Part 16

-- Et sentään lähtisi. Olen juuri oppinut tuntemaan sinut ja nauttimaan sinun seurastasi ja ajattelin, että luemme yhdessä tänä talvena. Täytyykö sinun mennä? Rose näytti unohtaneen kaiken vierastelun ja piteli kiinni Macin takinnapista.

-- Kyllä minun on lähdettävä, niin on suunniteltu, ja minä olen hartaasti toivonut tätä matkaa, vastasi Mac, ja hän näytti niin innokkaalta, että Rose päästi hänet irti ja sanoi alakuloisesti:

-- Taitaa kuulua asiaan, että te kaikki tulette noin levottomiksi ja lennätte pois, mutta on ikävä päästää teidät toinen toisensa jälkeen ja jäädä tänne yksin. Charlie on poissa, Archie ja Steve ajattelevat vain tyttöjään, nuoremmat pojat ovat koulussa, Jamie on enää 'leikkimässä Rosen kanssa'.

-- Mutta minähän tulen takaisin, ja olet varmaan iloinen lähdöstäni, kun tuon sinulle..., aloitti Mac äkkiä innostuen ja puraisi sitten huultaan kuin olisi ollut puhumaisillaan sivu suunsa.

-- Mitä tuot? kysyi Rose uteliaana, sillä sanat ja liikkeet eivät olleet Macille ominaiset.

-- En muistanut kuinka kauan kestää, ennen kuin saa diplomin, Mac sanoi kävellen poispäin.

-- Yksi hyöty sinun lähdöstäsi on. Tapaat Feben ja voit kertoa minulle hänen asioistaan, sillä hän on niin vaatimaton, ettei itse kerro puoliakaan. Tahdon tietää kuinka hän menestyy. Lupaathan kirjoittaa.

-- Lupaan toki, Mac nauroi hiljaa itsekseen kumartuessaan katsomaan takan reunustalla olevaa Psykheä. -- Onpa tämä sievä, hän lisäsi totisena ja otti sen käteensä.

-- Ole varovainen. Setä antoi sen minulle uudenvuodenlahjaksi, ja minä pidän siitä kovasti. Psykhe nostaa juuri lamppuaan nähdäkseen miltä Eros näyttää, koska ei ole vielä nähnyt häntä, sanoi Rose järjestellen ompelupöytäänsä.

-- Sinun pitäisi hankkia tänne Eros katseltavaksi. Psykhe on odottanut melkein vuoden ja saanut katsella pelkkää pronssista sisiliskoa, sanoi Mac katsoen hiukan ujosti ja samalla rohkeasti, ja se oli outoa ja nolostuttavaa.

-- Eros pakeni tiehensä heti kun Psykhe herätti hänet, ja nyt tyttöparan on ikävä.

-- Tiedätkö, hän on ihan sinun näköisesi? Hiukset solmulla ja kasvot henkevät. Etkö itse huomaa sitä? kysyi Mac kääntäen siroa kuvaa Rosea kohti.

-- En hiukkaakaan. Saas nähdä, kenen näköinen olen ensi kerralla! Minua on verrattu Fra Angelicon enkeliin, Pyhään Agnekseen ja nyt "Syykeen" kuten Annabel sitä nimitti.

-- Käsittäisit kyllä mitä tarkoitan, jos voisit joskus nähdä itsesi sellaisena kuin olet kuunnellessasi musiikkia, puhellessasi vakavasti tai ollessasi oikein liikuttunut. Koko sielusi kuvastuu silloin silmistäsi.

-- Huomauta minulle ensi kerralla kun näet minut sielukkaana, katson sitten peilistä pukeeko se minua, sanoi Rose ilkamoiden ja järjesteli kirjavia villalankojaan.

-- Niin kuin tuuli illansuussa yli leijut sä nurmien; ja kuin unet huhtikuussa ohi häivyt sä valkoinen,

lausui Mac hiljaa ajatellen valkopukuista olentoa, joka kesäpäivänä kulki vihreätä rinnettä; sitten hän kuin häveten hempeämielisyyttään asetti pienoisveistoksen varovasti paikalleen ja alkoi puhua muusta.

