Part 14

Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta, pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä määränpäässä odottavat.

»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?

Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä _Talonpoikansa_ nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä. »Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin ilmiöihin.

Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana. Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.

Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:

— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.

Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:

— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä koskaan.

Rva Derize yritti hymyillä:

— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.

— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia riistettäisiin lapsenlasten seura.

Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.

— Rakas lapsi, miksi te itkette?

— En tiedä. Se on kai hermostusta.

— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi. Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä. Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja rukoilkaa.

— En osaa enää.

— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni, Jumala teitä varjelkoon.

Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja kätki hänet.

»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.

Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä. Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä, ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa. Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha. Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä. Nautinnolla hän repi haavaansa.

Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet, sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein, eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»

Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle. Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.

— Joka tapauksessa, totesi Marie-Louise, Grenoble ei ole Pariisi.

— Se ei ole myöskään Saint-Martin, lausahti filosofisesti Philippe.

Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja. Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.

Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan, jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.

II.

ELISABETIN PÄIVÄ

Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.

— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä ettei hänellä ollut valttia.

Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen; talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti hämmästyneeltä.

— Hän on pyytänyt minua pistäytymään täällä tänään.

— Hän kyllä palaa, rouva.

— Siinä tapauksessa minä odotan.

Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista. Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!

— Entä vetomme, kyseli Malaunay.

— Mikä veto?

— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että aviomies voittaa.

— Olette erehtynyt.

— Saammepa nähdä!

— Se on nähty jo!

Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät väliin:

— Mitenkäs pitkällä olemme jutussa?

— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen. Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.

— Onko tätä todistuskappaletta kukaan nähnyt? kysyi juoksupoika.

214

— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän nyt tuo sen meille. On jo aika.

Dauras kaipasi tietoa, jota Lestaque ryhtyi utelemaan:

— Entä mitä tekee hra Derizen asianajaja, hra Lagier?

— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.

— Niin, mutta Grenoblessa he eivät enää tapaa toisiaan.

— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.

— Entä senjälkeen?

— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa. Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.

Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: _Huomio!_ Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:

— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain asiatuttaviaan.

— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.

Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin koputettiin toimiston ovelle.

— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin. Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa. Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.

— Onko hra Tabourin täällä?

— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.

Nopeasti pysäytti hänet Philippe:

— Turhaa. Tulen uudestaan.

Hän siis ei halunnut kohdata rva Derizeä? Apulaiset, joiden suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen, mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään, kiiruhti häntä vastaan:

— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko saattaa minua muutamia askeleita.

Hämmentyneenä Lagier vaivoin sai sanotuksi:

— Mielelläni, rouva.

Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.

— Derizen juttua ei enää ole.

— Kuinka? Miksi? kysyivät apulaiset.

— Rva Derize peruuttaa haasteensa.

Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja julisti:

— Minä olen voittanut.

Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja toisti koneellisesti:

— Voittanut?

— Aivan niin, selitti apulainen röyhkeästi. Olemme lyöneet jutusta vetoa?

— Vetoa?

— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.

Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa puoleen.

— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.

Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä. Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.

— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin. Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen voittoa siitä, että minä menetän juttuni.

Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.

Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä, missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:

— Minne me menemme, rouva?

— Minun kotiini.

— Olette siis jättänyt vanhempanne?

— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.

— Ah, sanoi Lagier, ilmaisematta mielipidettään siitä.

Elisabet tämän johdosta lisäsi:

— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin. Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.

Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa puoluetta vastaan.

He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.

— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean, jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.

He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä sisähuoneisiin.

— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.

Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.

— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.

Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa, sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle päämäärän, joka siltä puuttui.

— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti lähettää.

— Se on totta.

— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai, ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista teidän on huoli pidettävä.

Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:

— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen aineellista tukeaan.

— Entä lapsenne.

— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.

— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.

— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.

— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin. Hänellä on ylpeytensä ... kuten teillä.

Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:

— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole teille välttämätön?

Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle. Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän, mutta hän tyytyi sanomaan:

— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.

— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.

— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään. Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.

Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.

— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja annan hänelle tunteja.

— Te näette paljon vaivaa.

— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla elämällä ei enää ole mitään päämäärää.

Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen, antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle tuttu.

— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.

Lagier kumarsi sanattomana.

— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?

Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka hänelle ojennettiin:

— Se kuuluu teille. Se on teidän aseenne. Te ette voi olla sitä vailla.

— Minä en enää tarvitse sitä ...

— Mutta, rouva ...

— Minä luovun avioeronpyynnöstä. Albert saa tehdä mielensä mukaan.

Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.