Part 11

_Toukokuu_. — Saatan paremmin sietää kotiani. En odota mitään, mutta ajatukseni ovat löytäneet suunnan.

_12 päivänä kesäk_. — Kellään naisella ei ole hänen samalla kertaa notkeata ja velttoa käyntiään, ei hänen kultakipunaisia soikeita silmiään, eikä hänen äänensä epäröiviä muuntelulta. Kävellessäni Pariisissa en voi sekoittaa häntä kehenkään toiseen kulkijaan. Tänä iltana menin Luxembourgin puiston läpi; noudattaessani pengermää, joka on Medicien suihkulähteen yläpuolella, hämmästyin tuntiessani hänet, ja vieläpä hämmästyksessäni annoin hänen mennä ohi, kunnes hän pysähtyi, punastui ja ojensi minulle kätensä:

— Minua ilahduttaa nähdä teitä.

Te täällä neiti? Te pistäytte meilläkin kenties? Barakatu on aivan tässä lähellä.

Huomasin että hän oli puettu mustiin.

Liian suorasukaisena jättääkseen minut epätietoisuuteen päämäärästään, hän selitti:

— Ei, menen kotiin.

— Kotiin?

— Niin, sanoi hän hymyillen, Cassini katu tähtitornin vieressä. Vanhanaikaisella tädilläni de Liévillellä on siellä pieni huoneusto. Hän on minulle jättänyt vuokraoikeutensa, ehdolla että luovun opetustoimestani. Vanha naisparka, hän saattoi vaivoin sietää minun lankeemustani, kuten hän sitä nimitti. Hän on ainoa sukulainen, joka perheen vararikossa on minulle osoittanut jotain myötätuntoa. Hän tarjoutui ottamaan minut luokseen, mutta minä pidin riippumattomuudesta enemmän.

— Te olette nyt rikas.

— Oh! kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia korkoja. Jos suostun ehtoihin.

— Kuinka ette suostuisi?

— Minun täytyy jättää Lontoo, alkaa uutta elämää. Se on vähän myöhään. Minun iälläni.

— Te ette aio naida lord Howardia ... tai hra Portalia?

— Kuka on teille siitä puhunut?

Vastakohtana hänen nuorelle naurulleen oli hänen surupukunsa, hänen huomautuksensa iästään. Kuitenkaan ei hän antanut minulle suoraa vastausta.

— En olisi koskaan tahtonut palata Ranskaan. Tämä paluu panee mieleni kuohuksiin enemmän kuin olisin aavistanut. Se riistää minulta rohkeuteni ja päättäväisyyteni, joka minulle siellä oli luonnollinen. Kuinka voimme olla erilaisia eri seutujen vaikutuksesta. Täällä tunnen itseni aivan heikoksi.

Soimasin häntä siitä ettei hän ollut minulle ilmoittanut tuloansa, tarjosin hänelle palveluksiani, ja kutsuin hänet aamiaiselle seuraavaksi päiväksi. Hän antoi paljon pyytää itseään ja myöntyi. Vuorotellen viehättyneenä ja huolestuneena on hän päättämättömämpi ja tarmottomampi kuin Englannissa.

Keskustellessamme olimme pysähtyneet kaiteen ääreen, joka reunustaa pengermää. Kahden geranium-maljakon välistä näimme jalkaimme juuressa suuren keskusaltaan, kukkakiehkurat ja taustana puiden lehvistön, joka rajoittaa puiston näköpiiriä. Loistavaa pärskettä suihkusi kastelutorvista. Lapset leikkivät. Voimaton vanhus, vaimonsa tukemana, hengitti ahneesti ja ikäänkuin viimeistä kertaa illan ilmaa. Kyyhkyset tavoittelivat toisiaan päittemme päällä, ja niistä yksi asettui kivijumalattaren ojennetulle kädelle. Oli se hurmaava hetki, jolloin maailma näyttää kullanhohtoiselta, ja jolloin miehen aivot työn jälkeen huonosti puolustautuvat tällaisten aistimusten suloa vastaan.

Katselin häntä, hänen poistuessaan Tähtitornin katua myöten, kunnes hän katosi näkyvistä. Kuitenkin hän oli minulle enemmän mieleen Lontoossa, urhoollisesti taistelevana ja hieman kukistettuna.

_13 päivänä kesäk_. — Pyytäessäni häntä käymään meillä, ei minulla ollut muuta ajatusta kuin solmia miellyttäviä suhteita ja vieläpä antaa Elisabetille ystävätär, jolla olisi häneen terveellinen vaikutus toimeliaan älynsä ja sen viehättävän eloisuuden kautta, jota hänen läsnäolonsa herättää. Todellakaan ei minulla ollut muuta ajatusta. Siinäkin tapauksessa, että hän herätti minussa intohimoisempaa mielenkiintoa itseään kohtaan, oli tämä tunne ainaiseksi jäävä sielun sisäiseen kammioon, jossa jokainen on vapaa. Olisin yksinäni kokenut sen hehkun ja katkeruuden.

Anna de Sézeryn lähdettyä kyselin Elisabetilta hänen saamaansa vaikutelmaa. Olin aamulla tehnyt selkoa tästä kohtalosta: mitenkä hän kohtalon iskun saatuaan taas oli kohottautunut pystyyn.

— Niin, tiedän että hän on ollut kaunis, vastasi Elisabet minulle. Mutta hänellä on esim. vähän hiuksia ja liian suuri suu.