Rose ei tavannut Macia muutamaan viikkoon, sillä tämä ilmeisesti halusi korjata mitä oli loma-ajalla laiminlyönyt ja oli entistäkin merkillisempi ja hajamielisempi milloin tuli näkyviin. Sitä mukaa kuin Rose tottui Macin muuttuneeseen ulkomuotoon, hän huomasi Macin muuttuvan muutenkin; Rose seurasi hyvin kiinnostuneena tuon 'hienon näköisen herrasmiehen' kehitystä ja tuumi nähdessään hänessä vuoroin uudenlaista arvokkuutta, vuoroin omituista rauhattomuutta ja joskus hitusen tunteikkuutta: Nerous alkaa liikehtiä, ihan niin kuin ennustin.

Kun suvulla oli surua, ei Rosen yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä pidetty juhlia, vaikka pojat olivat suunnitelleet kaikenlaista hauskaa. Kaikki tunsivat sinä päivänä aivan erityistä hellyyttä Rosea kohtaan, ja hän oli hukkua lahjoihin.

Eräs lahja miellytti häntä aivan erityisesti, vaikkei hän voinut olla hymyilemättä sen antajalle. Mac näet lähetti hänelle Eroksen -- ei tuollaista pulleata häijynilkisesti nauravaa poikaa, vaan solakan, siivekkään nuorukaisen, joka nojasi jännittämättömään jouseensa, katkennut nuoli jalkojensa juuressa. Sen mukana tuli runo "Psykhelle".

Rose luki säkeet yhä uudelleen istuessaan kullankeltaisten ja helakanpunaisten lehtien koristamassa huoneessaan ja löysi niistä kerta kerralta uutta kauneutta. Lahja oli hänelle mieleen; hän oli kyllästynyt kallisarvoisiin esineisiin ja antoi arvoa serkkunsa lahjakkuudelle.

Kaikki pistäytyivät päivän mittaa onnittelemassa, ja kaikkein viimeisenä tuli Mac. Rose sattui olemaan kahden kesken Dulcen kanssa. Hän ihaili loistavaa auringonlaskua länteen antavasta ikkunastaan; lokakuu toivotti lapselleen kauniisti hyvää yötä.

Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni serkkuaan vastaan.

-- Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman, jonka kaikki muutkin olivat saaneet.

Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:

-- Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt olen siitä varma.

Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:

-- Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:

-- En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.

-- Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.

-- Puhun totisinta totta, Mac vastasi. -- Voit suuttua jos tahdot. Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.

-- Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.

-- Charlien.

-- Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä, Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan kovin rasittava.

-- Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset ihailevat, sanoi Mac.

-- Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se, olen väsynyt selittelyyn.

Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän itsekään tiennyt syytä siihen.

-- Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.

-- Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa häntä -- ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.

-- Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.

-- Toivon, vastasi Rose. -- Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot, mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.

-- Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta, sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.

-- Setä on minun tukenani. Kuinka voisin olla uskomatta hyvyyteen, kun koko ajan näen mitä se voi olla ja saada aikaan?

-- Ei kannata puhua enempää, sillä minulla on hyvin vähän tarjottavana. En saa sanojani takaisin; mutta toivotan sinulle onnea, sillä sinä tosiaan ansaitset kaikkein parhaan.

Mac liikahti kuin lähtisi pitemmittä puheitta alistuen välttämättömyyteen niin miehekkäästi kuin suinkin.

-- Kiitos, Mac. Tunnen olevani kovin kiittämätön ja epäystävällinen. Kunpa voisin vastata sinulle niin kuin toivot, minähän pidän sinusta! Rose katsoi serkkuaan niin avomielisen herttaisesti, että Macin kasvot kirkastuivat äkkiä.

