Part 5
Niiden kautta uusi, ihmeellinen maailma aukesi Aapolle. Arkenakin usein, kun työltä jouti, pyrki mieli sinne kaukomaihin. Se elämä siellä oli outoa ja ihmeellistä. Kuvittele jos kuinka kummallista, et sittenkään voi kaikkea kuvitella. Oli siellä jos jotakin. Nekin onnen maat, eivätkö ne liene sielläpäin olleet. Niinpähän oli näillä pakanoillakin jo valmista tämä maa ihmisen asuttavaksi. Et tarvinnut kyntää, et niittää, et kylvää, et koota riiheen. Ojenna vain puuhun kätesi, ota hedelmä ja syö. Oli, olipa ne maat. Niin sitä pitikin luoda maailma niinkuin tämä kolmiyhteinen loi, kun se kerran luomaan rupesi.
Kumma, kun ei mitään näistä ennen tiennyt.
Niin kului hiljalleen pari vuotta. Mikään ei enää muuttanut Aapon totuttuja elintapoja eikä pakana-asioiden harrastusta. Anna oli hänelle välttämätön lukijaksi.
Mutta sattui sitten syksyllä uusi renki taloon, ja se alkoi hienostella Annaa. Kunnon renkihän se oli, ei sen puolesta. Vaan häpeätä tuo olisi, jos Anna ei nyt talossa pysyisi, pysynyt kun oli jo liki kymmenen vuotta, paimentytöstä asti. Jokohan se nyt ottaisi ja tuolle rengille menisi, vakainen lukijakin vielä?
Se kävi ihan Aapon luonnolle se ajatus. Kulki siinä kotosalla aina nyreissään ja katsasteli asian menoa. Lukijan, lukijan ne nyt tästä veivät.
Sanoi siitä eräänä lauantaina puolipäivän aikaan Maijalle, että pitäisi sitä joutessaan tässä kirkossakin käydä, että jos Maija sitä eväänpuolta vähä konttiin pistäisi.
"Pannaan toki evästä kirkkomiehelle. Kovin se Aappo on ruvennut niitä autuuden asioita harrastamaan."
"Sitä ajoissa kun niitäkin, niin ei hätä tule."
"Hyvä se on."
Pani Maija evästä ja Aappo läksi kirkolle ja viipyi siellä pyhäiltaan saakka.
Ja kun hän tuli kotiin, oli Lassi ehtinyt jo heille kirkolta ennen häntä. Siellä se tuvassa jo istui. Mikähän kiire sen siihen jo lennätti?
"Oli tällä Lassilla uutista", sanoi Maija, "niin ehätti toki kertomaan."
"Vai uutista", sanoi Aappo ja laski kontin penkille.
"Uutista, uutista oli", jatkoi Maija ja huusi ovesta: "Anna, tulehan nyt tänne."
Anna tuli.
"Se tämä Lassihan se ihmeitä kertoi", sanoi Maija. "Kertoi sinua kirkossa kuulutetun."
"Minua", ihmetteli Anna ja katsoi toisesta toiseen. "Mitä se nyt Lassi? Kuulutetun? He-he-hee."
"Jos liekin pappi valehdellut", sanoi Lassi. "En tuota arvannut kysyä."
"Valehdellutpa on", nauroi Anna. "Kenen kanssa ne muka kuuluttivat?"
"No, tämän Aapon."
"Ha-ha-haa", sekös Annaa nauratti. Hän kuivasi huivinnurkalla silmiään. "He-he-hee."
"Mitäs tämä Aappo itse siihen sanoo? Kirkossahan se oli Aappokin. Mitäs se itse sanoo tämä sulhanen? Liehän toki kuullut?"
"Sano noille, kun eivät usko, sano", sanoi Lassi, joka rupesi jo epäilemään, että mitä tässä oikein oli.
"Mitä tuossa sanomista", sanoi Aappo. "Miksipä ei olisi kuulutettu? Kun Lassi sen jo tuntui sanoneen, niin mikäs, mitäpä syytä on kellään rehellisen miehen sanoja epäillä."
