Part 10

Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.

_Huhtikuu_. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.

Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias, ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista. Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.

Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.

Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet, Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö. En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon? Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin, sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään ...

_25 päivänä huhtik_. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen vihko.

IV.

ANNA DE SÉZERY.

Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: _Hävitettävä lukematta_, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.

Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen, että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu, ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota hän halveksi.

Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.

Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.

_Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904_. — Imperial Instituten saliin, Kensingtonissa, jossa pidin _esitelmäni talonpojan tilasta ennen vallankumousta_, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa. Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.

Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja lausui ranskaksi.

— Ettekö tunne minua?,

— Neiti de Sézery!

— Niin. En siis ole muuttunut.

— Tuskin, neiti.

— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.

— Te asutte Lontoossa?

— Kyllä. Ettekö käy katsomassa?

— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan lähetystöön.

— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän teidät ihailijattarienne haltuun.

Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin, jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen hiustensa hehkuvaa väriä.

_4 päivänä toukok_. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin runsaasta verevyydestä huolimatta.

Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi aurinko sitä hyväillyt.

Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! — niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.

Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan. Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy. Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle kirjastani _Beethovenin elämä_ — nämä murheelliset merkit häipyvät ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta. Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.

Tällaiset viralliset illatsut päästävät ihmisen eristymään joukon humuun kuin metsän hiljaisuuteen.

Tulee ikä, jolloin tunteittemme alalla kaikki paikat ovat vallatut. Ihminen silloin ei kohtaa uusia naiskasvojakaan jonkunverran ihmettelemättä ja vaivautumatta tästä joutavasta häiriöstä. Mutta vuosien kuluttua tavatessamme jonkun, jonka todellista arvoa emme ole aavistaneet, ja joka meille oli pelkästään miellyttävä, tällaisen ihmisen löydöllä on yhdistyneenä uutuuden viehätykseen se etu, että se liittyy omaan menneeseen nuoruuteemme ja on luontainen osa siitä.

Minusta tuntuu että minulle nti de Sézery on tällainen löytö.

Kun hän tahtoi lähteä, minä umpimähkään tarjouduin häntä saattamaan.

— Jos haluatte, vastasi hän minulle aikeitaan ilmaisematta. Hänen olentoonsa oli palannut sen entinen melkein tuskallinen liikkumattomuus.

Minulta kului enemmän kuin häneltä aikaa hyvästelyyn, esittämäni muka virallisen osan vuoksi. Kun poistuin lähetystöstä, en enää häntä tavannut. Hän oli jo asettunut tuollaisiin kahden suuren pyörän väliin ripustettuihin rattaisiin, joita nimitetään _hansome'iksi_. Hän kutsui minua ja minä nousin hänen viereensä. Me ajoimme Hyde-Parkin läpi, ja sen kostea vihreys välkkyi paikotellen sähkölamppujen valossa, joita vallitsevan hienon sumun takia ympäröitsi monivärinen valokehä. Silloin tällöin sivuutimme nopeat ajoneuvot, mutta puisto oli melkein autio. Oli jo myöhä. Vilkkaan keskustelumme jälkeen vaikenimme nyt. Keskellä tätä suunnattoman suurta kaupunkia, jonka kieltä huonosti osaan, koin yksinäisyyden tunnetta, joka vastustamattomasti muistutti mieleeni syyskävelyni Dauphinen metsässä. Mutta nyt eivät jaloissani kahisseet kuolleet lehdet, vaan vuodet. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa, sillä hän keskeytti hiljaisuuden sanomalla:

— Epäröin, saapuako tänä iltana. Olisin ollut oikeassa. Minusta tuntuu, ikäänkuin olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan Saint-Ismier'hen. Se oli niin kaukana, ja nyt taas niin lähellä.

Katselin häntä. Miten voimakkaasti vaikuttaakaan meihin kärsimyksen ilme kasvoilla, joiden ääriviivat meitä miellyttävät. Mutta hän jo kieltäytyi ajatustaan enempää paljastamasta ja kysyi melkein välinpitämättömänä:

— Te lähdette huomenna?