-- Etkö voisi kokeeksi ottaa minua siksi aikaa, kun odotat sitä oikeata? Kestää ehkä vuosikausia, ennen kuin löydät hänet. Voisit oppia yhtä ja toista, mistä olisi sitten hyötyä.

-- Voi, Mac mitä minun pitää tehdä sinulle? huokasi Rose perin hämmentyneenä merkillisestä kosinnasta ja tietämättä itkeäkö vai nauraa.

-- Pidä minusta edelleenkin ja anna minun rakastaa sinua omalla tavallani. Koetan tyytyä siihen.

-- Se ei olisi oikein. Ja jos minun sankarini ilmestyisi, mitä sinusta silloin tulisi?

-- Olisin Alec-sedän kaltainen ainakin yhdessä suhteessa -- uskollisuudessa.

Tämä vetosi Rosen sydämeen ja hänen mieleensä tuli ajatus: -- Täytyykö hänenkin olla yksinäinen koko elämänsä? Minä en rakasta ketään toistakaan, miksen voisi tehdä Macia onnelliseksi ja unohtaa itseni?

Se ei olisi vaikeata, hän myönsi sen, vaikka muistutti itselleen, ettei myötätunto ole samaa kuin rakkaus. Hän olisi tahtonut antaa kaiken mitä saattoi ja pidättää itselleen niin paljon Macin kiintymystä kuin rehellisesti voi, sillä se näytti yhä kallisarvoisemmalta, kun hän oli aikeissa hylätä sen.

-- Toivottavasti olet sedän kaltainen toisella ja paremmalla tavalla. Sinullakin pitää olla arvokas ihanne, mutta sinun on myös löydettävä hänet ja tultava onnelliseksi, sanoi Rose päättäen olla horjahtamatta hetken mielijohteeseen.

-- Minä olen löytänyt hänet, mutta onnesta ei ole tietoa, vai mitä? kysyi Mac haikeasti.

-- Minä en voi antaa sinulle rakkautta jota toivot, mutta luotan sinuun ja kunnioitan sinua koko sydämestäni -- vaikka en tiedä onko siitä juuri lohtua, sanoi Rose.

Mutta nuo viimeiset sanat saivat Macissa aikaan muutoksen.

Päästäen Rosen kädet hän ryhdistäytyi kuin olisi saanut uutta tarmoa, ja hänen ilmeensä kirkastui.

-- Siitä on paljon lohtua, hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin kiitollinen sävy, ettei Rose voinut olla liikuttumatta. -- Sanoit että rakkautesi täytyy perustua kunnioitukseen, ja siihen asti olet jo päässyt. Kai minä voin ansaita loputkin! Minä en ole vielä mitään, mutta kaikki on mahdollista, jos ihminen rakastaa koko sydämestään ja sielustaan ja voimastaan. Rose, minusta tulee sinun ihanteesi, vaikka saisin tehdä työtä vuosikausia. Minä saan sinut vielä rakastamaan itseäni. Älä säikähdä, en ole menettänyt järkeäni, olen juuri löytänyt sen. En pyydä mitään, en koskaan puhu toiveestani, mutta minua ei voi estää. Minä tahdon onnistua!

Ja Mac lähti äkkiä huoneesta kuin olisi kiirehtinyt heti toteuttamaan suunnitelmaansa.

Rose oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että lysähti tuolille hiukan väristen. Hän tunsi, että jokin uusi väkevä voima oli tarttunut hänen elämäänsä. Aivan kuin sen Macin tilalle, jonka hän oli ennen tuntenut, olisi tullut toinen, hellittämättömämpi, määrätietoisempi. Jos toivo sai hetkeksi aikaan näin merkillisen muutoksen, eikö onni saisi sitä aikaan koko eliniäksi?

