Part 4
Akka Pärsky seisoi kädet puuskassa lieden luona, jossa musta kahvipannu kiehua porisi. Lois-Kaisa istui ovensuupenkillä, siunaili ja huokaili. Pärsky itse makasi oljilla nurkassa ja kamppaili kuoleman kanssa. Hänen heikot jäsenensä vapisivat. Jo toista kuukauteen ei hän ollut sanottavaa sisäänsä ottanut. Väliin vaipui hän pitkään unenhorrokseen, ja koriseva hengitys hiljeni joskus kokonaan. Luuli, että se jo siihen loppui. Vaan eipäs vielä. Sitkeässä se ihmishenki oli, kun sattui.
Akka Pärsky käveli kädet puuskassa mahtavana kuolevan luo ja kuunteli.
"Ei, ei se loppunut vielä. Eläköön, ei sen puolesta. Joutaa kai. Eihän tuo enää syökään."
Salaa toivoi hän kuitenkin, että loppu jo tulisi. Pois joutaisi, ajatteli hän, noin huonokin kun jo on ja terveiden tiellä ja rasituksena. Pois joutaisi, kun Luoja vain armossaan korjaisi, eipähän siitä enää työhön kuitenkaan ole.
Niin ajatteli hän nyt, vaan oli hän toisinkin ajatellut. Alussa säälitti häntä sairas. Surkumielin kertoi hän silloin kaikille, että Pärskykin se vain sairastelee.
"Mikä sillä on?"
"Mitä lienee keskuselimistön vikoja."
"Ei ole tohtoriin kuljetettu?"
"Ei, mitäpä se siitä someni. Jos Luoja katsoo parhaakseen hänet pois korjata, turhaa on potkia tutkainta vastaan. Jos taas Hänen aikomuksensa on vielä elonpäiviä antaa, ei tohtorin lupaa siihen kysytä."
Vaan kaikkeen väsyy. Akka Pärskykin väsyi säälimiseen ja hellään ajattelemiseen, kun sairautta yhä vain kesti. Hän alkoi nyt jo odottaa, milloin tuonen viikate miehen nääntyvän elämänkorren taittoi. Jos se olisi tapahtunut ajoissa, olisi ero ollut kaunis. Kaunis muisto olisi hänelle jäänyt sekä miehestään että oman sydämensä hyvyydestä. Vaan kun niin ei tapahtunut, tuhrautui koko ajatus kauniista lopusta. No, minkäpä sillekään taisi?
Terveen ja elämään jälkeen jäävän salaisessa voitonriemussaan seisoi akka Pärsky kädet puuskassa lieden luona ja katsoi, kun pannu kiehua porisi. Täysin siemauksin veti hän henkeensä kahvin tuoksuavaa höyryä.
"Jollekulle", virkkoi hän ja nipisti huuliansa yhteen, "jollekulle on mies ollut rikkauden lähde. Minulle tuo on sattunut noin, että jos et itse edestäsi riehkaissut, riehkaisematta muilta jäi."
"Voipipa olla niinkin", huokasi Kaisa.
"Koiran kuria olisi elämä ollut ilman omaa tarmokkuutta."
"Sitä se."
"Koiran kuria koko elämä. Joshan ei lie paljon muuta muutoinkaan."
Hän sanoi vain niin, vaan mielessään ajatteli hän, että eipä pahaakaan hätää, täällä olivat henget, olipa hän salaa saanut itseänsä varten säästetyksikin. Mitenkä, olihan sitä kohta liki neljättä sataa. Sillä senhän hän oli aina tiennyt, että ukko loppui ennen kuin hän. Jos ei säästänyt, mistä sitten miehen kuoltua rahat tempaisi? Siksipä heidän mökissään oli akka se, jonka käden kautta pennit kulkivat ja jolla kukkaro oli. Akka hoiti kaikki juoksevat asiat, ukko sai työstään ruoan ja vaatetta, minkä sitä näin suutarismies vähän tarvitsi.
Ukko kääntelihe ja heittelihe oljilla.
"Mitä se nyt? Kärpäsetpä taitavat syödä. Vai loppuko jo lienee?"
Ukko ojenteli käsivarsiansa ja voihki hiljaa.
"Pahasti taitavat nyt asiat olla", sanoi Kaisa.
"On ne niin pahasti ennenkin olleet." Vaan kuitenkin kulki hän hitaasti lattian yli ja kumartui sairaan puoleen.
