Part 8

»Musta ori oli silloin vuoden vanha», hän alkoi. »Minä olin ihaillut sitä koko vuoden ja niin olivat kaikki muutkin pojat, jotka olivat nähneet lauman, johon se kuului, sillä siitä näki jo varsana, mikä siitä tulee. Vapaina elävät hevoset olivat hiukan liian lukuisia sinä vuonna, ja me suunnittelimme ajojahtia vähentääksemme niitä hiukan, kuten meillä on tapana tehdä vuoden tai parin väliajoin. Jokainen ajoi takaa tuota mustaa oritta, ja eräänä päivänä, kun olimme jo hajoittaneet monta laumaa, yllätin sen aivan sattumalta. Ajoin juuri takaa erästä harmaata hevosia ja ratsastin samaa tietä, jota tänäänkin kuljimme, kun se äkkiä tuli vastaani selänteen harjalla. Se tapahtui niin äkkiä, että ori ja minä hämmästyimme kumpikin yhtä suuresti. Voitte uskoa, että värisin kuin haavanlehti. Mutta toinnuin yhtäkaikki ensimmäisenä hämmästyksestäni ja heitin lassoni sen kaulaan, ennen kuin se ehti paeta. Mutta se taisteli kuin paholainen, niin etten lopulta tiennyt, minäkö pitelin sitä vai se minua. Mutta se oli silloin vielä varsa, ja minä sain sen lopuksi pysähtymään.»

Phil vaikeni omituinen ilme kasvoillaan. Patches odotti kärsivällisenä.

»Tiedättekö», sanoi paimen viimein empien, »en voi selittää sitä — enkä siitä kernaasti puhukaan, sillä se on ihmeellisin asia, mitä minulle koskaan on tapahtunut — mutta kun katsoin tuota mustaa oritta silmiin ja kun se katsoi minua, tuli minun paha olla. Häpesin — niin kuin — niin kuin olisin aikonut tehdä pyhäinhäväistyksen tai jotakin sen tapaista. Me olimme aivan kahden, se ja minä, ja meidän tuijottaessamme toisiimme tulin ajatelleeksi, mitä sille merkitsi kahlitseminen ja kouluttaminen — ja — ymmärrätte. Ja ajattelin, minkälainen hevonen siitä tulisi, jos se saisi jäädä elämään, niin kuin Jumala oli sen luonut, ja niin — niin —» Hän vaikeni jälleen naurahtaen hämillään.

»Te päästitte sen irti?» huudahti Patches.

»Se on totinen tosi, Patches. En voinut tehdä muuta — en suorastaan voinut. Muuan pojistamme tuli paikalle juuri, kun päästin sen irti, ja miehet nostivat siitä tietysti hitonmoisen elämän. Sillä katsokaahan, meillä on tapana myydä enimmän tarjoavalle kaikki hevoset, jotka tuollaisessa ajojahdissa saamme kiinni, ja hinta jaetaan tasan miesten kesken. Pojat käsittivät, että tuo musta oli enemmän arvoinen kuin viisi muuta yhteensä, jotka olimme saaneet, ja olihan ymmärrettävää, että he olivat siitä minulle vihaisia. Mutta rauhoitin heitä luopumalla osuudestani, niin ettei heillä ollut mitään sanomista. Sitä varten minusta tuntuu, että tuo ori tavallaan kuuluu minulle, ja koetan aina pitää siitä hiukan huolta. Viime kierroksessa meillä oli eräs mies, joka yritti ampua sitä, mutta — hän lähti täältä pian sen jälkeen eikä ole sen jälkeen palannut.»

Paimen hymyili Patchesin nauraessa ääneen.

»Tiedättekö», jatkoi Phil hetkisen kuluttua, »minusta tuntuu, että ori tuntee minut vieläkin. Jos vain olen näillä main, käyn katsomassa sitä, ja minusta tuntuu, että se pitää minun käynneistäni yhtä paljon kuin minäkin. Te pidätte minua varmaan hulluna», hän lopetti jälleen murahtaen, »mutta siltä minusta tuntuu — ja siitä olen saanut nimen Villihevos-Phil.»