"Vai kuulutettu", Maija löi käsiään yhteen. "Tätä Aappoa ja Annaa kuulutettu?" Anna veti huivia silmilleen. "Osasipa olla tämä Annakin tietymätön", ihmetteli Maija.
"Mistäpä se Anna tiesi", sanoi Aappo. "Vasta kai Anna sen nyt kuuli."
"Jottako ei tiennyt? Mitenkä Aappo sen sitten järjesteli?"
"Sitä vartenhan ne on papit, jotta ne ne asiat järjestelevät, jos niin sattuu ja tarve vaatii."
"Totta kai Aappo ensin Annalta kysyi."
"Mitäpä minä sitä Annalta kysymään. Tietäähän sen kysymättäkin."
"Tottahan jotakin sanoit, aikeistasi näet."
"Ei tullut sanotuksi."
"Sitä on sulhasmies."
"No, laitapa Anna nyt kahvit tässä, niin ryypätään", sanoi Aappo ja pani kirstunsa avaimen Annan helmaan. "Ota sieltä kamarin kirstusta sokerit ja kahvit."
Anna otti Aapon kirstun avaimen ja meni porstuanpohjakamariin. Ihan se ujostutti, jos tässä piti niinkuin morsiamena liikkua, kun tuo Aappokin kamariinsa jo käski ja avaimen antoi. Olisihan se nyt itsekin vielä --
Hän otti Aapon kirstusta kahvit ja sokerituohisen, jonka äänetönnä pani Aapon eteen. Aappo hakkasi sokeria veitsellä ja luuvasaralla, sillä aikaa kun Anna punakkana hääräili lieden ääressä.
No, Anna vihittiin Aappoon ja muutti Aapon kamariin asumaan. Tahtoi se ujostuttaa vieläkin, kun talollisen kanssa ihan. -- Olisi se välttänyt muukin hänelle.
Olihan se sievää elämä nyt. Sievä oli se Aapon kamarikin. Sohvasänky oli heillä sivuseinällä siinä, pieni pöytä ikkunan ääressä, Aapon kirstu peränurkassa ja Annan oven suussa. Maijalta oli Anna saanut virkatun pöytäliinan ja naapurin emännältä verenpisaran. Vielä oli Aappo tehnyt hyllyn, jolla hän piti lähetyssanomia ja tupakanlehtiään.
Miesten mieshän se oli Aappo, niin tarkka ja hiljainen, jotta ei mihin panna. Ja hyvä ja nöyrähän se oli Annakin. Lienevät sellaisia niillä parhailla kaukomailla.
Mutta ilman lähetyssaarnaajaa ja sitä lukuhalua ja renkiä olisi Aapolta jäänyt tämä teko tekemättä. Olipas meininkiä ja aatosta kaiken aattelijalla, Luojalla näet, sillä kolmiyhteisellä. Totta tuo aatteli, jotta reistaanpa heidän kanssaan, kun heidät kerran loin, reistaanpa suottakin ja johdan yhteen ja onnenkin annan, kun vain osannevat ottaa.
JUSSI PETTERIN NAIMINEN
Pekka Ratinen, tämän Jussi Petterin isä, oli aikoinaan ollut torpanmies. Joukkuetta oli hänellä vain Maijastiina, se vaimonpuoli, kaksi tyttöä ja yksi pojan jukura, se Petter eli Jussi Petter. Mutta laiska kun pappa oli ja vapaamielinen näiden maallisten asioiden suhteen, joutui hän pois siitä kodosta, jonka he Maijastiinan kanssa olivat kaivaneet ja rakentaneet viettävän ja ahoisen Töllinmäen syrjään. Eihän se ollut heidän pesänsä niitä maailman parhaita ehkä jostakusta. Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä olivat vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli sovussa elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia. Ja olisi siinä elelty edelleenkin, vaan pois häätivät. Oli Pekka Ratinen muka liian laiska, kun makaili aina. Makailihan se Pekka ja olihan se Pekka laiska, eiväthän he sitä kieltäneetkään. Jokaisella on omat vikansa, ja siksipä he nurkumatta jättivätkin kotonsa ja muuttivat naapuriin loisiksi.