"Mitä? Taitaapa lähtösi jo tulla? Kovin olet jo kalman lyömä. Siunaa nyt vain itsesi ja muistele syntiäsi."
Ukko liikutti huuliansa, yritti sanoa jotakin, vaan ei saanutkaan sanotuksi.
"Eihän sinulla vain ole rahoja ollut, ei minkäänlaista salakassaa? Sano, sano selvempään. -- Onko?"
Hän näki, ettei nyt loppu ollut kaukana, ja häntä rupesi pelottamaan, että jos mies oli kaupunkirahoista salaa säästänyt ja nyt ne jäivät tielle tietymättömälle. Kun se saisi sanotuksi vain, eihän nyt enää ollut syytä peittää.
Hän pudisteli kuolevaa olkapäistä ja koetteli saada häntä tajuihinsa ja vastaamaan, vaan mies ei jaksanut saada ääntänsä kuuluville. Vaimo pudisteli häntä yhä.
Äkkiä jäykistyi miehen ruumis ja kävi raskaaksi hänen käsissään. Suu jäi auki ja silmät raolleen. Hän oli kuollut. Akka laski hänet käsistään.
"Nyt se Pärsky loppui."
"Voi, voi armias kaitenkin."
"Tulkaapas, Kaisa, niin syynätään sen vaatteet. Jos siellä oli salakassa. Ja oli kaiketi sillä jossakin."
Hän veti sukat miehensä jaloista, käänsi ne nurin. Tarkasti alusvaatteet, penkoi Kaisan kanssa oljet ja aukaisi rieputyynyn ja etsi sieltäkin. Mitään ei löytynyt. Hiki kohosi hänen päälleen ja juoksi norona hänen lihavilla kasvoillansa. Vaan hän jatkoi yhä etsimistänsä.
"Tuolla on sen kengät", sanoi Kaisa ja osoitti penkin alle.
Penkin alla pimeässä nurkassa oli vanhat pieksut. Akka Pärsky veti ne esille. Tarkasti toisen, mitään ei ollut, tarkasti toisen ja siellä, likaisen jalkarievun nurkassa, oli solmu. Hän pyyhki hikeä otsaltansa ja aukaisi henkeään pidättäen solmun.
"Kas tätä, enkö jo sanonut, kassapa sillä oli, ja hullu olisi ollut, jos ei kassaa ollut ja varaansa pitänyt. Eikö ole puhdas viisimarkkanen tuo ja toista markkaa hopeaa tuossa? Katsos pakanaa, ei se niin tyhmä ollutkaan kuin luulin. Varansa piti kuin mies."
"Tokkohan tuo syntiselle sielulleen sovitusta löysi?"
"Tottahan tuo toki tuotakin teki."
"Tottahan tuo toki."
"Vaan oikein tuo lienee ollut Jumalan armollinen tahto, kun mieleeni vihjauksen lähetti niistä rahoista. Mene tiedä, jos rievut aukaisematta poltin tahi jos ne vieras korjasi. Syntyy olla kiitollinen kuitenkin. Nostapas, Kaisa, tuo kahvipannu tulelta, kaikkiakin, kun se unehtui ja liian pitkään kiehui. Kannattaapa nyt laudallenostokahvit ryypätä."
Ja ruttuista viisimarkkasta suoristellen istuutui hän penkin päähän, pyyhki hihalla hikeä kasvoiltansa ja lepäsi.
Hänen mieltään hyvitti yhä tuo raha. Ihan se kiitollisena ajattelemaan pani, että joskaan ei Pärsky-vainaja ihan miesten miehiä ollut, niin ei aivan huonoimpiakaan. Olipahan sekin aika mennyt, joka oli yhdessä eletty, oli mennyt ja täälläpähän olivat henget. Nyt oli Pärsky vain hautaan hoidettava ja suruaika kunnialla vietettävä.
Kaisa laittoi kupit pöytään, ja he ryyppäsivät kahvit. Kahvin tuottama lämpö lisäsi hyvinvoinnin ja mielihyvän tuntoa. Yhtenä nostivat he ruumiin penkille ja Kaisa laittoi vedet ja alkoi pestä ruumista, jonka pesusta hänelle oli jo aikoja sitten markka luvattu.