Rose koetti arvailla, mitä Mac aikoi tehdä ja kuinka tämä käyttäytyisi seuraavan kerran tavattaessa, ja hän oli melkein vihainen itselleen, kun ei osannut ratkaista, miten itse menettelisi. Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sekavammaksi kaikki kävi. Ja koska oli mahdotonta aavistaa, mitä oli tulossa, hän lakkasi viimein pohtimasta asiaa ja väsyneenä turhaan mietiskelyynsä vei Dulcen nukkumaan. Hän toivoi että olisi voinut panna huolensa pois yhtä helposti ja rauhallisesti kuin unisen pikku kasvattinsa.

Mutta Mac tuotti Roselle uuden yllätyksen pitämällä tunnollisesti lupauksensa. Hän ei pyytänyt mitään, ei puhunut toiveistaan, oli ystävällinen ja hiljainen entiseen tapaan, aivan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei, ei sentään aivan, sillä silloin tällöin kun Rose vähimmän odotti, hän näki taas Macin kasvoilla selittämättömän ilmeen, katseen josta aivan kuin virtasi päivänpaistetta hänen ympärilleen. Oli mahdotonta unohtaa, että tuon tyyneyden alla oli väkevä ja tulinen maailma, joka aukenisi pelkästä kosketuksesta, yhdestä ainoasta sanasta.

Charlie oli väsyttänyt Rosen vaatimalla liian paljon tai tarjoamalla enemmän kuin Rose voi ottaa vastaan. Mac ei tehnyt kumpaakaan, hän vain rakasti ääneti, kärsivällisenä ja toiveikkaana, ja tällainen uskollisuus tehosi juuri Rosen kaltaiseen tyttöön. Hän ei voinut kieltää eikä soimata, koska mitään ei pyydetty eikä vaadittu; hänen ei tarvinnut sääliä, sillä Mac ei valittanut. Oli vain oltava yhtä rehellinen ja aito kuin hänkin ja yhtä luottavaisesti odotettava tämän vaiheen päättymistä, oli sitten tullakseen mitä tahansa.

Tämä tilanne toi Rosen elämään jonkinlaista jännitystä, joka ei ollut epämiellyttävää. Silti hän ei suinkaan millään tavoin rohkaissut Macia, sillä hän ajatteli, että jos hän ei ravitsisi tämän rakkautta, se nääntyisi pian nälkään. Mutta se näytti elävän pelkästä ilmasta, ja pian Rosesta alkoi tuntua, että voimakas tahto vaikutti häneen hitaasti mutta varmasti. Ellei Mac olisi sanonut, että hän aikoi saada Rosen rakastumaan, Rose olisi ehkä vaistomaisesti taipunut, mutta nyt hän erehtyi luulemaan sääliksi voimaa, joka kehotti häntä myöntymään, ja hän ponnisteli kaikin voimin vastaan ymmärtämättä syytä siihen levottomuuteen, joka usein valtasi hänet.

Hän oli ailahteleva kuin huhtikuun päivä ja olisi kummastuttanut Alec-tohtoria oikuillaan, jos tämä olisi tiennyt ne kaikki. Setä huomasi kuitenkin kylliksi oivaltaakseen mistä oli kysymys, mutta hän ei ollut huomaavinaan mitään, koska tiesi, että kuumeen on tehtävä tehtävänsä.

Mac oli sanonut lähtevänsä marraskuussa, ja Rose alkoi jo toivoa että hän lähtisi. Hän huomasi, että tuo äänetön ihailu ei ollut hänelle lainkaan hyväksi, sillä se esti häntä toteuttamasta täksi talveksi tekemäänsä työsuunnitelmaa. Yrittipä hän mitä tahansa, ajatukset varastautuivat alinomaa harhateille. Tässä vaiheessa Dulcen seura oli rauhoittavaa, sillä hiljainen lapsi soi Roselle aikaa mietiskelyyn. Seuraelämä ei houkutellut, mieluummin Rose piti huolta Plenty-tädin punaisista flanellikääreistä, kamfertista ja reumatismivoiteesta. Vain pitkillä ratsastusretkillään hän vapautui hetkeksi ajatusten sekasorrosta.