Tytöt sai Maijastiina lapsenlikoiksi ja sinne ne joutuivat, minne lienevät joutuneet maailman kululle. Pieni Jussi Petter kulki emännän askareilla ja kohta aikuisten töilläkin. Äiti kehräsi naapurinemännille ja kävi kasakkana. Ja topakka kun oli Maijastiina, niin mikä, pitiväthän ne sitä. Niinpä meni se elämä siinäkin, meni, eipä tarvinnut Pekka Ratisen vain maallista ruumistaan vaivailla. Minkä lämpimikseen pakkasella vähän halkoja pilkkoi ja tupakkaa pienenteli. Mitäpä tyhjästä ahertamisestakaan olisi ollut, vaimonkin kun Luoja oli antanut hänelle hyvän, ei poikkitelaista sanaa se sanonut, vieläpä rakasteli Pekkaa ja pyrki leikkisästi aina papaksi puhuttelemaan. Niin että onni se oli yksillä, kesä kaikilla, minkä hänelläkin, kun sen Maijastiinan sai.
Ja lykästi heitä muutenkin, tahi oikeastaan se sitä poikaa, Jussi Petteriä lykästi. Hän onnistui näet pääsemään ison Penttilän hevosrengiksi, vaikkei ollut vielä kahtakymmentäkään täyttänyt ja vasta viime vuonna oli päässyt Herran pyhälle ehtoolliselle. Se oli oikea onnen potku. Ei sitä monia niin potkitakaan. Luvattiin Petterille 90 markkaa rahassa, talosta piturivaatteet ja kaksi paria kenkiä sekä markkinamatka. Jussi Petter sai oikein vaateaitan omiin nimiinsä, niin kuin isot rengit ainakin, ja sinne hän vei pyhävaatteensa ja sen pienen, punaisen kirstun, jonka hän oli teettänyt viime keväänä omia tavaroitaan varten.
Talon piian, Leenakaisan, aitta sattui olemaan ihan vieressä, niin että se Petter kuuli aina Leenakaisan liikehtimisen ja Leenakaisa taas Petterin.
Ja somalta se tuntui sen Petterin elämä. Leikintekoa oli työ, eipä häntä se väsyttänyt, työt kääntyivät vain käsissä. Ihan se pyrki laulattamaan niinkuin isoja renkejä ainakin, mutta kun kaino oli ja hiljainen, jäi ilolaulut laulamatta.
Se Asikaisen Leenakaisa, se piika, ei se ollut pekkaa pahempi sekään. Kääntyivät ne työt senkin käsissä, teki mitä sattui ja joka kohtaan joutui. Oli se reilu naiseksi. Mutta joshan sillä oli reilu liikuntapuoli, oli reilu suupuolikin. Suuri oli suu pakanalla, ihan korviin asti, sopi siitä sana. Mitäpä hän tyhjää ketään haikaili, oma herransa kun oli. No, eivätpä suuttuneet, pitivätpä häntä talossa mielellään, vaikka oli muuten törkysiivoinen naiseksi. Kuljeksi aina hameenhelmat vyötäisten alle nostettuina, niin että paljaat pohkeet vain vilkkoivat. Olkia oli sen tukassa ja ruumenenpölyä nenällä. Mutta silmät sillä läikähtivät, kun sattui, ja tukka, se punaisenruskea, oli paksu ja tuuhea kuin hevosen harja.
Lapsia oli sillä kaksi isätöntä. Ne olivat aina kintereillä. Hän hösitti niitä pois luotaan ja elleivät totelleet, tempasi hän varvun ja ripoitteli sillä jaloille. Muuten ei hän niitä kasvatellut, antoi olla omilla hoteillansa.
Meni Jussi Petteriltä siinä Penttilässä syystalvi ja tuli kevätpuoli. Sai tehdä nyt sen markkinamatkan. Sitä markkinamatkaa oli Petter jo kauan odottanut. Hänellä kun ei ollut omituista piippuakaan, sekin oli hankittava, ja tupakkaa, että pääsisi aikamiesten kirjoihin. Sellainen oikea letkuvarsi se piti sieltä nyt ostaa.
