Part 13

Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä. Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin, joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua, mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän ei ollut täyttänyt.

Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä. Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia, he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat, mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä, ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi. Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä. Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa alku ja syy.

Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton. Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt. Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta? Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on kadotettu?

Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen. Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta. Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin hänetkin valtasi mieletön elämän halu.

Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan, ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut. Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta kuten aurinko oli maailman:

»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään muuta kuin kärsimystä.»

Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi, että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.

KOLMAS OSA

I.

ENSI TAIVAL

Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun: kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi minuuteiksi.

Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea. Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.

— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?

Tyynesti, mutta lujasti hän esitti syynsä:

— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän kävisitte usein meillä.

— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta näin määrättyä tahtoa.

Loukkaantuen vastasi Elisabet:

— Se on totta, mutta hän ei sinne tule.

— Entä jos siinä erehdyt.

— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.

Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta. Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli viimeinen jäte vanhasta kappelista.

Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen. Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen sydämensä.

Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa. Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen käteensä viedäkseen sen huulilleen:

— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on työni ja sinut, en kaipaa mitään.

Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan varjeltava.

Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen, pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara. Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan. Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä. Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.

Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle, riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö, huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto, joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle tietämättömyytensä.

— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi. Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.

Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:

— Minäpä kerron sinulle _Onnen maljan_.

Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä? Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton. Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi. Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.

Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa, minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa, hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään. Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla, mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä, johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä, niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä oli hänen rukouksensa.

Seuraavana päivänä hän aikaisin antoi puettaa lapset, jotka ihastuivat päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan katseen tyhjälle maantielle:

— En näe automobiilia.

— Me menemme jalkaisin Uriageen, missä astumme raitiovaunuun.

— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he uudelleen tekivät tenän.

— Tämä ei ole yhtään sievää, totesi pikku tyttö nenäkkäästi.

— Täällä on ihan mustaa, lisäsi paksu Philippe.

Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan, eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi. Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty. Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina, puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen, puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.

— Joko te nyt palaatte Grenobleen? kysyi hän Elisabetilta.

— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.

Fauchette, joka kuunteli, mutisi hampaittensa välissä:

— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!

— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä äänellään, mutta sen pahempi teille.

— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te pidätte.

— Ah! te hemmottelette minua.

— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö, joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.

Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista, minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.

— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.

— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui, peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.

Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään. Hän lisäsi:

— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.

— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.

Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin, mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.

Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.

— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän lopuksi.

— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.

Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä päämääriä.

— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.

Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä. Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita. Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan arkaillen.

— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.

Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla:

— Entinen postineiti.

Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin. Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.

Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla uskomatta Albertin paluuseen.

Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla, Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön. Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen, varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä, veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.

»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa. Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi. Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»

Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia moitteita.

»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»

Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:

— Äiti, tiedättekö, missä _hän_ nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä Albertin äiti vastasi nopeaan:

— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.

— Missä maassa?

— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.

Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.

— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.

Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.

Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa. Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi lehteä. Hän luki aina samat sanat:

»Matkalla. Hän on matkalla.»

Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa, Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä, hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?