He ratsastivat hetkisen vaieten, sitten Patches virkkoi vakavasti: »En osaa sanoa, miltä minusta tuntuu, mutta ymmärrän teidät ja kadehdin teitä sydämeni pohjasta.»

Ja kääntyessään toverinsa puoleen paimen näki hänen ilmeessään jotakin, joka muistutti oriin silmiä sinä päivänä, jolloin hän oli päästänyt sen vapauteen. Oliko Patcheskin joskus menneinä päivinä joutunut olosuhteiden tai ympäristön silmukkaan ja menettänyt suurimman, jumalaisimman perintönsä? Phil hymyili omille ajatuksilleen, mutta tunsi hymyillessään niiden sanovan totuuden, ja hän tunsi myös, että tämä mies saattoi sillä voimalla, joka asui syvimmällä hänen sielussaan, saavuttaa takaisin sen, mikä häneltä oli riistetty.

Ja niin lujittui tänä päivänä, jolloin laajojen laidunmaiden poika ja kaupungin mies ratsastivat yhdessä, se yhteistunne, jonka he aavistuksena olivat tunteneet kohdatessaan toisensa ensimmäisen kerran. He tunsivat, että harvinainen ymmärtämys, jota eivät minkään maan eikä minkään kielen sanat saattaneet ilmaista, liitti heitä toisiinsa.

Muutamia päiviä myöhemmin sattui tapahtuma, joka — niin he ainakin silloin luulivat — lujitti heidän ystävyytensä ikuisiksi ajoiksi.

IX LUKU.

Tailholt Mountainin miehet.

Eräänä päivänä Phil ja Patches ratsastivat Old Campin seudulla. Varhain iltapäivällä he kuulivat vasikan herkeämättä huutavan ja löysivät, ääntä kohden ratsastaessaan sen setripuulehdosta. Sen kyljessä oli äsken, Philin arvelun mukaan kenties edellisenä iltana poltettu Tailholtin merkki. Vasikka-raukka kutsui nyt tuskissaan emoa apuun.

»Ihmeellistä, ettei lehmää näy missään», sanoi Patches.

»Olisi ihmeellisempää, jos se näkyisi», vastasi paimen lyhyesti ja käänsi katseensa vasikasta Tailholt Mountainiin päin, ikäänkuin miettien jotakin, jota ei syystä tai loisesta halunnut selittää toverilleen.

»Ei hyödytä ruveta etsimään sitä», hän lisäsi ääni murtuneena. »Minulla on aina huono onni. Jospa olisimme eilen ratsastaneet näillä main sen sijaan, että lähdimme Mint Washin puolelle — minä tulen aina päivää liian myöhään.»

Hänen ilmeessään ja äänensävyssään oli jotakin, joka pidätti Patchesin tekemästä hänelle kysymyksiä. Seuraavina tunteina Phil ei puhunut paljon, ja kun hän puhui, olivat hänen sanansa lyhyitä ja miltei nyreitä. Patches huomasi hänen silmäilevän maata harvinaisen kiinnostuneena. Heidän syötyään päivällisensä jotensakin synkän mielialan vallitessa Phil jälleen hypähti satulaan jo melkein ennen kuin Patches oli valmis.

Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja he olivat lähteneet kotimatkalle, kun he näkivät erään Risti-Kolmion härän, joka ilmeisesti oli -haavoittunut taistelussa toisten eläinten kanssa. Se kuului Rovastin parhaimpaan Herefordkarjaan, ja haava oli pikaisen avun tarpeessa.

»Meidän täytyy puhdistaa haava», sanoi Phil, »tai siihen ilmestyy pattimatoja.» Hän otti lassonsa pitäen tarkasti silmällä härkää, joka mylvi syvällä, peloittavalla äänellä.

»Voinko auttaa?» kysyi Patches innokkaasti, katsellen kunnioittavasti mahtavaa eläintä, sillä se oli ensimmäinen täysikasvuinen eläin, jonka hän lyhyen kokemuksensa aikana oli nähnyt tarvitsevan apua.