Kädet puuskassa seisoi akka Pärsky ja katseli Kaisan hommia. Hän ihmetteli, että se Pärskyn ruumis oli niin keltainen ja pieni, kutistunut ja kuiva kuin pahainen kapahauki. No, pääasia, että Luoja hänet vihdoinkin kirkkauteensa korjasi. Lepää nyt vain rauhassa ja kiitollisena siinä, kun raskaista vaivoista pääsit, sanoi hän mielessään miehelleen. Lepää pois vain, Pärsky. Mikä on nyt ollaksesi, kun et kipuakaan tunne? Näethän nyt, että kuolema se on kuitenkin paras asia aikanansa.
KUN ON TUNTEET
"Minäkö onnellinen? Ehee -- miksi minä onnellinen olisin? En minä ole onnellinen?"
"Kun on vasta nainut ja niin edespäin."
"No, nainut? Onhan sitä nainut, se on totta. Mutta vastoin tahtoani minä naimisiin menin."
"Miksi vastoin?"
"Sitä kun on köyhä, saa tehdä vastoin tahtoaankin, kun sattuu."
"Pakottivatko Viian vanhemmat?"
"Mitäs minä vanhemmista. Muuten ei minulla niitä olekaan. On se äiti ollut. Isänpuoli on olemattomissa. Näin palvelusihmiselle mistä niille kaikille isiäkään?"
"Kukas sitten pakotti?"
"Se pakko pakotti. Kun on näet köyhä, tulee ajattelemattakin mennyksi. Ei niin, ettei köyhäkin tietäisi, että tyhmyys on tyhmyys, vaan menepäs ja tee se kuitenkin."
"Niin se on."
"Niin se on. Se oli minun elämäkertani näet sellainen: Kun oli siellä maalla se Antti, siellä kotipuolessa, ja se oli pulska ja punaverinenkin kuin tuo palsaminkukka ihan ja se minulle niitä tunteitaan oikein rakkaudeksi nimitteli ja minä sille kanssa rakkaudeksi niitä omiani nimittelin, suotta -- se näet, että muka rakkaus, se huvittaa -- suotta, mutta annas, kuka sitä ei huimana vaikka mitä laskettele, jo piruillessaankin, kun on nuori. No, se Antti kantoi minulle rinkelit markkinoilta ja kaikki, ja minä olin Antille kohtelias ja rakas, mikäs siinä -- ainakinhan minä ihmisistä pidän, ja nytkin kun joku puhuttelee ja sanoo: niin se on, sanon minäkin: niin se on. Mitä varten minä ihmisiä vastusteleisin? -- Mutta se Antti se minua erityisesti miellytti. Tuo se on minun, ajattelin, ja olisihan se ollutkin, ellei tämä Matin pahus, tämä körökki siihen väliin sattunut. Pahan nenällä se siihen sattuikin, ja ei muuta kuin alapas minua tahtoa. Sitä näet kun olin pestautunut kaupunkiin, niin eikös ole tämä Matti siinä samassa pihassa renkinä. En minä sitä ensin huomannutkaan, vaikka ei minulta mies jää huomaamatta, etenkin jos se on pulska. Vaan mitäs Matti, vähäinenhän se on tämä Matti ja mitätön. Vaan eipähän se estänyt sen tulla töksähtämästä eteeni ja sanomasta jotta: 'Viia.'
"'Ka, Mattihan se on', sanon minä.
"'Matti, Matti on.'
"'Mitä Matille kuuluu?'
"'Mitäpä sitä.'
"'Mitäpä sitä.'
"'He, otapas tuo', sanoo ja painaa kouransa käteeni ja mennä jurpeltaa talliin.
"Ka, kymmenmarkkanen. Antoikohan tuo tuon nyt minulle omaksi, ajattelen. Totta tuo antoi. Ja kun minä olin köyhä tyttö ja palkkaa vain kuusi markkaa kuussa ja se kengissä kului, niin ajattelin, jotta hyväpä olikin, että antoi, ostanpa nyt Antille kintaat ja laitan itselleni oikein röijyn kaupungin malliin, minulla kun oli vain suoria nuttuja, jotka kyllä siihen asti olivat omiansa, ei sen puolesta. No, laitoin röijyn kun laitoinkin ja punaisesta pomasiinista laitoinkin. Ja sievä se oli.
