Part 15

-- Niin teinkin, ja se rohkaisee minua! Voi sitä tyttöä! Kyllä hän oli ällistynyt, kun ehdotin, että hän tulisi sisarekseni! Muistan sen ihan selvästi; setä oli juuri palannut matkalta, ja minä olin riemusta pakahtua saatuani laatikollisen lahjoja. En aavistanut, että lapsellinen tarjoukseni johtaisi niin hyviin tuloksiin! ja Rose jäi onnellisesti hymyillen muistelemaan entisiä aikoja sillä aikaa kun Dulce pisteli pienillä sormillaan lopun ruuan suuhunsa.

-- Kas tässä siunaus sen poloisen, jonka onni itse johti ovelles.

Anna minun auttaa parhaani mukaan. Hyvästi, Dulcineani. Silittäen hyvästiksi pehmeätä tukkaa Mac lähti kertomaan menestyksestään äidilleen, joka näennäisestä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta jo mietti mielessään, kuinka voisi helliä tätä hankalaa lasta.

17

HEINÄSUOVIEN KESKELLÄ

Alec-setä ei vastustanut, vaan saatuaan selville ettei kenelläkään ollut oikeuksia lapseen, salli Rosen ainakin toistaiseksi pitää sen. Niinpä pikku Dulce, uudessa asussa aina nimeä myöten, sai paikkansa perheessä ja alkoi hitaasti edistyä. Mutta sievää hänestä ei tullut eikä vilkasta, viehättävää lasta, sillä hän näytti syntyneen surussa ja kasvaneen kurjuudessa. Hän oli kalpea, alakuloinen pikku olento, joka aina ryömi nurkkaan ja katseli pelokkaasti kuin pyytäen lupaa elää, ja kun hänelle tarjosi leikkikaluja, hän otti ne vastaan nöyrästi hämmästyen, niin että antaja aivan liikuttui.

Rose voitti pian hänen sydämensä, ja toisinaan hän melkein pahoitteli sitä, sillä lapsi oli kiintymyksessään ihan hankala ja heti eroon jouduttuaan ruikutti "Jose-tätiä" entisen "äiti"-itkunsa sijasta. Pienen orvon vaaliminen tuotti kuitenkin runsain mitoin tyydytystä, sillä Rose oppi itse enemmän kuin pystyi opettamaan, ja velvollisuudentunto oli oivallista painolastia hänen innostuvalle luonteelleen.

Kitty Van, joka piti kaikessa Rosea esikuvanaan, innostui perheensä suureksi huviksi ja harmiksi tekemään samoin. Hän valitsi turvakodin sievimmän ja vallattomimman lapsen ja vei sen kotiinsa viikoksi koetteelle. "Oikea enkeli", oli hänen mielipiteensä lapsesta ensimmäisenä päivänä mutta "kauhea lapsi" ennen kuin viikko oli kulunut, sillä nuori urho mellasti päivät, ulvoi yöt, myllersi talon ullakolta kellariin asti ja piti huimilla tempuillaan holhoojiaan jatkuvasti kauhun vallassa. Niinpä nääntynyt Kitty-parka palautti enkelin varhain lauantai-aamuna ja päätti odottaa, kunnes hänen kasvatustaitonsa olisi kehittynyt pitemmälle.

Kun tuli lämmin aika, Rose julisti, että Dulce tarvitsi vuoristoilmaa, sillä hän muisti miten itse oli aikoinaan virkistynyt Alppimajassa. Jessie-täti ja Jamie lähtivät mukaan, ja rouva Atkinson otti heidät yhtä sydämellisesti vastaan kuin ennenkin. Sievät tyttäret olivat kaikki naimisissa ja poissa kotoa ja heidän tilallaan oli pyylevä palvelija, mutta muuten mikään ei näyttänyt muuttuneen. Vain vanhusten päät olivat harmaammat ja nuorten koko joukon korkeammalla kuin kuusi vuotta sitten.

Jamie ystävystyi heti naapuriston poikien kanssa ja antautui kalastukseen sellaisella innolla, että olisi ansainnut toki paremmankin saaliin. Ja Jessie-täti nautti lukemisesta, sillä kotona siihen ei riittänyt aikaa; hän makasi onnellisena riippumatossa, kun ei ollut sukkia parsittavana, nappeja ommeltavana tai taloushuolia mieltä rasittamassa.