»Ei», vastasi Phil. »Pysykää vain tarpeeksi kaukana, se on pääasia. Tämä junkkari ei ole vasikka, ja haava on saanut sen vimmoihinsa.»

Seuraavat tapahtumat seurasivat toisiaan salamannopeina.

Paimenen hevonen ymmärsi nähtävästi pitkän kokemuksen perusteella, ettei mylvivä eläin ollut hyvällä tuulella, ja vapisi osallistuessaan sen kiinniottamiseen. Patches näki viuhuvan silmukan lentävän Philin kädestä ja kiristyvän tämän pakottaessa hevosensa heittäytymään härän painoa vastaan. Seuraavassa hetkessä hänen silmissään välähti kauhea näky: kaatunut hevonen ratsastajineen maassa hurjistuneen ja teräväsarvisen härän hyökätessä sitä kohden niska kumarassa ja sarvet sojossa.

Patches ei ajatellut — hän ei ehtinyt ajatella. Kirkaisten kauhusta hän painoi kannuksensa hevosen kylkiin, ja sävähtäen tuskasta tämä syöksähti eteenpäin. Jälleen hän kannusti sitä kaikella voimallaan, ja raivoisan hevosen seuraava syöksähdys sai nuo peloittavat sarvet seivästämään sen. Patches kuuli kuin unessa hirvittävän repeämisen ja hevosen kiljaisun, kun se hengenhädässä karkasi pystyyn. Hänen oli mahdotonta sanoa, kuinka hänen onnistui nousta jaloilleen pudottuaan taaksepäin satulasta, mutta hän näki selvästi Philin heilauttavan itsensä jälleen satulaan ja pakottavan vaivoin pystyyn kompuroineen ratsunsa suoraan härän eteen kääntääkseen sen huomion pois Patchesista. Härkä kääntyi todellakin uudelleen häntä kohden, ja ihaillen Philin kylmäverisyyltä Patches huomasi hänen kehittävän auki lassoaan, hevosen yrittäessä hurjin hypyin väistää uhkaavia sarvia. Härkä pysähtyi, ravisti päätään raivoissaan ja aikoi jälleen syöstä jalkamiestä kohden. Mutta taas ratsastaja tanssitti kiusoitellen hevostaan sen edessä, ja samalla Philin lasso lensi kaaressa vangiten sen silmukkaansa.

Kun härkä oli sidottu, meni Phil haavoittuneen hevosen luo ja lopetti sen kärsimykset. Sitten hän katsahti miettiväisenä Patchesiin, joka seisoi katuvaisen näköisenä katsellen kuollutta ratsuaan, ikäänkuin tuntien olevansa syyllinen isäntänsä kärsimään vahinkoon. Paimenen kasvoilla häilähti hyväntuulinen hymy hänen lukiessaan kumppaninsa ajatuksen.

»Kylläpä tein kolttosen», sanoi Patches kuin odottaen hyvin ansaitsemaansa moitetta.

Philin hymy levisi yli koko hänen kasvojensa. »Niin teittekin», hän vastasi pyyhkiessään hikeä kasvoiltaan. »Olen teille siitä hyvin kiitollinen.»

Patches katsahti häneen hämmästyksissään.

»Ettekö tiedä, että pelastitte henkeni?» kysyi Phil.

»Mutta — mutta minähän tapoin Rovastin hyvän hevosen», änkytti Patches.

»Luulenpa Will-sedän kestävän sen tappion», nauroi Phil.

Tämä laukaisi jännityksen, ja molemmat nauroivat yhdessä.

»Mutta sanokaahan minulle muuan seikka, Patches», sanoi Phil sitten uteliaana. »Miksi ette ampunut härkää, kun se hyökkäsi päälleni?»

»Sitä en tullut ajatelleeksi», vastasi Patches. »En totisesti ehtinyt ajatella mitään.»

Phil nyökkäsi hyväksymisen merkiksi. »Olen huomannut, että mies, johon hädän tullen voi luottaa, ei ajattele. Tarkoitan, että hän vaistomaisesti tekee oikein ja ajattelee vasta myöhemmin, kun siihen on aikaa.»