Viimein hän teki päätöksensä ja lähti teroittamaton kynä aseenaan kirjastoon neuvottelemaan Alec-sedän kanssa sellaiseen aikaan, jolloin Mac ei tavallisesti ollut siellä.

-- Vuolisitko tämän kynän, setä? hän kysyi kurkistaen, oliko setä yksin.

-- Kyllä, kultaseni, vastattiin niin tohtorin äänellä, että Rose astui epäröimättä sisään.

Mutta astuttuaan pari askelta hän pysähtyi harmistuneena, sillä pää, joka kohosi korkean kirjoituspöydän takaa, ei ollut harmaa ja pörröinen, vaan ruskea ja kammattu: Mac siellä kirjoitteli eikä Alec-setä.

-- Jatka vain työtäsi, en tahdo häiritä eikä minulla ole kiirettä, änkytti Rose harkiten, olisiko järkevämpää jäädä vai paeta.

Mac selvitti tilanteen ottamalla kynän hänen kädestään ja alkoi tyynesti vuolla sitä. Hymyillen hän kysyi:

-- Teräväksi vai tylpäksi?

-- Mieluummin teräväksi, vastasi Rose samaan tapaan. Hauska että teet tuota, hän lisäsi rohkaistuen Macin tyyneydestä.

-- Teen sen hyvin mielelläni.

-- En tarkoittanut kynän vuolemista, vaan romaania, ja hän kosketti edessään olevaa tiheään kirjoitettua lehteä kuin olisi halunnut lukea sen.

-- Se on yhteenveto eräästä luennosta, joka koski verenkiertoa, vastasi Mac ystävällisesti kääntäen lehden niin, että Rose voi lukea sitä. -- En kirjoita romaania, minä elän sitä parastaikaa, ja hän vilkaisi Roseen kasvoillaan tuo toiveikas ilme, jolla hän tuntui kokoavan hiiliä toisen pään päälle.

-- Älä viitsi katsoa minuun tuolla tavoin, se saattaa minut hämilleni, sanoi Rose hiukan nyrpeästi, sillä hän oli ollut ratsastamassa ja tiesi, että kirpeä ilma oli punannut nenän ja posket.

-- Koetan muistaa. Se käy aivan huomaamattani. Ehkä tämä parantaa asian.

Hän otti vakavana esiin siniset silmälasit, joita piti tuulisella säällä, ja asetti ne nenälleen.

Rose ei voinut olla nauramatta, mutta tuo kuuliaisuus harmitti häntä, sillä silmälasien piilosta oli entistä helpompaa tarkastella häntä.

-- Ei se auta. Ne rumentavat sinua, enkä minä tahdo näyttää siniseltä, sanoi Rose.

-- Et sinä minusta näytä siniseltä, sillä kaikki on nyt ruusunpunaista. Ja Mac pisti lasit taskuun nurisematta vähääkään toisen epäjohdonmukaisuutta.

-- Ihan totta, Mac, olen väsynyt tähän hullutteluun, se kiusaa minua ja vie sinun aikaasi.

-- En ikinä ole tehnyt kovemmin työtä. Mutta kiusaako sinua tosiaan, kun tiedät minun rakastavan sinua? kysyi Mac huolissaan.

-- Etkö näe miten pahantuuliseksi se saa minut? sanoi Rose tuntien, ettei mikään sujunut sinnepäinkään kuin hän oli tarkoittanut.

-- Vähät okaista, kunhan saan ruusun lopulta! Ja minä toivon vieläkin saavani sen, vaikka siihen kuluisi kymmenen vuotta.

-- Minusta on hankalaa; että minua rakastetaan tahdoinpa tai en, huomautti Rose.

-- Mutta sinä et voi sille mitään enkä minäkään; siksi minun täytyy rakastaa, kunnes sinä menet naimisiin. Sitten -- sitten rupean ehkä sen sijaan vihaamaan jotakuta. Kynä katkesi, kun Macin veitsi luiskahti vahingossa liian syvään.

-- Et saa, Mac!

-- Mitä en saa? Rakastaako vai vihata?

-- Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.

-- Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi onni on sitten kun sen saan.

-- Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin pitämästä minusta? kysyi Rose.

-- Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.

-- Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että unohdan sinut kokonaan.

-- Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.

-- En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin, mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: -- Minä tarkoitan, ajattelen -- että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.

-- Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen, jos saat molemmat?

-- Koeta niin näet!

-- Koetan parhaani. Vieläkö muuta?

-- Sanopas eräs asia. Olen usein halunnut tietää, välititkö sinä minusta jo viime kesänä, silloin kun luit Keatsia?

-- En.

-- Milloin ihmeessä sitten aloit? kysyi Rose hymyillen tahtomattaan toisen suorasukaisuudelle.

-- Kuinka voisin sen sanoa? Ehkä se sentään alkoi siellä, sillä sen jälkeenhän me rupesimme kirjoittamaan toisillemme, ja kirjeistä paljastui sinun sielusi. Sitä minä rakastin ensiksi. Se tajuaa niin helposti kaiken hyvän, käyttää sen kasvaakseen ja jakaa sen toisille yhtä tiedottomasti kuin kukka tuoksunsa. Kaipasin sinua kotiin, tahdoin näyttää, että olin jossain suhteessa edistynyt kuten sinäkin. Ja kun tulit, huomasin heti, miksi olin ikävöinyt sinua -- saadakseni rakastaa sinua ja kertoa sen sinulle. Siinä kaikki, Rose.

Tarina oli lyhyt, mutta se riitti; ääni joka avomielisesti kertoi sen, valoi sanoihin sellaista lämpöä, että Rose tunsi väkevää halua jatkaa tarinaa niin kuin Mac toivoi. Mutta hän tuijotti lattiaan kun Mac puhui, sillä hän tiesi, että Macin silmät katsoivat häneen ja että niissä paloi sama hillitty tunne, joka sai Macin hiljaisen äänenkin hehkumaan.

Juuri kun Rose aikoi katsoa ylös, hänen silmänsä osuivat vanhaan kuluneeseen jakkaraan. Se toi äkkiä elävästi hänen mieleensä Charlien ja tuon surkean uudenvuodenyön; kuin kipinä se sytytti muistojen sarjan, ja Rosen mieleen tuli ajatus.

-- Kuvittelin rakastavani häntä ja annoin hänen huomata sen, mutta petinkin itseäni, ja hän soimasi minua yhdestä ainoasta katseesta, joka lupasi liian paljon. Tämä tunne on aivan erilainen, mutta se on niin uusi ja äkillinen, etten voi vielä luottaa siihen. Katseeni tai sanani eivät saa paljastaa minua, ennen kuin olen aivan varma itsestäni, sillä Macin rakkaus on paljon syvempi kuin Charlie-poloisen, ja minun on oltava rehellinen.

Hetken hiljaisuus seurasi Macin kertomusta, ja Rose seisoi silmät maahan luotuina pusertaen käsiään. Sitten Rose katsoi Maciin päättäväisenä.

-- Tulin tänne pyytämään, että setä kehottaisi sinua lähtemään pian. Sinä olet kärsivällinen ja maltillinen, ja se liikuttaa minua syvemmin kuin voin sanoakaan. Mutta sinun ei ole hyvä sillä tavoin perustaa onneasi kenenkään varaan, enkä minäkään saisi tuntea, että omistan sellaisen vallan johonkuhun. Lähde pois, Mac, niin huomaat, onko tämä kaikki vain erehdystä. Älä anna rakastumisesi muuttaa tai viivästyttää työtäsi, rakkaus voi päättyä yhtä nopeasti kuin alkoikin, ja silloin soimaisimme itseämme ja toisiamme. Tee minulle mieliksi! Minä kunnioitan sinua ja pidän sinusta niin paljon, etten voi onnellisena ottaa vastaan kaikkea antamatta itse mitään. Minä koetan, mutta en ole varma -- tahdon miettiä -- on liian aikaista tietää vielä --

Rose aloitti urheasti, mutta lopetti änkyttäen ja peräytyi ovelle päin, sillä Macin kasvot, jotka ensin kävivät surullisiksi, kirkastuivat sitä mukaa kun Rose puhui, ja viimeiset sanat kuullessaan hän ihan nauroi hiljaa itsekseen, niin kuin olisi ollut mielissään karkotustuomiosta.