"Mutta jos se piloillaan sen rahan antoi, töksähtää sitten mieleeni, ja tahtoo rahansa vielä takaisin. No, alapas sitä pelätä, niin että kun sen näen, puitan aina pakoon. Mutta se minua kuin uhalla kiertämään. Jos se mitä virkkaa, ajattelen, repäisen röijyn päältäni, viskaan mörrikän eteen ja sanon: 'Pidä roskasi.' Mutta se ei mitään virka eikä se ehdikään, minä kun puitan aina pakoon. Vaan eikö kerta jo kadulla huuda: 'Viia, äläs jätä.' Minä en jättänyt. Enhän minä miten uskaltanut.
"'Minne matka?'
"'Tiihosen puotiin, menen meidän sialle jauhon hakuun. Meidän sianköniläs se vasta syöpi jauhoja, en minä ikinä sellaista sikaa ruokkisi, se vasta pakana --' ja juttelin siitä siasta pitkät matkat, ettei sille Matin mörrille jäisi suun vuoroa sitä kymmenmarkkastaan takaisin tahtoa. Antaapahan ollakaan, kun tullaan siinä sen kelloseppä Viikin kohdalle, eikös tämä tahtomaan:
"'Lähdetäänpäs, Viia, ja ostetaanpas sormukset tuolta.'
"'Lähdetään vain', sanoin minä. Mitäpä minä tyttörukka muutakaan olisin uskaltanut. Katsonpa piruillessanikin, ajattelin toisekseen, ostaako tuo. Ostihan pakana, en paremmin sano.
"'Nyt sitä on kihloissa', sanoi Matti kadulle tultua.
"'Niinpä taitaa olla', sanoin minä. Mutta ajattelin itsekseni, että annahan olla, kun palkkani saan, näytän, olenko kihloissa. Saat rahasi, sormuksesi ja röijynkin. 'Pidä roskasi', sanon, 'en sitä minä itseäni mokomiin myy'. Vaan pidin vielä omina tietoinani, mitäpä minä siinä nyt, olisi vielä sitä kymmenmarkkasta tahtonut, pakana.
"No, onnitteli sitten kotona emäntä, että muka kun kihloissa, ja minä niiasin. Ja onnittelivat toiset ja minä niiasin kaikille. Mitäpä minä muuta! Ja emäntä päivittelemään, että kun hän ei tiennyt, ja minä sanoin, että kukapa hänet tiesi; vaan tämä Matti kun tahtoi, niin mikäs.
"'Mikäs, oikein se on', sanoi emäntä. 'Onhan Matti hyvä mies.'
"Voi olla, mitäpä minä hänen hyvyyksistään, enpä minä niistä kuitenkaan kostu.
"Ja olisihan vielä kaikki voinut käydä hyvin, ellei tämä Matin pahus vyöräydy iltasilla sinne aittaani.
"'Ei nyt Matin pitäisi suuttua', sanon minä kielitellen, 'minä maksan Matille pois Matin rahan, kun tässä kykenen. Ei tainnut nyt näistä kihloista vielä mitään tulla.' 'Miksi ei', sanoi Matti. 'Jos toista vielä odottaisi', sanoin minä. Vaan Matti suuttui silloin. Sen pyöri silmätkin päässä kuin mitkä väkkärät ja se ärjyi, ettei hän siedä pilkkaa.
"'Anna olla nyt', sanoi se, 'äläkä enää vikuroi, kun rehellisen ihmisen kelkkaan rupesit. Anna olla, muista se. Vikuroimista minä en siedä.'
"Mitäpä minä, yksinäinen naisolio, muuta kuin antaa olla. Ties, vaikka olisi puukolla mahaan pistänyt, jos vastustin.
"No, Matti jäi aittaan ja siitä sitten kuulutuksille seuraavalla viikolla. Häiksi osti Matti minulle oikein mustan leninkikankaan ja toi rintakukan, jossa oli ruusattuun harsotähteen ommeltu enkeli samassa, ja se harso oli kuin mitäkin utua ja värssy oli oikein sen takana, no se vasta soma kuje ja minulla on se piirongin päällä vieläkin. Jotta hyvähän se Mattikin, ei siltä, parastaan se pani, limonaadit osti häiksi ja muut, ja kun sanoin, että joutavaa tuhlaat, sanoi se vain, että kun on mieluinen morsian, ryyppää häntä vähän vettä sakeampaa toki.