Läksivät siitä Leenakaisan kanssa yhdessä talon vanhalla hevosella. Ajaa köröttivät ja lystiä se oli. Tiuku helisi somasti, hanget narskuivat ja ruuna juosta rupsutteli. Lystiä se oli, ajaa minkä tahtoo, syödä minkä jaksaa ja istua kupsottaa Leenakaisan kupeella samojen nahkasten alla.
Ja perillä, kun letkuvarsi oli ostettu ja hakattua herrain tupakkaa, tunsi Jussi Petter miehuutensa kasvavan. Hän juotatti Leenakaisalla korppukahvit ja käytätti häntä panoraamassa. Ja Leenakaisa, eikös tuo pakana mennyt ja ostanut hänelle kirjavan kaulahuivin. Ihan sitä piti siitä hyvästä Leenakaisaa teatterissa käyttää komeljantteja katsomassa. Somia eläjöitä ne olivat, kuin marakatteja ikään. Ja jo oli vaatekerrat päällä, et niitä olisi ihmisiksi uskonut. Mistä kaukaa lienevät olleet, toisista maanpaikoista. Ne kujeilivat pensaikoissa ja eivätkö liene puhelleetkin. Sanoi Leenakaisa, jotta puhuvat ne tätä ihmiskieltä, vaan ei tuota kuullut Petter. No, ei mokomampaa. Suikkelehti niitä siinä puoli tusinaa kuitenkin, mitä lienevät suikkelehtineet, levittelivät käsiään ja huutivatkin. Ja yksi tytön pakana kun kyykötti pensaan takana piilossa ja herrasmies, musta kuin paras pääskynen, suikkelehti etsiä sitä tyttöä, niin Leenakaisa puukkasi Petteriä kylkeen ja osoitti sormellaan ja selitti, että tuota se nyt etsii, niin Petteriäkin se nauratti ja yhtenä he nauraa höröttivät, kun se ei löytänyt. Niin suhahti Petter Leenakaisalle: "Anna kun neuvon tuon tuolle", ja kovaa huusi hän alas sinne komeljantille: "Elä etsi, tuolla se on tyttö tuon pensaan takana." Raikui vain sen Petterin ääni ja naurattipa muitakin, kun Petter neuvoi. Vaan tuli mies ja sanoi, että pois muka, että häiritään näytelmää. Vaan Leenakaisaa se sapetti, ja kun hän rupesi riitelemään, niin että sinkoili, niin kaikki kääntyivät katsomaan sitä ihmettä, taisivat ensi kertaa riitaa kuulla, komeljanttikin niiltä unohtui, vaikka se huusi lavalta minkä kerkesi, vaan Leenakaisan ääni kuului toki ylinnä. "Lähdetään pois", sanoi Petter. "Lähdetään", sanoi Leenakaisa, "jo nuo nähtiinkin marakatit". Päivitteli Leenakaisa, että kaikella ne rahaa kiertävät ja hintaa pitävät, toista oli karuselli ja toista sekin oikea apina, joka oli panoraaman pihassa.
"No, mitä siinä", arveli Petter, "soma noita oli kuitenkin nähdä."
Ja naureksivat he niille jo kotimatkalla ja lystiä se oli. Lystiä oli siinä reessäkin taas kököttää, vielä lystimpää kuin mennessä. Ihan se pyrki vehtuuttamaankin. Ja Jussi Petter yritteli eikä Leenakaisa suuttunut, nauroi vain ja pureksi rinkeliä, joita Jussi Petter oli ostanut rihmallisen Leenakaisalle.
Ei se ollut hullumpaa sen Leenakaisan kanssa tuttavuutta tehdä. Lystiä se oli.
Ja niinpä kesällä jo kertoivat, että Leenakaisa ja Jussi Petter ne yksissä kuplehtivat vesakoissa ja niittylöillä. Eivätkö tuhmia vehtaille.
