Part 4

Chapter 43,181 wordsPublic domain

Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.

Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä. Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan ihmeolennoksi.

-- Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa salissa illallisen jälkeen.

-- Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.

-- Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan lentoon.

-- Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä varoittavasti nyökäten.

-- Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.

-- Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään pyörähdellyt mukana.

-- Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy huulillaan, mutta silmissään levoton katse.

-- Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin pyörteessä.

-- Eihän sinun pojissasi ole valittamista.

-- Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta, vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien pilalle, ellei isä puutu asiaan.

-- Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän mennessään pois.

-- On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka, vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.

-- Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.

-- Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet vakiintumaan niin pian kuin suinkin.

-- Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori, jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: -- Olen melkein unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta ikäisenä.

-- Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: -- Et kai kannata Claran aikeita?

-- Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.

-- Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie sopisi? Hän on erinomainen poika.

Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.

-- Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään, ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.

-- Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti, nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.

Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta, mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli parasta.

-- Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen, jota ei äsken ollut kuulevinaan. -- Suora, lujaluonteinen ja älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö, mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.

Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi nauramaan.

-- Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut, kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten vanhaan hyvään tapaan.

-- Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti alistuvasti. -- Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan. Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.

-- Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.

-- Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan. Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin kohtaan antaa tyttö Archielle.

-- Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.

-- Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin romantiikan.

-- Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.

-- Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä ihmeissään.

-- Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.

-- Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan siihen, luota vain minuun.

-- Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. -- Minä tahdon, että Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!

-- No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta kokemuksestaan.

-- Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin, mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa mieltään jollekin.

-- Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista myötätuntoisesti olalle.

-- Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä? ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.

He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli, että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi. Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:

-- Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken. Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa, jos pidät hänestä vähän huolta.

-- Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä. Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää, lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos Rose olisi sitä pyytänyt.

Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

-- Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.

-- Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle, vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.

-- Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.

-- Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa paikassa valmiina keskusteluun.

-- Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.

-- Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista, Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.

-- Kai kolmisen kuukautta.

-- Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen taakse.

-- Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa, puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.

-- Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani, että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.

-- Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton, jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen mielestään sopi oikein hyvin.

-- Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.

-- Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin usein.

-- Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.

OKAITA RUUSUISSA

Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat levottomina pettymyksen hetkeä.

Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy olisi kovin vaikea.

Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.

Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.

Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset, mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.

-- Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja, pitsejä ja kirjavia papereita.

-- Voin toki enemmänkin.

Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.

-- Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.

-- Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta? Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.

-- En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla heitä aika runsaasti.

-- Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.

-- Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.

Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: -- Ei, ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi katsoen tiukasti työhönsä.

-- Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui niin makealta, Rose?

-- Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on, enkä pidä siitä.

Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.

-- Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä, kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta, silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.

-- Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi ääneen: -- Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?

-- Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille, jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille, Jessie-tädille, Febelle ja pojille.

Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. -- Mutta nämä ovat ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. -- Nuo ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?

-- Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma, ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä täältä kääröissä olevia nimiä.

-- No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä, toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat, niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen. Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että vaativimmankin piti olla tyytyväinen.

-- Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.

-- Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.

-- Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta, sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?

-- Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin, on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja salajuonia ja laskelmointia!

Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.

-- Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin armottomasti pistelet, sanoi tohtori.

Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.

-- Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista, mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.

Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen, mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin, tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja, tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.

Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi -- vaikkei vielä ymmärtänyt -- tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.

Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta liiaksi hänen mieltään.

-- Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea, mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.

Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:

-- Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti, että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana, kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin että siitä ei kannata puhuakaan.

-- Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.

Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti, mielissään ja samalla nyrpeästi. -- Se on ihan typerää! Olisin tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan. Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi koettaen näyttää alistuvalta.

-- Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti rintaansa.

-- En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan kuin olisi tahrinut ne.

-- Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori olkapäitään kohauttaen.

-- Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.

-- Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.

-- No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä pitäen.

Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.