"Hyvä olisi muuten ollut, vaan pahan nenälle se Antti sattuu kirjoittamaan sieltä maalta, juuri hääpäivän aamuna sen näppiini sain, sattuu kirjoittamaan, jotta syksyllä hän tulee niinkuin minua perimään. Ihan se vihille astuessa itketti, kun ajattelin, ettei nyt ollutkaan Antilla enää minussa perimistä.
"Ja itkin vihillä niin, että nenäliinan olisi saanut vääntää, jos olisi tahtonut. Sanoi se pappikin Matille, jotta 'olepas nyt Matti kiltti tälle vaimollesi, kovin se näkyy hienotunteinen olevankin'.
"'Oltava on', sanoi Matti.
"Ja ollut se onkin.
"'Mikä ihme se sinut siihen eteen silloin viskasikin ja mikä ihme se sinulla sen kymmenmarkkasen silloin annatti', utelin sitten Matilta.
"'Mikä, etkö sitä tiedä? Nätti kun olet ja punaiset posket', sanoi se vain.
"Olisipa niitä sitten Anttikin saattanut katsella, niitä poskia, ajattelin, vaan en sanonut.
"No, minä nyt olisin yhden Antin sitten jo unohtanutkin kuka ties, mutta eikös se tule syksyllä kaupunkiin, niinkuin oli sanonutkin. Meille siihen vielä tulee, minä olen siinä kotosalla hellan kupeella sian potaatteja survomassa, se oli meillä oma sika jo silloin. Niin eikös ilmaannu siihen ja sano:
"'Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?'
"'Toiset', sanoin, 'toisetpa ovat käyneet'. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.
"No, pyyhin potaatista käteni ja lyötiin kättä.
"'Antti istuu, ryypätään nyt kahvit', sanon. 'Ei nyt siltä vihoja kanneta.'
"'Mitäs tyhjästä', sanoo Antti ja istuutuu.
"Juotiinhan ne kahvit, vaan ei se maistunut, vaikka hyvää olin keittävinäni, paninhan minä ison joukon jauhoja siihen ja sikuriakin suuren mukareen -- Antille toki. Vaan ei se maistunut, missä lienee vika ollut. Kävikö tuo luonnolle, että kun olevinaan se rakkaus muka, -- sitä nimittelee, mitä nimittelee, suotta, joutessaan, jos jotakin havittelee, muka, kun on nuori, kun on tunteet --"
AAPPO
"Terve."
"Terve."
"Mitäs Aapolle kuuluu?" "Eipä mitään erinäisiä. Mitä vain Lassille itselleen?"
"Onpa sievoiset ilmat."
"Sievoiset. Vilja kasvaa, niin että suhina kuuluu."
"Joko ne teillä on kesannot kynnetty?"
"Johan ne eilen, lauantain nimissä puolipäiviltä lopetin, lopetin sen itäpellon siinä. Niin tuota sitten aattelin, että jospa olisi lähteä kuulemaan sitä etämaan pappia, joka kuuluu tulleen tähän Hukanniemeen sanaa selittämään."
"Niinhän se kuuluu. Ja niinhän sitä minäkin -- jotta heitänpä nuo verkot tuonne selkäluodolle, jos sattuisi joku ahven leikillään käväisemään, heitän, heitänpä ja samalla kuulostan tämän vieraan papin pakinata."
"Eihän niitä aina tänne satu, tänne salomaille."
"Eipä ei, ei satu. Se tämäkään lähetyspappi kun ei kuulu pariinkymmeneen vuoteen käyneen synnyinmaassaan."
"Vai ei? No, missäpä keisarikunnassa hän reissaili?"
"Kukapa sen tiennee, missä lie Aahriikan maassa reissaillut."
"Vai Aapriikan."
"Aahriikan."
"No, mitäpä se siellä Riikin maassa kuleksi?"
"Pakanoita, pakanoitapa kuuluu kastaneen."
"Vai pakanoita. No sitä on siellä Riikin maassa vielä niitä pakanoita?"
"Niitä vain, niitä vain on."
"No, jo jotakin. Ja tämä niitä kastoi?"
"Kastoi."
"Tähän Suomen uskoon?"
"Tähänhän sitä. Tässä kun on se oikea Jumala."
"Tässähän se on."
"Se tämä kolmiyhteinen, sehän se autuaaksi tekee, kun vain on sen oppiin kastettu."
"Sehän se sitä kuuluu tekevän. Näet kun se pystyy, niin mikäs."
"Mikäs. Kun hän kerta omaksi kuvakseenkin loi tämän ihmisen."
