonneet näkyvistä. Silloin kääntyy äkki):

ROUVA ARVIK (toisten puoleen). Minä sanon suoraan...

HALL (tarttuu kiinni hänen käsivarteensa). Ei, älä sano nyt mitään!

ROUVA ARVIK. Minä sanon suoraan, että avioliitto on jotakin likaista. (Astuu enemmän esiin).

ALBERTA (hänen jäljessään). Mutta äiti —!

ROUVA ARVIK. Sikamaista! Kun niin hienotunteinen ja jalo luonne kuin...

ARVIK (keskeyttää). Kuuleppas, ystäväni! (hän astuu hänen luokseen). Pitääkö meidän todellakin käsittää tätä asiaa näin juhlalliselta kannalta?

ROUVA ARVIK. Etkö nähnyt hänen tuskaansa? Etkö nähnyt, kuinka loukkaantunut hän oli aina sielunsa syvyyteen saakka? Ei kukaan muu voi kärsiä siitä niinkuin Marna! Siksi ettei kukaan muu...

ARVIK (keskeyttää). No mutta kuule! Etkö nähnyt, että hänellä oli aivan muodikas matkapuku? Ja huomasitko, että hänellä oli "Shipping Gazetten" viimeinen numero kainalossaan?

ROUVA ARVIK. Kuinka sellainen voi pettää sinua! Marna on lujaluonteinen. Hän ei antaudu epätoivon valtaan. Hän on ulkonaisesti levollinen. Mutta minä tiedän, kuinka hän kärsii! Ettet sinäkin tunne sitä!?

ARVIK. Kyllä. Mutta merkitseväthän ne sittenkin elämää, nuo merkit. Sitä paitsi: itse asiassa on tämä parempi kuin se mikä oli ennen.