Part 20

Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita, peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit, jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.

Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan. Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika, jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut uneksiakaan".

Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään, puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä, kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.

Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta -- mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän huoneesensa.

Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus, että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan, että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin. Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi, Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi hänen luokseen.

"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi nähdessään hänen kysyvän katseensa.

Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin -- huonoja uutisia. Me olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit lähestyvät yhä enemmän".

Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.

"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme -- niin jotain kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".

"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on Jumala puolellamme".

"Ostrogilla on sotakuri -- hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö, mitä juuri äsken tunsin --. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".

Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi hän vihdoin.

Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi. Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin palkka?"

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.

"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä taistelua? Toinen rotu rikkoo -- toinen kostaa".

"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa --!"

"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä vääryyksiä".

Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki asioista.

Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi Graham.

"He ovat Vichyssä".

"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi Graham äkkiä.

Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä --" Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne olivat ennättäneet jo Orleansiin.

Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään uutisia".

"Emmekö me voi mitään tehdä?"

"Emme mitään".

Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään! Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!..."

Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".

Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui Helenin viereen.

"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä! Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili -- edes yksi ainoa! Ilman sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu! Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun --"

"He olisivat muutenkin taistelleet".

"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen --"

"Ei", huudahti Helen, "se ei ole totta. Jos tappio tulee -- jos te kuolette --. Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen vuoden kärsimysten jälkeen".

"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta -- uskotteko todellakin?"

"Jos joudutte tappiolle", huudahti hän, "niin te olette kuitenkin puhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat vapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan leiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on onnistunut."

"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte -- hyvä Jumala! Siitä on nyt tuskin vuorokausi kulunut! -- Minä sanoin, ettei minulla ollut teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa -- nyt ei missään tapauksessa voi tehdä enää mitään."

"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä --? _Kadutteko_?"

"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan -- _en_!" Äänensä värähti. "_Mutta_ --. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän -- ja toimin liian nopeasti..."

Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.

"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty -- loppunut. Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän -- tai hiukan vähemmän --"

Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti, että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.

Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "_olenko_ ollut rehellinen? Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa. Niin, sitä se oli".

"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä. Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt --. Mutta nyt kai viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."

Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.

He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se on --", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa, riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!" Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon välke loisti kasvoissaan.

Keltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten, suuren mielenliikutuksen vallassa. "Voitto", huusi hän, "voitto! Kansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle".

"Voittoko?", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja heikolta.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Graham. "Kertokaa minulle! _Mitä_?"

"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista, Streatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän hallussamme. _Meidän!_ -- ja me olemme anastaneet sinne jääneen aeropiilin".

Hetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät kiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti Grahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä Helenin kanssa. Se välähti ja katosi.

Kimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli osastopäällikköjen huoneesta. "Kaikki on hukassa", huusi hän.

"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit nähtiin jo Boulognen luona!"

"Siis kanaali enää jälellä!" sanoi keltapukuinen mies.

Hän teki nopeasti laskelman. "Puolen tunnin päästä".

"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan", sanoi vanhus.

"Ja kanuunat?" sanoi Graham.

"Me emme voi saada niitä kuntoon -- puolessa tunnissa".

"Onko ne siis löydetty?"

"Liian myöhään", sanoi vanhus.

"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!" huusi keltapukuinen mies.

"Ei mikään heitä nyt voi pidättää", sanoi vanhus. "Heillä on ensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania".

"Tunninko ajan?" kysyi Graham.

"Niin lähellä voittoa!" sanoi osastopäällikkö. "Nyt kun olemme löytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa --. Jos saisimme ne edes nostetuiksi kaupungin katolle".

"Pitkänkö ajan se veisi?" kysyi Graham äkkiä.

"Tunnin ajan -- varmasti".

"Liian myöhään", huudahti osastopäällikkö, "liian myöhään".

"_Onko_ se liian myöhäistä?" kysyi Graham. "Juuri nyt --. Tunnin päästä!"

Hän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua tyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Yksi mahdollisuus löytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy --?"

"Roehamptonin lentoasemalla, sir".

"Särjettynäkö?"

"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille -- hyvin helposti. Mutta meillä ei ole aeronautia --".

Graham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui pitkän äänettömyyden jälkeen. "_Meilläkö_ ei ole aeronautia?"

"Ei ainoatakaan".

"Aeroplaanit ovat kömpelöitä", sanoi hän mietteissään, "verrattuina aeropiileihin".

Hän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. "Minun täytyy se tehdä".

"Tehdä, mitä?"

"Mennä lentoasemalle -- tuon aeropiilin luo".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Minähän olen aeronauti. Ja siis --. Nämät päivät, joista te minua moititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan".

Hän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. "Käskekää heitä nostamaan aeropiili raiteille".

Keltapukuinen hidasteli.

"Mitä te aijotte tehdä?" huudahti Helen.

"Tuo aeropiili -- se on kohtalon suoma --".

"Te aijotte --?"

"Taistella -- niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut --. Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies --!"

"Mutta -- siitä asti kuin lentokoneet keksittiin --" huudahti keltapukuinen mies.

"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt -- käskekää heitä nyt -- nostamaan se raiteille".

Vanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään, ja riensi pois.

Helen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Mutta -- miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne".

"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse -- tai annan jonkun toisen sen uskaltaa --".

Hän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän syrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.

"Te olette oikeassa", sanoi Helen vihdoin hiljaa. "Te olette oikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä".

Graham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat kasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. "Ei", sanoi hän vaivalloisesti hengittäen. "Minä en voisi --. Menkää nyt".

Graham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. "Menkää nyt", huudahti hän. "Menkää nyt".

Graham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin puoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän poistui.

Keltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham meni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö telefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.

Keltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli ja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei sanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho sulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä huuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.

XXIV Luku.

Aeroplaanien tulo.

Kaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka kulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla tähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin nämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista englanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti. Ostrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään aikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia. Mutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa gallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman metrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään, ja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta kuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs haavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen vammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu aeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten hän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään taakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun tämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.

"Minä en näe häntä lainkaan", sanoi toinen mies kiusalla.

Ampuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä tuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta voimakasta huutoa.

"Mitä nyt on tapahtunut", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen ja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia riensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.

"Emme me tarvitse noita houkkioita", sanoi hänen toverinsa. "Ne vaan häiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?"

"Ssh! -- he huutavat jotain".

Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen vaunuilleen -- sitä he tekevät".

Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".

"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa; ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani, ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan. "Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan, se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja, Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.

Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva, musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.

Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä, jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat aeroplaanien tuloa. Pääasia -- tällä hetkellä -- oli päästä lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea, mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään olevilta kiskoilta.

Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä. Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen alas.

Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata. Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.

Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi. Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden, keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.

Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä olevaan siipeen.

Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti alas hänen näkyvistään.

Hän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun kiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen täräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa tunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se näytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui vipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin. Hän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti hetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään. Uusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi jälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten vastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan alaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha pyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten lentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää putoavan.