Part 3

Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä. Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori, neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.

Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan sanomatta tytöt sulkivat oven.

* * * * *

-- Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän, että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta, tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.

-- Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia. Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasi Rose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.

-- Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän ranskalaisia hienouksia.

-- Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.

-- Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.

-- En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.

-- Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma? huokasi Annabel osaaottavasti.

Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan muuatta pitsilaatikkoa:

-- Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli, mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.

-- Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel vajosi tuoliin ihan typertyneenä.

-- Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin pariisilaispukuja.

-- Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.

-- Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.

-- Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista arkkua.

-- Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi, ja sinä saat ensimmäisenä valita.

-- Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.

-- No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen laavakoristeen.

-- Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.

-- Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta pullealla ranteellaan.

-- Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa, joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.

-- Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset kysymykset.

-- Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on samanlainen.

-- Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen! läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli ritisi pahasti.

-- Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen, huudahti Rose lämpimästi.

-- Niin -- tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa, hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi, mistä tuuli puhalsi.

Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:

-- Emäntäinen, missä sinä olet!

-- Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose 'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi hänelle ja kysyi rauhallisesti:

-- Mitä kuuluu, neiti Bliss?

-- Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.

Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani tämän istumaan nojatuoliin:

-- Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän, enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.

-- Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää emäntämäiseltä.

-- Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia ollutkaan odotettavissa.

-- Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä, mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa? mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti saattanut vierastaan.

Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.

-- Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin, kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman kumarruksensa.

-- Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi? kysyi Rose.

-- Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on takana.

-- Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin kiinnostunut Kantonista.

-- Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan jälkeen.

-- Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä toimittelit, hyvä herra?

"Sun unten mailla, mä, armahin, näin",

aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:

-- Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.

-- Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies, ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.

-- Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasi Rose ylpeästi.

-- Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.

Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan tehnyt mieli sumentaa.

-- Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi vakavasti. -- Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa rauhassa harrastuksilleen.

-- Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita, vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän ajatteli Macista.

-- Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi, sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.

Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla kauhistuneen näköisenä:

-- Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden. Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän epämiellyttävä.

Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin kunnioittaa tämän ansioita.

-- Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan nurkkaan.

-- Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.

-- Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.

-- Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä, joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen ateljeissa, kun satun sille tuulelle.

-- Entäs musiikki?

-- Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on poikajoukossakin.

-- Opiskeletko mitään?

-- Tuota -- on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat. Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee. Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.

-- Mitä sinä sitten teet?

-- Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein vakavasti antautua teatterialalle.

-- Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.

-- Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?

-- Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on paras pysyä poissa näyttämöltä.

-- Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan ärtyneenä.

-- Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.

-- Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.

-- Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.

-- Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus, tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä saa helpoimmin.

Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä paremmin kuin hän itse osasi:

"Ruusut kun hehkuvat kevättään kulmilla nuoren ja polttavan pään, silloin, ah, aika on juhlien; maljojen ääressä vietämme sen."

-- Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus, ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.

-- Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.

Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan, jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:

-- Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä saat iloisen Martin jos tahdot.

-- Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat. Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen, vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa, joka piteli liljoja kädessään.

-- Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.

Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.

3

NEITI CAMPBELL

Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.

Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta hiljaista.

Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.

Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta, ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti, joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen eikä parantuakseen.

Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan suurta maailmaa.

Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri, kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia heitä palaamaan.

Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.

Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa, kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja, ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.

-- Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.

-- Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi Rose epäilevästi. -- Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan, tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.

Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.

-- Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää levottomuuttaan.

-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa, ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista, joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua, tahtoisin koettaa.

-- Kuinka kauan sinä kokeilet?

-- Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn kokeiluihinsa.

-- Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia. Nuorena huvittelu on suloista.

-- Luuletko että huumaannun siitä?

-- Saamme nähdä, tyttöseni.

-- Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.

Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt, sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.

Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä, sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.

Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.

Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä, sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi -- mutta eihän hänellä ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon. Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet jätettiin kunnioittavasti yksin.