Patches oli mielissään. »Tein siis oikein?»

»Se oli ainoa, mitä saatoitte tehdä minun pelastamisekseni», vastasi Phil vakavasti. »Jos olisitte koettanut käyttää ampuma-asettanne, niin — vaikka olisittekin osunut siihen, ette olisi voinut pysähdyttää sitä tarpeeksi ajoissa. Jos olisitte ollut niin lähellä, että olisitte voinut ampua sitä suoraan otsaan, olisi se tietenkin auttanut, mutta —», hän hymyili jälleen. »Olen iloinen siitä, ettette tullut sitä ajatelleeksi. Sanokaahan vielä toinen seikka», hän lisäsi. »Tiesittekö panevanne alttiiksi oman henkenne?»

Patches pudisti päätään. »En voi sanoa tienneeni muuta, kuin että te olitte pahassa pälkähässä ja että minun oli nopeasti tehtävä jotakin. Miten kaikki oikeastaan tapahtui?» kysyi hän innokkaana kääntämään keskustelun toisaalle.

»Diamond kompastui tuohon kuoppaan», selitti Phil. »Kun se kaatui, luulin viimeisen hetkeni tulleen. Uskokaa minua tätä en unohda, Patches.»

Hetkisen molemmat vaikenivat hämillään. Sitten Patches virkkoi: »Minua ihmetyttää, kun ette ampunut sitä päästyänne jälleen jaloillenne, vaan panitte uudelleen henkenne alttiiksi yrittäessänne ottaa kiinni sen lassollanne.»

»Ei ollut mitään syytä tappaa hyvää härkää niin kauan kuin oli muita mahdollisuuksia. Minun tehtäväni on pitää se hengissä, — ja sen minä yritin nyt tehdä.» Näin paimen muutamin sanoin luonnehti ammattinsa perusohjeen, joka ei salli ottaa lukuun henkilökohtaista vaaraa tai onnettomuutta, kun isännän omaisuus on kyseessä.

Heidän riisuttuaan kuolleelta hevoselta satulan ja suitset ja puhdistettuaan haavan härän kyljessä sanoi Phil: »Nyt, herra Honourable Patches, teidän on parasta pysytellä syrjässä ja kernaimmin jonkin puun takana. Tämä junkkari hurjistuu varmasti taas, kun päästän sen jaloilleen. Tulen noutamaan teidät, kun olen valmis.»

Hiukan myöhemmin Philin ratsastaessa Patchesin luo kuului hänen jättämällään paikalla syvä, peloittava mylvinä.

»Se ilmoittaa, mitä aikoo tehdä ensi kerralla nähdessään meidät», naureskeli Phil. »Hypätkää taakseni satulaan, niin lähdemme painumaan kotiin päin.»

Tämä tapaus näytti kokonaan karkottaneen pilven, joka koko päivän oli synkentänyt Philin kasvoja. Ratsastaessaan he juttelivat ja nauroivat hilpeästi. Sitten paimen äkkiä muuttui synkäksi ja vaiteliaaksi kuten aamulla.

Patches ihmetteli, mikä näin äkkiä oli muuttanut hänen mielialansa, kun hän huomasi kaksi miestä, jotka ratsastivat selänteen harjaa seuraten samaa virranuomaa kuin Risti-Kolmion miehet, vaikka nämä ratsastivat lähempänä rantaa.

Patchesin kiinnittäessä Philin huomion ratsastajiin sanoi tämä lyhyesti: »Olen katsellut heitä viimeiset kymmenen minuuttia.» Sitten, ikäänkuin katuen vastauksensa sävyä, hän lisäsi ystävällisemmin: »Jos he ratsastavat edelleen samaa tietä, niin me kohtaamme heidät noin mailin päässä, missä selänne laskeutuu laaksoon.»

»Tunnetteko heidät?» kysyi Patches uteliaana.

»He ovat Nick Cambert ja hänen koiransa Yavapai Joe.»

»Tailholt Mountainin miehet», mutisi Patches tarkastellessaan miehiä yhä kiinnostuneempana. »Tiedättekö, Phil, minä olen ennenkin nähnyt nuo miehet.»