Rose kulki Dulcen kanssa kuin kanaemo heikkoa poikastaan vaalien. Hän toivoi tämän hoitotavan tuottavan hyviä tuloksia ja vaali pikku potilastaan päivä päivältä tyytyväisempänä. Alec-tohtori tuli käymään muutamaksi kesäpäiväksi ja arveli, että lapsi oli voimistumaan päin. Mutta suurin tapaus oli Feben odottamaton saapuminen.

Kaksi hänen oppilastaan oli kutsunut hänet mukaan huvimatkalle vuoristoon, ja hän karkasi suuresta hotellista yllättääkseen ystävänsä. Febe oli niin terveen ja onnellisen näköinen, että kaikki huolet, joita Rosella oli hänestä ollut, haihtuivat kuin tuhka tuuleen.

He viettivät kolme ihanaa päivää yhdessä, vaeltelivat ympäriinsä, puhuivat niin kuin vain tytöt voivat pitkän eron jälkeen ja nauttivat toistensa seurasta. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, tapahtui omituinen yhteensattuma: Archie pistäytyi Alppimajalle sunnuntaiksi. Jessie-täti ja lennätin säilyttivät salaisuutensa niin visusti, että kukaan ei aavistanutkaan, mitkä vehkeilyt saivat aikaan tämän onnellisen sattuman.

Eräänä helakan kauniina päivänä Rose istui talon takana rinteessä vanhan omenapuun alla, missä he ennen usein leikkivät. Edessä aukeni laaja laakso, ja heinäväen uurastus siellä viehätti silmää. Vasemmalla virtasi vuolas joki, jota reunustivat uhkeat vihreät jalavat, oikealla kohosivat punertavat vuoret rauhallisina ja majesteettisina, ja yllä hehkui sydänsuven taivas kirkastaen kaiken.

Pikku Dulce nukkui leikistä väsyneenä makeasti pesässä, jonka oli kaivanut lähellä olevaan heinäsuovaan, ja Rose nojasi rosoista puunrunkoa vastaan rakennellen tuulentupia käsityö jalkojensa juuressa. Unelmat näyttivät olevan kiehtovia ja onnellisia, sillä hänen kasvonsa olivat kauniin levolliset, eikä hän huomannut junaa, joka kiiti laakson halki jättäen jälkeensä valkoisen pilven. Sen jyrinä vaimensi lähestyvien askelten äänen ja Rose katsoi kohti etäisiä kukkuloita, kunnes huomasi äkkiä edessään päivettyneen, hymyilevän nuoren miehen ja hypähti pystyyn riemuissaan:

-- Mac! Mistä sinä siihen tipahdit?

-- Washingtonin vuoren huipulta. Miten sinä voit?

-- En ole koskaan voinut paremmin. Lähdetäänkö sisään? Olet kai väsynyt sellaisen putouksen jälkeen.

-- Kiitoksia, en lainkaan. Olin emännän puheilla. Hän kertoi, että Jessie-täti ja Jamie ovat lähteneet kaupunkiin ja sinä istuskelet vanhassa paikassasi; siksi tulin suoraan tänne. Aionkin levätä tässä jos sallit, vastasi Mac heittäen repun selästään ja istahti heinäkasaan kuin tuolille.

Rose istahti äskeiseen paikkaan, silmäili tyytyväisenä serkkuaan ja sanoi:

-- Tämä on kolmas yllätys sen jälkeen kun tulin tänne. Ensin tulla tupsahti setä, sitten Febe ja nyt sinä. Onko retkesi ollut hauska? Setä kertoi sinun olleen jalkamatkalla.

-- Totisesti! Olen ollut kuin taivaassa tai ainakin lähellä sitä melkein kaksi viikkoa, ja ajattelin, että äkkiputousta lievittäisi, jos poikkeaisin kotimatkalla tänne.

-- Taivas näyttää sopivan sinulle hyvin. Olet ruskea kuin papu ja niin reippaan ja pirteän näköinen, että on vaikea kuvitella sinun pudonneen vuorelta, sanoi Rose miettien, kuinka hauskan näköinen Mac olikin sinisestä flanellipuvustaan ja pölyisistä kengistään huolimatta. Hänessä oli kukkuloilta saatua tyyntä jäntevyyttä, ja hänen katseensa oli selkeä ja kirkas, koska hän oli saanut silmätä vuorten huipuilta uusiin maailmoihin.