"Joo, hän se kuuluu luoneen, kuvakseen se sen, se on tietty."
"Kuvakseen."
"No, aatoskohan lienee ollut Hänellä minkälainen, kun menepäs ja kansoita tämä maa sitä Riikin valtakuntaa myöten? Mitäpähän, mitäpähän Hän siinäkin aatteli?"
"Tottapa Hän sen sopivaksi kolkaksi niille pakanoille aatteli. Kuumahan siellä kuuluu olevan. Totta siellä olisi palanut tämä nahkalla päällystetty ihminen."
"Vai niin on kuumat paikat."
"Kuumat kuuluu olevan."
"Katsos vainenkin."
"No, kun se leipäkin kasvaa ja paistuu puussa, ei kun ota ja syö vain. Eikä niillä pakanoilla kuulu vaatekertoja olevan."
"Vai ei vaatekertoja. No, tuota, ihanko alasti?"
"Ihan kuuluvat olevan."
"Naispuoletkinko nuo, tuota, ihan alasti juossoot?"
"Naispa, nais- kanssa."
"Liekö tuolla itikoita?"
"Totta noita, vaan ne kun ovat paksunahkaisiakin nämä pakanat."
"Vai paksu. Ihanko noilla on muuten ihmisen muoto, että kaikki ruumiin paikat paikoillaan?"
"Paikoillaan ovat."
"No, mitähän aatteli aattelija, kun luopas pakanoita ja kansoitapas niillä ne Riikan valtakunnat. Mitä, mitäpä Hän sillä reistaili?"
"Totta tuo sitä, jotta se sen valtakunta leviäisi sinne asti."
"Kun tuo ei alun perin tuota tuonne ajatellut ja alunperin noita tähän Suomen uskoon opettanut."
"Lieneepä Hänellä kaikessa omat aivoituksensa."
"Lienee."
Aappo jäi huuli lerpallaan ihmettelemään sitä ja piippu unohtui suuhun panematta. Ihmetteli siinä Hukanniemen aitan portailla istuessaan sitä outoa, mitä oli Lassilta kuullut, ei sitä tahtonut oikein tajuta, että oli sellaisia maailmoita ja sellaisia olijoita.
Pääskyset tirskuivat siinä Aapon pään päällä, niiden pesiä kun oli aitan räystään alla. Siinä tirskuivat ja lentelivät.
Loipas pääskyset, ajatteli Aappo, loipas tuoksuiset pihlajat, loipas kukkaiset nurmikot tuohon, tyhjästä kaikki. Miksi, miksi ei siis luonut pakanoita ja niille leipäpuita. Kaiken kun osasi ja kaikki taisi.
Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija, veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse --
Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet aatokset.
Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja aloitti sitten saarnan.
Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta, miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia, vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.
Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen, johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä suomen kielellä löytyy. Kerääntyihän lautaselle joku kuparikolikko ja pari viisikolmattaista, ja kun kirjallisuus kannettiin pöydälle nähtäväksi, oli siinä ihmistä ympärillä sakeana rykelmänä. Vanhemmat asettelivat silmälaseja nenälleen ja tarkastelivat perusteellisesti kansiluvut. Lukutaidottomille se sattui kirja nurinpäinkin ja he tarkastivat, kunnes kuvista vahingon keksivät. Tutkittiin niitä tarkkaan ja ostettiin viimein mikä viidellä, mikä kymmenellä pennillä osui saamaan. Varsinkin kuvamekkoja olisi ostettu.
Sattui Aapollekin sellainen kuvaniekka ja hän koetti tavailla sitä, vaan eivät silmät saaneet urakkata. Oli siinä neekerin kuvakin. Sekös oli ihme. Piti sitä Lassillekin näyttää.
Kun lähetyssaarnaaja huomasi Aapon hartauden, tuli hän ja kättä lyöden tarjosi hänelle lähetyssanomia.
"Siinä on paljon herättävää lukemista."
"Maksaako tuo vielä paljonkin?"
"Eihän se paljon", sanoi Lassi.
"On kovat nuo ajat", sanoi Aappo.
"Mökinmieskö olette", kysyi pappi.
"Onhan sitä vähän sitä mökin räppänätä."
"Onpa", sanoi Lassi, "mökkihän tällä on, niin että outo luulisi taloksi, eikähän se ole kuin kyläkunnan pulskimpia paikkoja ja tämä Aappo niitä varmimpia, varmimpia eläjöitä."