Minä en ollut sitä huomannut. Mutta minä tunnen hänen silmänsä, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa. Miksi niin kohtuuton arvostelu? Minä en kysynyt hänen ulkonaista kuvaansa! Kun kaikki on tehty helpoksi, kun ei ole tarvittu ponnistusta eikä vaivaa, miksi esiintyä niin surkean ylenkatseellisesti? On sanoja niin kömpelöitä, että ne kiintyvät muistiimme kuin rajapyykit ja osoittavat meille, mikä etäisyys meidät eroittaa heistä, jotka ovat ne lausuneet.

_25 päivänä kesäk_. — Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen en enää yrittänyt houkutella Anna de Sézeryä kotiini. Olemme melkein naapureita: käyn häntä katsomassa Cassini-kadulla. Se on pieni autio katu, jonka suun Tähtitorninkadun puut peittävät näkymättömiin. Kukaan ei siellä kulje, ja siellä voi kuvitella olevansa kaukana Pariisista. Molemmat olemme lähdössä pois, hän Lontooseen, missä hänen on katkaistava siteet menneisyytensä kanssa ja minä maalle. Jokainen käynti saattaa olla viimeinen. Mutta lähtömme lykkäytyvät päivästä päivään. Työni jälkeen tapaan hänet illalla hänen palatessaan asioiltaan, ja meille molemmille soveltuu raukeudessamme pieni pakinahetki hyvin.

— Englannissa, huomautti hän minulle melkein tämän uuden ystävyyden alussa, voisin usein kutsua teidät luokseni ilman että se olisi sopimatonta. Täällä, en tiedä...

Mutta mehän kohta lähdemme! Ja ilman tuttavuuttamme hän olisi hukkunut Pariisiin kuten minä elämääni.

_27 päivänä kesäk_. — Pikku Maria-Louise tiedusteli minulta, miksen enää iltasin vie häntä kävelylle.

_29 päivänä kesäk_. — Kävin Anna de Sézeryn kanssa Carnavalet'n museossa. Vallankumouksen historia on tunteita kiihoittava aihe, josta voi ammentaa loppumattomasti.

On päätetty, että minä ensi talvena tulen näyttämään hänelle kokonaisen tuntemattoman Pariisin, joka kantaa merkkiä vuosisadoista ja suurista miehistä. Hänen kanssaan ei puhelulla ole rajoja. Olemme aina hieman vaivautuneet saapuessani; mutta ensimäinen keskustelunaihe karkoittaa sen. Hän vakuuttaa minulle, että minä saatan hänet elämään älyllistä elämää, joka on tuntematon Lontoossa.

_30 päivänä kesäk_. — Hyvästijättö.

— Te menette naimisiin Englannissa.

— En ole aikonut.

— Saatte nähdä, että menette.

— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!

— Entä nyt?

— Nyt vaadin vielä enemmän ...

— Ettekö aio tulla Dauphinéhen.

— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen. Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.

Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme pitkä-ikäiseksi.

_Saint-Martin d'Uriage_. — _Heinäkuu_. — Kirje Lontoosta, luottavainen ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan, jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.

_Elokuu_. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.

_Syyskuu_. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa. Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?

_28 päivänä syyskuuta_. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni, hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma. Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään, ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan teille siitä ...»

Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi? Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen sydämeensä?

_Pariisi, 15 päivänä lokak_. — Olen tullut Pariisiin historiallisia tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.

Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.

_18 päivänä lokak_. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.

— Onko hänellä lapsia? kysyin minä.

— On kyllä. Miksi niin?

— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.

Hämmästyneenä hän kysyi minulta:

— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?

— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa missään tapauksessa. On muita syitä.

Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.

— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman rehellisyyttä.

Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.

— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.

— Ne eivät saa aiheuttaa vapauden menetystä.

— Mutta vapaita ihmisiä ei ole olemassa.

— Silloin ei ole totuutta myöskään?

Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.

— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.

Hän hätkähti.

— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää vaurioitta voi poistua.

Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen Byronia, jota hän käänsi.

— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä. He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.

Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa vaivasi minua.

— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se ansaitse mitään uhrausta?

En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön sovittaminen tapahtuvaan elämään.

— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?

Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta, jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.

Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton epävarmuus ja masennus.

_20 päivänä lokak_. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin. Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.

— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.

Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.

_22 päivänä lokak_. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.

Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.

Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:

— Oletteko te jo rakastanut?

— Oh, kuinka en olisi, vastasi hän nauraen. Kolmenkymmenen ikäisenä!

— Tuo ei ole mikään vastaus.

— No niin, olen. Huvittaako se teitä?

— Paljon. Useampia kertojako?

— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.

— Kertokaa.

Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:

— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.

— Yhäkö te rakastatte?

— Elkää kyselkö salaisuuksiani.

Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä? Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.

_23 päivänä lokak_. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun virran mukana.

En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää, kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: _mukautua_.

Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni. Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni? Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.

Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea. Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.

_25 päivänä lokak_. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen, joka minussa lisääntyy.

Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.

— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.

Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan. Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:

— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.

Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen kalpeutensa.

— Paleleeko teitä?

— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua. Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi. Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut vaunut.

_28 päivänä lokak_. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä. Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona. Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä, jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja kuparinhohtoiset värisävyt.

Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään. Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain — päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.

Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi. Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:

— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?

— Koska olemme ystäviä.

— Me emme ole ystäviä.

Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.

— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.

Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään eikä iloaankaan:

— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista; se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään elämääni.

— Liian myöhään?

— Niin.

— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?

Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:

— Kyllä, kenties.

— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee, kello viisi.

— Menkäämme seuraavalla.

— Ei, Anna, nyt on parempi palata.

Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä, ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein väkivaltaisesti.

— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti minua:

— Entä minä?

— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.

— Unohtamaan teidät?

— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.

Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:

— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.

— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.