-- Patikointi on omiaan minulle. Uida pulahdin joessa tullessani, Mac sanoi ravistaen kosteita hiuksiaan ja kohensi punaista marjaterttua, jonka oli pistänyt napinläpeensä.

-- Olet ihan sen näköinen kuin olisit tavannut vedenneidon kotoa, sanoi Rose.

-- Löysin hänet täältä, sanoi Mac kumartaen.

-- Kiitos kohteliaisuudesta. Saat toisen vastalahjaksi. Sinä tulet päivä päivältä enemmän Alec-sedän näköiseksi, taidan ruveta sanomaan sinua Alec nuoremmaksi.

-- Itse Aleksanteri Suurikaan ei olisi siitä kiitollinen, eikä Mac tosiaan ollut niin tyytyväisen näköinen kuin Rose oli otaksunut.

-- Mutta sinä olet sedän näköinen, otsa vain on erilainen. Hänen otsansa on leveä ja hyväntahtoinen, sinun korkea ja kaareva. Jos sinulla ei olisi partaa ja jos tukkasi olisi pitkä, olisit ihan Miltonin näköinen, lisäsi Rose varmana siitä, että tämä olisi Macille mieleen.

Se todella huvitti häntä, sillä hän heittäytyi selälleen heiniin ja nauroi niin sydämellisesti, että pelästytti oravan aidalta ja herätti Dulcen.

-- Sinä kiittämätön lurjus! Eikö sinulle mikään kelpaa? Kun sanon, että sinä olet maailman parhaimman miehen näköinen, sinä vain kohautat olkapäitäsi, ja kun vertaan sinua suureen runoilijaan, naurat täyttä kurkkua. Sinä taidat olla aika itserakas. Rosekin nauroi Macin riemun tartuttamana.

-- Sinun syytäsi jos minä olen. Minusta ei missään suhteessa voi tulla Miltonia, paitsi jos tulen joskus sokeaksi, Mac sanoi vakavoituen.

-- Sanoit kerran, että jos mies yrittää lujasti, hän voi tulla miksi tahtoo. Miksei sinusta voisi tulla runoilijaa? kysyi Rose.

-- Eikös minusta pitänyt tulla lääketieteen tohtori?

-- Voithan olla kumpikin. Onhan maailmassa ennenkin ollut runoilija-lääkäreitä.

-- Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi runoilija? kysyi Mac niin vakavana kuin aikoisi todella yrittää.

-- En; mieluummin jompikumpi. Ei sillä ole väliä kumpi, mutta sinun täytyy tulla kuuluisaksi. Olen hyvin kunnianhimoinen sinun puolestasi; sillä olen vakaasti sitä mieltä, että sinussa piilee nero. Se taitaa jo alkaa liikehtiä, ja olen oikein utelias näkemään mitä siitä kehkeytyy.

Ennen kuin Mac ehti vastata, kuului vienosti: -- Jose-täti! ja kääntyessään Mac huomasi Dulcen nousseen istumaan pesässään. Tämä ihmetteli silmät pyöreinä leveätä sinistä selkää.

-- Tunnetko ritarisi? Mac kysyi tarjoten kohteliaasti kätensä, sillä Dulce näytti hieman epäröivän, oliko tuo tuttu vai vieras.

-- Sehän on Mac, sanoi Rose, ja tuttu nimi rauhoitti lapsen heti; tyttö kumartui eteenpäin ja suuteli Macia.

-- Minä poimin matkan varrella leikkikaluja ja sinä saatkin ne heti. En odottanutkaan hiirulaiseltani noin suopeata vastaanottoa, sanoi Mac mielissään, sillä Dulce ei tuhlaillut hyväilyjä.

-- Hän tunsi sinut, sillä minulla on valokuvat täällä mukana, ja sinun kuvasi löydettyään hän aina suutelee sitä. En tahdo, että hän unohtaa ensimmäisen ystävänsä, selitti Rose tyytyväisenä oppilaaseensa.

-- Niin, minä olen ensimmäinen mutta en paras, vastasi Mac kaivellen repustaan luvattuja leikkikaluja, jotka hän asetti heinille ihastuneen Dulcen eteen.

Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä, kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.

Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan kirjoitetun paperin kohdalta.

-- Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen sen alta.

Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:

-- Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista; kai sinäkin tunnet hänet?

-- Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.

-- "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina, sanoi Mac innostuneesti.

-- Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman näköisenä kirjan takaisin.

-- Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.

-- Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.

Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon kuin hän itse.

Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt, kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä pudonneelta:

-- Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?

-- En.

-- Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli lintujen kuoro?

-- Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi olla kertomatta.

-- Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen, nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.

Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.

-- Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin hämmennyksestä.

-- On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.

-- Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.

-- Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut, selitti Mac syyllisen näköisenä.

Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:

-- Mac, oletko sinä rakastunut?

-- Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta heinäsuovaan asti.

-- Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.

-- Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.

-- Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut, musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.

Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.

"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."

"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon, että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin, eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."

-- Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.

Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat ja hymy väikkyi suupielissä: -- Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja jatkoi hetken kuluttua:

-- No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit. Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen? kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.

-- Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.

-- 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa siteeraten ystäväänsä Keatsia.

-- Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en, ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi auettava, sanoi Rose.

-- Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.

-- Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin, olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.

Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja kallisarvoista:

-- Jos tahdot oppia ottamaan rohkeasti vastaan mitä sitten tuleekin, niin lue tästä ja sieltä, mistä lehti on taitettu.

Rose otti kirjan, näki sanan "Itseluottamus" ja lehtiä käännellen luki sieltä täältä viivattuja kohtia:

-- "Ole oma itsesi; älä koskaan jäljittele muita. Vain Luoja voi osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa."

-- "Tee mikä sinulle on uskottu, silloin et havittele etkä uskalla liikaa."

Tultuaan taitetun lehden kohdalle, jonka otsikkona oli "Sankaruus", hän luki, ja hänen kasvonsa kirkastuivat:

"Nuori nainen kulkekoon tietään mieli selkeänä ja pystyssä päin, tallettakoon aarteenaan jokaisen uuden kokemuksen, tutkikoon kaiken mihin hänen silmänsä sattuu, jotta oppisi tuntemaan oman vasta heränneen olemuksensa voiman ja tenhon."

"Ystäväni, älä milloinkaan laske pelosta purjeitasi! Tule uljaana satamaan tai viiletä aavoja vesiä Luojasi turvin!"

-- Sinähän ymmärrät tuon? kysyi Mac, kun Rose vilkaisi häneen kuin olisi löytänyt juuri omiin tarpeisiinsa soveltuvan kohdan.

-- Ymmärrän minä, mutta en ole uskaltanut koskaan lukea näitä sillä luulin että ne ovat minulle ihan liian vaikeatajuisia.

-- En pyydäkään, että lukisit tai ymmärtäisit koko kirjan -- en itsekään pysty siihen, mutta suosittelen noita kahta merkitsemääni ja sitten lukuja "Rakkaus" ja "Ystävyys". Lue ne ja kerro mitä pidät niistä. Jätän kirjan sinulle.

-- Kiitoksia. Kaipasinkin juuri jotain hienoa luettavaa ja tämä taitaa todella olla sopivaa. Jessie-täti saattaa kyllä tuumia, että minä ylpeilen, kun koetan lukea Emersonia.

Silloin kuului "Hei, hei!" ja katsoessaan ympärilleen he näkivät Jamien tutkivan heitä arvostelevasti; pojalla oli käärö siirappinekkuja toisessa kädessä, kimppu uusia ongenkoukkuja huolellisesti toisessa ja hattu kenotti takaraivolla.

-- Mitäs kuuluu, poikaseni? kysyi Mac nyökäten.

-- Hienoa. Hauskaa että tulit! Luulin jo Archien taas ilmestyneen tänne, eikä hänestä ole iloa. Mistä sinä tulit? Ja mitä varten? Kuinka kauan aiot viipyä? Tahdotko yhden? Ne ovat hurjan hyviä?

Kysymyksen toisensa perään pudotellen Jamie lähestyi, puristi reippaasti kättä, istui pitkän serkkunsa viereen ja tarjosi vieraanvaraisesti kaikille nekkujaan.

-- Tuliko kirjeitä? kysyi Rose ottamatta tahmeita makeisia.

-- Koko pinkka, mutta äiti ei muistanut antaa niitä, ja minulle tuli hoppu, kun rouva Atkinson sanoi, että oli tullut vieraita, enkä minä ehtinyt odottaa, selitti Jamie suu täynnä.

-- Minä pistäydyn hakemassa. Täti on varmaan väsynyt, ja olisi hauska lukea uutiset yhdessä.