"Vai niin."
"Niin. Poikamies kun vielä on eikä rintaperillistä, ja sitä rahanroskaa kirstut täynnä."
"Vai naimaton."
"Naimatonhan se tämä."
"Sitä kun näillä main eivät ne leivät kasvakaan puussa", sanoi Aappo, "niin mikä sitä uskaltaa niitä elätettäviä."
"Sitä kun on tämä Aappo sellainen hiljainen myyristäjä, niin on jäänyt se perhe tekemättä, vaan ei se niin tarkka ole kuin näyttää."
"Ottakaa pois sitten, isäntä, lehti, autatte samalla Jumalan valtakunnan leviämistä."
"No, jos tuota auttaisi. -- Onko niissä kuviakin? Nuo silmät kun eivät muusta ota urakkaakaan."
"Onhan niissä kuviakin." Ja lähetyssaarnaaja näytti Aapolle numeroa, jossa oli kuvattu koko kuninkaallinen perhe, jonka Suomen miehet olivat kääntää humauttaneet.
"No, onpa on. Kääntäneetpä ovat Suomen pojat siihen kuninkaita."
Aappo innostui ja tilasi lehden. Tulivat siihen Maija ja Annakin ja Aappo näytti heille sitä kuninkaallista perhettä ja Maijalle sanoi hän: "Ottakaapa, Maija, tuo lehti hameenne taskuun, siinä on teille lukemista."
"Lukekoon Anna", sanoi Maija. "Siltähän se luku sujuu."
"Siltä. Tältä Annalta se luku sujuu", sanoi Aappokin.
Hankittiin siinä paluumatkaa, kateltiin talonväkiä hyvästiksi ja pappiakin. Aappo tarjosi Maijalle ja Annalle kyytiä venheessänsä, että tyhjät jalkavaivat säästyisivät toiseen kertaan.
Läksivät Maija ja Anna Aapon mukana rantaan. Anna heitti pois mustan vihtoriinisen pyhänuttunsa ja kohotti ylös vaaleanpunaista päällyshamettansa, ettei se kastuisi, ja istuutui soutamaan. Emäntä istuutui keskelle venettä ja Aappo perään.
Oli aivan tyyni, järvessä ei pienintäkään viriä, taivas oli sininen ja kirkas. Vene kulki hiljaisten saarien lomitse. Kuului vain airojen tasainen loiske, kun Anna veteli voimakkailla käsivarsillaan, joiden yläosaa vain paidanhiha peitti. Huivi oli valahtanut tuhtolaudalle, niin että aurinko paistoi suoraan hänen ruskettuneeseen niskaansa ja kiilteli hänen tiukasti kammatulla tukallaan. Vahva se on tuo Anna, vetelee kuin mies. Niin sitä pitää naisen ollakin, ajatteli Aappo.
Mikään ei häirinnyt äänettömyyttä, kaikki istuivat he aatoksissaan ja mieli oli harras kuin kirkossa.
"Saarnamies se oli", sanoi Maija, kun kotirantaan tultiin.
"Saarnamies", sanoi Aappokin.
Mutta Anna ei virkkanut mitään.
"Otapas, Anna, nyt se lehti", sanoi Aappo syötyä, "niin kuulostetaan, mitä siinä on".
Anna luki ja väki kuunteli kuin ihmettä. Oli, olipa ne maita siellä ja kansoja nekin kansat. Ja ihmisiksi niitä kaikkia kutsuttiin. Ihmisiksi vain, vaikka tuskin olisi niiden puhettakaan ymmärtänyt, jos puheikkain olisi päässyt.
Ja kun lehti oli luettu, otti Aappo sen Annalta, meni pihamaan nurmikolle pitkällensä, köllötti siinä mahallansa kyynäspäiden varassa ja katseli kuninkaallista perhettä, jonka Suomen pojat olivat kääntää humauttaneet tähän kolmiyhteisen uskoon.
Katseli sitä siinä niin, että raukaisi. Pää nyykähti käsivarrelle ja miehekäs, syvä kuorsaus kuului.
Ja niin tapahtui, että lehden tilaus teki sen käännöksen Aapon elämässä, että hänestä tuli harras sanankuulija. Anna sai toimittaa lukijan virkaa. Ja joka sunnuntai piti Annan istua siihen peräikkunan pieleen ja lukea Aapolle lähetyslehtiä.