»Tekö?» huudahti Phil. »Missä? Koska?»

»En osaa selittää missä», vastasi Patches, »mutta se oli sinä päivänä, jolloin ratsastin pitkin juoksuaitaa. He olivat harjulla laakson toisella puolen.»

»Se lienee ollut tämä sama hevosuittamo, jota nytkin seuraamme», vastasi Phil, »se leviää hiukan alempana. Miksi luulette miehiä juuri samoiksi?»

»Nuo miehet tuolla ylhäällä ovat saman näköisiä kuin ne, jotka silloin näin, toinen kookas, toinen pienenläntä. He olivat samalla etäisyydellä minusta, ja — niin — olen varma siitä, että nuo ovat samat hevoset.»

»Hyvä, Patches, mutta teidän olisi pitänyt ilmoittaa siitä heti kotiin tultuanne.»

»En tullut ajatelleeksi, että se olisi tärkeätä.»

»On kaksi sääntöä, joita teidän aina on noudatettava», sanoi paimen, »jos aiotte oppia hyvin ammattinne. Ensimmäinen on: nähdä kaikki, mikä on nähtävissä, ja nähdä kaikki kaikesta, mitä näette. Ja toinen: muistaa kaikki. Voinhan kertoa teille, että Jim Reid samana iltana löysi vasikan, joka oli juuri merkitty Tailholtin raudalla, ja että hän meidän puolellamme tapasi Risti-Kolmion lehmän, joka oli kadottanut vasikkansa. Mutta tuossahan ystävänne tulevat.»

Miehet ratsastivat alas rinnettä kulmauksessa, joka varmasti veisi heidät Risti-Kolmion ratsastajien tielle. Ja Patches rikkoi heti Philin antamaa sääntöä vastaan, sillä hän ei huomannut tulijoita tarkastellessaan, että hänen kumppaninsa irroitti pistoolinsa kotelosta.

Nick Cambert oli kookas mies, pitkä ja lihavahko. Hänellä oli ruskea tukka ja omituiset vaaleansiniset silmät, jotka eivät olleet omiaan herättämään luottamusta. Mutta Tailholtin miesten pysähtyessä tervehtimään Philiä ehti Patches tuskin vilkaistakaan Nickiin, niin suuressa määrin herätti Joe hänen mielenkiintoaan.

On tuskin toista miestä, jolle syntyperä, kasvatus, ympäristö, olosuhteet tai kohtalo olisi antanut niin vähän miehekkyyttä kuin Yavapai Joe-raukalle. Seisoen suorana hän olisi kenties ollut hiukan alle keskimitan, mutta hänen istuessaan satulassa oli mahdotonta pitää tätä laihaa, huonoryhtistä ja tylsäkatseista olentoa täysikasvuisena. Mitätön leuka, suuri, puoliavoin suu, suorrukkeinen, väritön tukka ja hänen elottomien silmiensä arka, pälyilevä katse antoivat hänelle pelkurin ja hylkiön leiman.

Nick katsahti sivumennen Patchesiin tervehtiessään Risti-Kolmion päällysmiestä. »Terve, Phil!»

»Terve, Nick!» vastasi Phil viileästi. »Päivää, Joe!»

Nuorempi mies tuijotti typerästi Patchesiin ja vastasi Philin tervehdykseen epäselvästi mumisten ja jatkoi savukkeen pyörittämistä sormissaan.

»Onko Risti-Kolmiossa puute hevosista?» kysyi Nick yrittäen laskea leikkiä nähdessään kaksi miestä saman hevosen selässä.

»Jouduimme ottamaan kiinni erään härän», selitti Phil lyhyesti.

»Ne tekevät toisinaan pian lopun hevosesta», jatkoi Nick. »Olen sillä tavoin menettänyt montakin. Jollei tästä olisi yhtä pitkä matka minun talolleni kuin Risti-Kolmioon, auttaisin teitä kernaasti. Olette tervetullut vieras, senhän tiedätte.»