"Saisi tuo Leenakaisa jo jättää tuon vehtailemisensa. Kaksi lasta jo ennestäänkin", sanoivat.
Kuuli isä Pekkakin huhun ja tuli taloon muka verkkoja paikkaamaan. Mutta ei hän mitään keksinyt.
Tyhjää puhetta, ajatteli hän. Eihän tuo nyt Petter noin järjetön liene, että neljissäkymmenissä olevata -- ja lapsihan se Petter oli vielä niihin hommiin, että tyhjää ne taas akat..
Mutta eikös pahan nenällä tuo Jussi Petterin pakana saunassa kaataa hulauta kipollista lämmintä vettä sen Leenakaisan niskaan. Ja Leenakaisa nauraa höröttää vain, kiepaisee hameen päältään ja huitoo sillä Petteriä. Syntyypä siitä heille käsikähmä. Jo piti viskata isän näkemään sitä. Jussi Petter puittaa lauteille ja miehet nauravat. Leenakaisa ei ole tietä pannakseenkaan, ammentelee vain märkä piikkopaita päällään vettä ja porauttelee taas kuumia löylyjä kiukaasta.
Synti niillä on mielessä, arveli isä. Ja saunan jälkeen hiipi hän aitan taakse saadakseen selon asiasta.
Kun Leenakaisa tuli viimeiseksi saunasta, istuutui paitasillaan aitan kynnykselle ja aikoi kammata jouhiansa, kuuli isä, kun Leenakaisa kysyi:
"Jokos Petteriä nukuttaa?"
"Eipä tuo."
"Elä tule vielä. Mitähän se isäsi?"
"Mitä minä isästä, pysyköön erillään, ei minulla ole hänen kanssaan mitään tekemistä."
"Tottahan, alaikäinen."
"Anna olla, minä näytän, olenko alaikäinen."
"He-hee."
Ja isä Pekka kuuli, kuinka Jussi Petter aukaisi aitan oven ja tuli Leenakaisan aittaan. Leenakaisan ovi narahti saranoillaan, säppi rapsahti kiinni ja isä hiipi hiljaa pois.
Kovinpa oli Jussi Petter jo ylpistynyt. Sen koulua se kävikin. No, annahan olla.
Kertoi siitä isä Pekka Penttilän isännälle kuulemansa ja pyysi houkuttelemaan poikaa ja Leenakaisaa, että eroasivat ajoissa. Yhtä ne pitivät. Isäntä ei ottanut oikein uskoakseen, vaan lupasihan tuo sitten koettaa.
Ja isäntä kutsui Jussi Petterin oikein kamarinpuolelle. Jussi Petter arvasi asian ja sanoi:
"Saisiko talosta lauantaiksi hevosta?"
"Mitä sinä hevosella?"
"Olisi kirkolla käyntiä."
"Vai kirkolla."
"Kirkolla."
"Elähän, ettäkö muka asiaakin olisi?"
"Sen tapaista. Olisi tuon Leenakaisan kanssa käyty pappia tervehtimässä."
"Ähää, vai pappia."
"Pappia."
"Heitä pois ne vehkeet, poika."
"Ei heitetä. Ja jos isäntä niinkuin puhemieheksi tahtoisi --"
"Vai puhe -- jotta puhemieheksi oikein -- joo, eipä muka muuta puutukaan kuin puhe -- puhemies -- joo. Se isäsi, se Pekka Ratinen se tässä pyyteli, että jos katsastaisit, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt."
"Enpä minä isälle sitä --"
"Etpä isälle, se on tietty. Mutta, sanopas, mitä sillä itsekään teet?"
"Vaimonpuolellako -- vai?"
"Sehän se -- vaan kuulepas, jos odottaisit?"
"Mitä hyvää, ei se sen autuaammaksi."
"Jospa nuorempia, kun näkyy se vaimon tarve olevan -- ottaisit, ottaisit nuorempia."
"Ei niistä nuoremmista."
"Niinhän se. Vaan kun, mitä ne sanoivat, sanoivat sen neljissäkyrnmenissä muka olevan."