— En, vasta ylihuomenna. Tahdon nähdä Lontoon Towerin ja käydä Kansallisgalleriassa.

Vähän myöhemmin lisäsin:

— Ja käydä teitä katsomassa, jos sallitte.

— Teiltä ei riitä aikaa siihen.

— Minä otan siihen aikaa.

— Odottakaahan. Minä olen vapaa huomenna. Minäpä tulen teitä hakemaan huomenna hotellistanne. Hotelli?...

— Northumberland. Northumberland avenue.

— Kello kymmenen. Tower ei ole avoinna ennenkuin kello kymmenen. Tulen teidän oppaaksenne. Tahdotteko?

— Mielelläni. Kukaan täällä ei ymmärrä minun englantiani. Ja te syötte aamiaista kanssani.

— Yhdellä ehdolla. Te syötte päivällistä illalla Bladen Lodgessa.

— Bladen Lodgessa?

— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille. Tässä osoitteeni.

Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.

Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen on jokseenkin koulupoikamaista. _Hansomit_ kävivät runsaammiksi. Ne luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.

_5 päivänä toukok_. — Tuskin tunnen historioitsijalle mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n, Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään: kullakin on kaameat muistonsa.

Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut, ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.

Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:

— Mutta minä ikävystytän teitä varmaan.

Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina, ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.

— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous on haihtunut.

Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta, jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa. Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle:

— Tänään on lauantai ja vielä lisäksi puolipäivä. Kaikki pankit, kaikki kauppahuoneet, kaikki pörssit suljetaan tänään puolenpäivän aikaan. Viikottainen lepo kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Englantilainen syöksyy päistikkaa liiketoimiinsa, suorittaa ne kuumeisella kiireellä ja hakee sitten lepoa.

— Te pidätte englantilaisesta elämästä?

Millä ylväällä äänensävyllä hän minulle vastasikaan:

— Olen täällä vapaa.

En uskaltanut tehdä hänelle kysymyksiä. Sulasta suosiosta, hyvin ystävällisesti hän muutamin sanoin selitti minulle, kuinka hän oli saavuttanut riippumattomuutensa, meidän syödessämme aamiaista hotellin suuressa hallissa. Eräs vanha ystävätär — Saint-Ismier'n ajoilta — joka oli naimisissa Lontoossa, oli suositellut häntä miss Pearsonille.

— Miss Pearsonille?

— Niin, miss Pearson on merkitsevä henkilö täällä. Ettekö nähnyt häntä lähetystössä? Hän johtaa erästä nuorten tyttöjen sisäoppilaitosta. Mutta se ei ole ranskalaiseen tapaan muodostettu. Se ei ota kuin kaksikymmentäviisi valittua oppilasta kauniiseen hotelliinsa, johon te eilen minua saatoitte. Se on hyvin kallis, maksu on kaksisataaneljäkymmentä puntaa. Siellä ei ole muita kuin ylhäisön nuoria tyttöjä. Lontoon parhaat opettajat tulevat sinne pitämään luentoja. Siellä ratsastetaan, seurustellaan. Olen opettanut siellä soitantoa ja ranskalaista kirjallisuutta. Minun pelastukseni on ollut se, että olen vähän liikaa rakastanut Beethovenia ja Chateaubriandia. Nyt olen miss Pearsonin ystävä ja osuuskumppani; hän on yhtä hyvä kuin älykäs. Tänä iltana saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

— Asutteko yhdessä?

— Emme, Englannissa pidetään enemmän riippumattomuudesta. Hän on antanut haltuuni huvimajan, jolla on oma uloskäytävä. Mutta me käymme usein toistemme luona.

Lopettaakseen nämä niukat tunnustuksensa hän lisäsi hymyillen, mutta vähän punastuen.

— Minä ansaitsen paljon rahaa. Ainakin ollakseni nainen. Olisitteko voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten. Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin kirjava ja satunnainen.

— En minä tehnyt pilaa siitä.

— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen, tunnustakaa pois.

— Te erehdytte. Joka tapauksessa te erehdytte, jos luulette sitä nyt.

Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:

— Olen tehnyt paljon työtä.

Silloin kysyin häneltä, mutta välttäen tungettelevaisuutta:

— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin. Liityittekö heti miss Pearsoniin?

— En heti. Kolmen vuoden kuluttua.

Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan. Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.

Hänen ajatuksensa varmaan oli kulkenut saman tien kuin minunkin.

— Emme enää ole mitään velkaa sinne kotiin, sanoi hän hieman voittoisella ilmeellä. Voin siis palata sinne, milloin haluan.

Annoin näiden viime sanojen jäädä vastausta vaille. Ymmärsin ne paremmin kuin kukaan. Minäkin olen mielihyväkseni voinut työni tuotteilla tyydyttää isäni viimeisen velallisen. Mutta tiedän, ettei ihminen näistä maineettomista taisteluista pyydä itselleen kiitosta eikä sääliä, ja minä säästin hänet molemmilta.

Meidän tarvitsi vain mennä Trafalgar Squaren yli päästäksemme Kansallisgalleriaan. Minun oli pakko tyytyä katsomaan vain muutamia englantilaisten mestarien tauluja. Minulla on koko joukko ystäviä hajalla ympäri maailmaa. Gainsborough'n Musidora, tuo yhtaikaa heleän ja hekumallisen kauneuden runoelma, Romneyn lady Hamilton, liehittelevä bakkantinainen kullankarvaisine ihoineen, molemmat haihtuvina ja hehkuvina vaaleine kutrineen, ikäänkuin päivän kirkkauteen sulautuen, sitten muutamia Turner'in merimaalauksia, ulapalla näkyviä ilotulituksia, joiden valonpaljous tekee muut muodot hämäriksi, — nähdäkseni kaiken tuon uudestaan, olisin valmis toistamaan matkan. Saattajattareni hengitti taidetta sieluunsa kuin luonnollista ilmakehäänsä. Yhteinen innostus liitti meidät toisiimme. Yhteisesti me tulkitsimme vaikutelmiamme. Harvoin olen museossa kokenut sellaista mielihyvää, sillä sitä lisäsi se ilo, jota tunsin hänen kokevan.

— Teiltä puuttuu, sanoi hän minulle, englantilaisen maaseudun tuntemus. Se saattaisi teidät vielä paremmin ymmärtämään maalaajiamme. Nurmikoille ja puille antaa ilman kosteus erikoisen loisteen. Ratsastusretkeni ovat saattaneet minut huomaamaan sen. Tällaiset retket ovat minun paras ajankulukkeeni. Minä vaan en ole yksin eikä hevonen ole omani.

Minun läsnäoloni kaiken aikaa herätti hänessä eloon entisyyden muistoja. Hänen katseensa himmeni, ja hänen ylistäessään minulle tuota valaistua kosteutta, vertasin sitä näihin silmiin, jotka verhottuina tulivat ilmehikkäämmiksi.

Minulla oli vaikeata jättää hänet vähäksikin aikaa, minähän kohta menisin häntä tapaamaan. Muutamassa tunnissa ehtii tavallisesti kyllästyä parhaaseenkin seuraan, ja tarvitaan taitoa osatakseen lähteä aikanaan ja jättääkseen miellyttävän vaikutelman jälkeensä. Meidän tuttavallisuutemme taas jatkuessaan paljasti minulle uusia puolia hänessä.

En tavannut häntä yksinään. Miss Pearson ja hra Portal, ranskankielen opettaja, olivat myös kutsutut. Jälkimäinen oli hyvin nuori, varsin hieno mies ja varmasti rakastunut nti de Sézery'in. Mitä tulee miss Pearsoniin, niin odotin tapaavani vanhan opettajattaren, mutta tämä oli näöltään tuskin neljänkymmenen ikäinen, ja hänen hieno, vaikka tumma vaatetuksensa kantoi enemmän suurmaailman naisen kuin oppilaitoksen johtajattaren leimaa. Päivällisen jälkeen hän näytti meille ohjelmaa, jolla oli tämä päällekirjoitus: Kuninkaalliset meri- ja sotaturnajaiset, ja tarjoutui viemään meidät Olympian saliin, missä tämä ratsasnäyte esitettiin.