-- Mukava tyttö, huomautti Jamie, kun Rose lähti ajatellen, että Mac ehkä haluaisi tukevampia virvokkeita kuin makeiset.

-- Kyllä kai, kun juoksutat häntä asioillasi, senkin laiskuri, vastasi Mac katsoen pitkään Rosen jälkeen.

-- Oh, tuota -- hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie tyynesti. -- Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi, että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni -- tuolla lammella, tiedäthän -- vene ajelehti pois, ja siellä sain olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä, mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun tottelin ja läksin uimaan?

-- Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että Dulce taputti käsiään pesässään.

Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet, hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.

Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä vanhalle kirkolle asti.

-- Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin kasteisena raikkaana kesäaamuna.

-- Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.

-- Etkö koskaan kaipaa seuraa?

-- En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.

-- Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa kirjaa.

-- Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat tienristeykseen.

-- Jos sinä vastaat. Mahdatko ehtiä? Runoileminen, anteeksi, lääketiede vie paljon aikaa, vastasi Rose kiusoitellen, sillä kun Mac seisoi siinä paljain päin ja lehtien varjot leikkivät hänen otsallaan, Rosen mieleen palasi heinäsuovien keskellä käyty keskustelu, eikä Mac totisesti näyttänyt lääketieteen tohtorilta.

-- Minä järjestän aikaa.

-- Hyvästi, Milton.

-- Hyvästi, Sabrina.

18

AAMUHÄMÄRÄÄ

Macin vierailusta alkoi kirjeenvaihto, jota jatkui koko kesän. Rose nautti siitä ja pahoitteli sen loppumista palatessaan syyskuussa kotiin, sillä Mac kirjoitti paremmin kuin puhui.

Kun Rose näki Macin ensimmäisen kerran kotiintulonsa jälkeen, tämä oli aivan muuttunut. Hän oli saanut päähänsä ajattaa tukkansa ja partansa, ja tullessaan käymään hän oli niin oudon näköinen, että Rose tuskin tunsi häntä; pörröinen tukka oli nyt sievästi leikattu ja harjattu ja hellästi vaalittu ruskea parta hävinnyt jäljettömiin, mikä antoi koko kasvoille uuden ilmeen.

-- Koetatko olla Keatsin näköinen? kysyi Rose arvostelevasti silmäillen, mutta ei päässyt selville oliko muutos eduksi vai ei.

-- Koetan olla olematta sedän näköinen, Mac vastasi tyynesti.

-- Mitä varten? kysyi Rose kummissaan.

-- Tahdon olla itseni näköinen enkä kenenkään toisen, olipa tuo toinen sitten kuinka kuuluisa tai hyvä tahansa.

-- Mutta etpäs onnistunut, sillä nyt sinä olet ihan saman näköinen kuin keisari Augustus nuorena, vastasi Rose ja olikin varsin mielissään, kun huomasi kuinka kaunismuotoinen pää karkean pörrön alta oli ilmestynyt.

-- Tosiaan, nainen keksii vertauskohtia kaikkeen auringon alla! nauroi Mac, jota huomautus ei lainkaan imarrellut. -- Mitä arvelet minusta ylimalkaan? hän kysyi hetkistä myöhemmin, kun huomasi Rosen yhä mietteissään tarkastelevan häntä.

-- En tiedä vielä. Muutos on niin suuri, etten tunne sinua, meidät kai pitäisi esitellä toisillemme. Sinä olet tietenkin paljon siistimmän näköinen, ja taidanpa kyllä pitää siitä, kunhan totun näkemään hienon näköisen herrasmiehen liikkuvan talossa vanhan metsäläisystäväni sijasta, vastasi Rose pää kallellaan nähdäkseen Macin sivulta.

-- Älä kerro sedälle syytä muutokseen: hän luulee, että tein sen vilpoisuuden takia. Kaikki toiset ovat jo tottuneet minuun, sanoi Mac kuljeskellen huoneessa kuin hiukan häpeillen päähänpistoaan.

-- Enhän toki, mutta älä välitä, ellen vähään aikaan ole yhtä tuttavallinen kuin ennen, sillä sinä tosiaan tunnut vieraalta. Siinä saat rangaistuksen erikoisuuden tavoittelusta.

-- Kuten haluat. En aiokaan häiritä sinua usein, sillä minusta tulee ahkera. Menen ehkä L:iin tänä talvena, jos setä pitää sitä edullisena.