"Pilaakos se ikä? Eikö työhön pysty, vai?"
"Pystyy, eipä siltä."
"Sitä minäkin, jotta pystyy se."
"Pystyy, pystyy se Leenakaisa siihen työhön."
"Piti sen pystyä."
"Vaanpa kun on noita lapsia hankkinut."
"Niitä pyrkii tulemaan ihmiselle, se on nyt seikka se, jotta tulee niitä. Kun se on järjestys ja meininki, jotta lapsesta muka ihmisen kasvaa. Hulluhan se on meininki, vaan ei tuo liene ihminen oma tekemänsä, Luojan tekemäksi ne sitä panettelevat -- vai mitä?"
"Niinhän sitä."
"Sitä niinkuin isäntämiehetkin kun siihen syntiin lankee, niin mitä sitten palvelusväki."
"No, niinhän se. Onhan se niinkin."
"Niin se on. Jotta mitäs siinä?"
"Mitäs siinä. Vaanpa se isäsi, se kun --"
"Liekö tuo isä työssä hionnut minun tähteni, vai mitä?"
"Ei tuo liene."
"Ei. Ja jos kuka on nähnyt, niin sanokoon."
Kukapa sitä oli nähnyt, että Pekka Ratinen olisi työssä hionnut. No, mitäpä siinä, kun sitä ei oltu nähty. Niin jotta, mitäpä sille Petterille enää pystyi sanomaan, kun se näytti noin koulunkäynyt olevan.
Ja siihen se isännältä jäi. Sanoihan sitten pihamaalla, kun näki Leenakaisan:
"No, oikeinko sitä naimaan?"
"Mitäs."
"Kun tuota olet tuon näköinenkin."
"Mitäpä kukaan näölleen. Lukihan se isäntä Jumalan sanasta viime sunnuntaina, että taitaako joku enää äitinsä kohtuun takaisin mennä ja sieltä jälleen ulos tulla -- että minkäs minä tälle näöllekään."
"Mitä tuosta maitoparrasta on sinulle mieheksi."
"Toverin minä siitä, en minä miestä. Miehiä on ollut ja saa aina."
"Mitä sitä toverilla maaton?"
"Lapsia on ruttoisampi yhtenä elätellä. Ja siitä se Petter miehistyy, kun minä sitä syötän. Ja syötetään vielä Pekka Ratinenkin, sanokaa se vain sille."
"Jokohan syöttäisitte?"
"Syötetäänhän pappaa toki."
Minkäpä niille taitaa, arveli isäntä, päänsä ne pitävät. Ja sanoi isäntä Pekka Ratiselle, että pankoon esteet, kun poika on alaikäinen. Vaan ei Pekka Ratinen sanonut uskaltavansa, jos ikänsä Petter-poika siitä vihoja kantaa ja hänet jättää avustamatta. Mitäpä sitä Jussi Petterille enää, kun ei isäntä itsekään sanonut mitään tainneensa. Leenakaisaa koetteli hän vielä kielitellä.
"Kuule", sanoi hän, "nuorihan se on Jussi Petter sinulle".
"Nuorihan se on. Saisihan se olla vaikka parisenkymmentäkin vuotta vanhempi, ei ikä pahaa tekisi."
"Luovu sinä siitä."
"Luopuisinhan minä, vaan kun se pitää hameen helmasta kiinni, ei tuo liene ihmistä ennen nähnytkään kuin tällaista."
"Lienet viekoitellut?"
"Alaikäistä. Johan siitä pystyisi lakikin rankaisemaan."
"Sitä lapsillesiko sinä sitä isää?"
"Niillehän sitä, mitäpä minä isällä itse enää. Niillehän sitä. Ne kun syövätkin kuin sudet."
"Sattuipa tuo toki työntekijä."
"Sattui. Enpä minä miestä pärevakassa pidettäväksi otakaan. Villat minä vakassa pidän."
"Lieneekö ikää tällä morsiamella, kun on suu niin pieni?"