-- Et saa sanoa ettet anna mitään, kun juuri osoitat minun päässeen eteenpäin. Minä lähden, lähden heti paikalla, sitten saamme nähdä, eikö ero auta sinua miettimään niin kuin auttoi minuakin. Toivon että voisin tehdä hyväksesi jotain muutakin, mutta kun en kerran voi, niin hyvästi sitten.

-- Aiotko lähteä heti? Rose lakkasi perääntymästä ja katsoi ällistyneenä Macia, kun tämä ojensi hänelle huonosti vuollun kynän ja avasi oven niin kuin Alec-setäkin aina teki.

-- En vielä, mutta sinä näytät lähtevän.

Rose lehahti tulipunaiseksi, hän sieppasi kynän, lensi yläkertaan ja moitti itseään ankarasti, kun uurastaessaan pilasi kaikki Plenty-tädin uudet nenäliinat merkkaamalla niihin "A.M.C.".

Kolme päivää myöhemmin Mac todella heitti hyvästit. Kukaan ei ihmetellyt, sillä tällainen äkillinen lähtö kuului hänen tapoihinsa, ja uskottavana syynä oli erään kuuluisan lääkärin L:ssa pitämä luentosarja. Alec-setä karkasi häpeällisesti viime hetkessä ja jätti sanan, että tulisi asemalle lähtijää saattamaan. Plenty-täti oli yhä huoneessaan, ja kun Mac laskeutui yläkerrasta sanottuaan tädille hyvästi, Rose oli eteishallissa häntä vastassa kuin jouduttaakseen lähtöä. Hän pelkäsi hiukan tätä kahden kesken oloa kun viimeksi oli käynyt niin nolosti; hän olikin omaksunut tyynen sukulaisilmeen ja uskoi sen selvästi ilmaisevan millaisessa sävyssä eron tuli tapahtua.

Mac nähtävästi ymmärsi ja jopa voitti Rosen reippaudessa; hän puristi tytön kättä sanoen vain:

-- Hyvästi serkku, kirjoita kun satut sille tuulelle.

Ja sitten hän lähti niin tyynesti kuin edessä olisi ollut vain päivän eikä kolmen kuukauden ero. Rose tunsi saaneensa kuin kylmää vettä niskaansa ja oli menossa yläkertaan hiukkasen vähätellen: -- Ei se sittenkään ole rakkautta, neron oikutteluja vain. Mutta samassa kylmä ilmanhenki sai hänet kääntymään ja hän joutui suuren matkaturkin syleilyyn, se likisti häntä hetken ja katosi yhtä äkkiä kuin tulikin. Eikä Rose osannut muuta kuin kätkeytyä omaan huoneeseensa ja uskoa hengästyneenä Psykhen korvaan:

-- Ei, ei se neroutta ole; kyllä tuo varmasti oli rakkautta!

19

SUIHKUKAIVON TAKANA

Pari päivää joulun jälkeen nähtiin vakavan nuoren miehen menevän erääseen L:n kirkkoon. Saatuaan paikan hän seurasi jumalanpalvelusta kiitettävän hartaasti, varsinkin musiikkia. Hän kuunteli sitä niin tyytyväisenä, että muuan lähellä istuva herrasmies halusi puhutella huomaavaista vierasta kirkonmenojen jälkeen.

-- Hyvä saarna! Oletteko ennen kuullut meidän pastoriamme? hän aloitti, kun he yhdessä kulkivat pitkin keskilattiaa, sillä nuori mies oli viivytellyt kuin ihaillakseen kunnianarvoisaa rakennusta.