— Teille on, hän vakuutti minulle, tämä näytelmä huvittavampi kuin kaikki meidän teatterimme. Minulla on aitio.

Täten päätettiin tehdä. Minulle osoitettiin se suosio, että pääsin samaan hansomiin kuin miss Pearson, mutta koko matkan kuluessa hän ei minulle puhunut mistään muusta kuin nti de Sézerystä.

— Hän on, miten sanottekaan? hyvin lumoava nuori nainen. Te tunnette hänet ennen minua. Hän on uskollinen ja äärimäisyyksiin menevä. Kun hänet tutustutettiin minuun, tahtoi hän lähteä Indiaan, antautuakseen sairasten ja lasten hoitoon. Vieläkin hän silloin tällöin pyytää päästä lähtemään. Suurella vaivalla saan hänet pidätetyksi. Hän ei ole luotu tavallista elämää varten. Lord Howard, tiedättekö? ette; no niin, arvossapidetty miljoonanomistaja lord Howard on pyytänyt häntä vaimokseen. Nti de Sézery olisi tullut merkitseväksi henkilöksi Englannissa. Hän hylkäsi tarjouksen. Lord Howard on iäkäs. Hra Portal on varaton ja maineeton, mutta nuori ja rakastettava. Hän on jumaloinut nti de Sézery'ä jo kauan. Tämä kuuntelee nuoren miehen kosintaa, mutta ei tee päätöstään.

— Hän kuuntelee ...

— Niin, meillä kuunnellaan kauan nuoria miehiä, ennenkuin päätetään. Teidän luonanne sensijaan täytyy heti myöntää tai kieltää, kun ei vielä tunne omaa mieltään.

Näiden tunnustusten tekemästä epämiellyttävästä vaikutuksesta saatoin huomata, että nti de Sézery, jolle kenties en ollut omistanut yhtään ajatusta yhdeksän vuoden kuluessa, ei ollut tarvinnut kuin kaksi päivää lakatakseen olemasta minulle yhdentekevä. Olin tyytyväinen tavatessamme toisen parin saliin tullessa, mutta olin olevinani erikoisen huvitettu miss Pearsonin puhelusta.

Tämä ratsasnäyte — ratsuväen, tykistöpatterien ja lopuksi meriväen tykistön kilpailu — kuvasi minulle englantilaista imperialismia. Olympiaan mahtuu kymmenentuhatta katsojaa. Se oli kukkurallaan yleisöä. Eläköönhuutoja kohotettiin voittajille. Meriväki varsinkin herätti innostusta. Suunnaton ylpeys paisutti ja kiihoitti tämän joukon mieltä, kun toinen toisensa jälkeen marssivat ohi sotilassoittokunnat, kuninkaallinen kaarti punaisissa puvuissaan, kummallisissa karvapäähineissään, skotlantilaiset lievetakeissaan ja sääret paljaina. Säkkipillit herättivät mielessäni eloon surumielisiä maisemia ja tarinoita, mutta terävä-ääniset huilut puistattivat hermojani kuin Rudyard Kiplingin kertomukset. Ne vallitsivat rumpujen pärinää, vaikka palikat putosivat ylhäältä koko käsivarren korkeudelta kireille nahoille kuin tahtoisivat ne särkeä nämä.

Tudorien aikaisten turnajaisten näyte saattoi meidät lähtemään pois ja me menimme juomaan teetä nti de Sézeryn luo. Kutsuin naisia pistäytymään Pariisissa. He lupasivat suopeasti epätodennäköisen käyntinsä, ja tämä oli hyvästimme. Hra Portal saattoi minua, ja tarjoutui näyttämään minulle yöllistä Piccadillyä, mutta minulla oli kiire päästä yksikseni, saadakseni itsekseni selvitellä tämän päivän tulokset.

_6 päivänä toukok_. — Merellä katselin Doveriin päin, niinkauan kuin saatoin nähdä sen rantaharjut ja linnakkeet.