"Ei kuin puolisataa vuotta. Sitä jo jaloilla silloin juoksin, kun pappa Ratinen oli paratiisissa ja siivillä vielä lensi."
"Näyt olevan koulut käynyt."
"Muut, pait en laiskain koulua. Siinä jos ahkera on ja tarkan työn tekee, ei syömään jouda, ellei muut suuhun pistä. Vaan pistetään se Pekka Ratiselle, elkää hätäilkö, ei teiltä leipä puutu."
Leenakaisa nyökkäsi päällään ja silmät läikähtelivät, kun se nauroi, kieppasi hameen helmat ylös ja humppasi töilleen.
Mitäpä sitä auttoi enää itsensä Pekka Ratisen muuta kuin koetella pysyä suosiossa. Ja siksi toisekseen, mitäpä hän sotkeutumaan toisten asioihin. Hulluhan hän olikin. Johan tuo näkyi Jussi Petter miehistyneen, niin että tottapahan tiesi mitä teki. Eikä se hullumpi ollut Leenakaisakaan, kun tarkalleen otti. Ihminenhän tuo oli tuokin ja kunnon ihmiseltähän tuo näytti. Jospa tuo oli onneksi hyvinkin tuo naiminen.
Jopa pyrkivät tulemaan Pekka Ratiselle haaveet mieleen. Sinne kun olisi päästä vielä sinne entiselle mökille, sinne Töllinmäen aholle. Sinne jos Jussi Petter nyt Leenakaisan kanssa lähtisi. Laajentaisi sitä alaa siinä vaikka, vaikkapa sitten koko mökin hirsistä rakentaisi. No, vielä se tuo Leenakaisa sen Petterin kanssa sen rakentaakin. Sattui niin roimakka ja hyvä ihminen se Leenakaisa. Ainahan he sen kanssa toimeen tulivat. Ja totta puhuen, siinä omalla mökillä ne olivat lystimmät päivät olleetkin. Kesäaikana etenkin, siinä aholla kun vain kohotteli, niin aurinko kun paahtoi kivien kupeita ja selkää, niin että sekaisin ne siinä ajanlaskut nukkuessa menivät. Oli se siunattua. Siunattua se oli se elämä. Ja siinä sitä mansikkaakin kun ennen kasvoi, ihan punanaan hohti. Jo oli Luojan viljaa. Olisi vain ollut poimijoita. No nyt, nythän ne Leenakaisan lapset, nehän ne nyt poimivat. Eikös vain tarpeen olleet nekin. Tyhjäänpä melusi tässä hänkin. Niin se oli, että jos mitä teki, tyhmästi teki. Jouti siis olla tekemättä. Ei elämässä vikaa, siunattua se oli, se oli vain tuo ihmisen luonto niin härski ja häijy, että sotkeudupas vain ehdoin tahdoin toisten, kunnon ihmisten asioihin.
NAAPURUKSET
Olipa Luoja luonut tämän maailman ihanaisen, eipä parempata tarvinnut. Oli järvet tuolla Esalanmäen alla, kalaa läksi sieltä kun nostit, oli metsät vanhat ja suuret kuin parhaat pilaristot, jotka taivasta kohti kohosivat, ja rannoilla rehevät ja leppoisat lehdot. Ja tässä keskellä, tässä mäen viettämillä niityt uhkeat ja uhkeat pellot. Ei kuin käänsi maata ja siementä vähän rippasi, niin se viljan kasvoi.
Oli, rakentajapa oli ollut, joka tämän maailmankin rakensi. Pitipä sanoa, että kaikki se kohdallensa laittoi. Mikä sitten asustaessa näillä asuinsijoilla, puutettakaan kun ei mistään ollut.
Mistäpä sitä puutetta, kun vain työtä teki, tahi muuta elämänhäiriötä, kun vain sopuisuutta itsellä riitti.
Ja riittihän sitä, kun vain syntiä vastaan taisteli. Ja mikä oli taistellessa näin kesäisin etenkin.
Kummastipa tuo hellitti aurinko nytkin. Kirkas oli taivas, ei kuin jokunen pilvenlonkare köllehti laiskana siellä täällä. Hellittipä, hellittipä maata nyt tuo aurinko kerran.
Oli ruis kypsää jo siinä. Ei kuin ota ja leikkaa, leikkaa Luojan parasta viljaa.
Esaias Huttunen seisautti hevosensa siinä mäen rinteellä kesantopeltoa kyntäessään, pyyhkäisi hikeä otsaltansa ja katsahti kartanolleen päin.
Peltojen keskellä, mäen nyppylällä heloittivat punaiseksi maalatut rakennukset. Ne olivat hänen. Toisella mäellä, aivan rajatusten, oli veli Petterin talo.
Eivät sattuneet sille veli Petterille pellotkaan aivan samat. Kivikompaa oli jo maa.
Huttunen kiirehti hevostansa, ei sitä joutanut tässä seisottelemaan. Kynti taas rinnettä ylös, rinnettä alas. Maa kääntyi, tuoksusikin se tuo voimakas multa ja väkevyyttään ihan uhkui.
Eivät, eivät sattuneet veli Petterille pellot aivan samat.
Vaikka olivatkin heidän maansa niin rajatusten, että peräpellot toisissaan ihan kiinni. Pieni notkelma oli talojen välillä, mutta samaa tilustahan nämä olivat isävainajan ja heidänkin aikana olleet.
Ja olisivat vieläkin, ellei se Petter olisi nainut sitä Serahviinaa. Se Serahviina sehän se oli syynä siihen, että heille Petterin kanssa ero tuli. Nainenhan se sen eripuraisuuden maailmaan tuotti, se oli tietty.
Seisautti Esaias taas hevosensa eikä voinut olla silmäilemättä Pekkalanmäkeä.
Samoin peltojen keskellä, omalla mäennyppylällään ne heloittivat senkin Petterin punaiseksi maalatut rakennukset. Tupa lämpisi sielläkin, savukiemura kohosi tuvan piipusta, totta ne leipää nyt leipoivat kuten Esalanmäelläkin. Serahviina näkyy kantavan maitopyttyä aitasta tupaan, totta ne rieskovatkin.
Lapsia teuhasi siellä pihalla ja kanat kaakottivat. Hyvä sillä oli Serahviinalla tuo kukko. Piti Sohvillekin sellainen saada.
Kuului tuo elämä hänenkin mäeltään, jos Pekankin. Mitähän ne nyt siellä? Lapsiako se Sohvi siellä nyt taas torui?
Yhtäkkiä kuului sieltä julma huuto:
"Esaias, Esaii-aas."
"Mikä hätänä", huusi hän vastaan.
"Pekkalan siat ovat meidän potaattimaassa."
Esaias heitti ruunan keskelle vakoa, kohotti piikkohousujansa ja juosta hynttäsi kyntövitsa kourassa pehmeätä peltoa pitkin pihamaalleen. Siellä potaatissa olivat Sohvi ja lapset sikoja hösittämässä.
"Sikojako ne, kun toisten viljelyksissä."
"Ässh, menettekö, pakanat."
Sohvi hösitti niitä leipälapiolla. Hänen kätensä olivat kyynäspäitä myöten taikinassa. Hyllähteli vain, kun hän, lihava ihminen, juoksenteli siinä pään ympärillä leivontahuivi, piikkopaita ja punainen alushame päällään, juoksi väkyyksensä niiden sikain, pakanoiden perässä.
Siat vinkuivat ja öhkivät, Esaias ja Sohvi öhkivät ja ähkivät, lapset kiljuivat ilosta ja jännityksestä hyppiessään paitasillaan potaattipenkkien välissä ja hösiessään niitä suuria sian juntsikoita.
Saivat ne piiritykseen. Mutta ei niitä talosta pois ajettu. Hösitettiin vain navettaan ja sinne teljettiin.
"Olkaapa nyt siellä, pekanmäkeläiset", sanoi Esaias telkeä asettaessaan.
"Ja pysykää siellä, että opitte vasta vierasten mailla liikkumaan", sanoi Sohvi.