»Paljon kiitoksia», vastasi Phil, »mutta kyllä me ratsastamme suoraa päätä kotiin. Lienee parasta jatkaa matkaa. Näkemiin!»

»Hyvästi!»

Tämän lyhyen kohteliaisuuksien vaihdon aikana ei Joe ollut liikahtanut paikaltaan eikä hetkeksikään kääntänyt katsettaan Patchesista. Philin ja Patchesin lähdettyä hän istui yhä katsellen poistuvien jälkeen, kunnes Nick tiukasti käski häntä panemaan hevosensa liikkeelle.

»No, mitä pidätte tuosta parista?» kysyi Phil heidän päästyään jonkin matkan päähän.

Patches kohautti olkapäitään ja vastasi tyynesti: »Kertoisitteko minulle heistä, Phil?»

»Siinä ei ole paljonkaan kertomisia», vastasi paimen. »Kukaan ei varmasti tiedä heistä mitään. Nick on syntynyt Yavapai Countyssa. Hänen isänsä, vanha George Cambert, näytti kylläkin kunnialliselta mieheltä, mutta hän kuului niihin, joiden hommat säännöllisesti menevät myttyyn. He muuttivat täältä Etelä-Kaliforniaan, kun Nick oli tullut täysi-ikäiseksi. Hän palasi kuusi vuotta sitten, asettui asumaan Tailholt Mountainin juurelle ja perusti oman karjan, jolla on merkkinä Neljä-Viiva-M polttomerkki. Tavalla tai toisella hänen onkin onnistunut koota itselleen melkoinen lauma. Hänen menonsa ovat varsin mitättömät. Hän ja Joe asuvat vanhassa mökissä, jonka joku on rakentanut vuosia sitten, ja he hoitavat itse karjansa. Joella ei ole paljon voimaa, mutta hän on kätevämpi kuin luulisi, jos vain joku sanoo, mitä hänen kulloinkin on tehtävä, ja pitää häntä kurissa. Ja Nick puolestaan tekee kahden miehen työn.»

»Mutta onpa ihmeellistä, että Nickin kaltainen mies ottaa tuollaisen kurjan raukan paimennettavakseen», pitkitti Patches. »Ovatko he sukua?»

»Sitä ei kukaan tiedä», vastasi Phil. »Joe tuli Prescottiin neljä vuotta sitten erään Dryden nimisen miehen kanssa, ja Joen pitäisi olla hänen poikansa. He asuivat teltassa kaupungin ulkopuolella ja elivät kokoamalla kaikkea, minkä näkivät. Dryden ei tahtonut tehdä työtä eikä kukaan huolinut Joesta. Viimein Dryden joutui kiinni murtovarkaudesta ja oli vähällä, ettei Joe joutunut vankilaan hänen kanssaan. Mutta hänet päästettiin irti luultavasti siitä syystä, että hän ilmeisesti oli vain Drydenin kätyri ja ettei hänellä olisi ollut tarpeeksi rohkeutta tehdä mitään pahaa omasta aloitteestaan. Hän ajelehti useamman kuukauden kuin kulkukoira, kunnes Nick otti hänet huostaansa. Nick kohtelee häntä suorastaan häpeämättömästi, mutta mies raukka pysyy hänen luonaan, sillä eihän hänellä ole muutakaan paikkaa mihin mennä.»

»Onko hän aina samanlainen kuin tänään?» kysyi Patches osoittaen harvinaista mielenkiintoa tätä kurjaa miestä kohtaan. »Eikö hän koskaan puhu mitään?»

»Puhuu kylläkin, kun Nick ei ole lähettyvillä tai kun seura ei ole liian suuri. Kun tutustutte häneen ja viette hänet kahdenkesken johonkin, ei hän ole lainkaan niin typerä kuin näyttää. Se onkin kai syynä siihen, miksi Nick pitää häntä. Katsokaahan, kukaan kunnon karjanhoitaja ei menisi työhön Tailholt Mountainiin, ja yksinään on Nickin ajan mittaan ikävä olla. Mutta Joe ei koskaan kerro, mistä hän on tullut tai kuka hän on. Hän vaikenee kuin kala, jos vain sanotte sanankaan, joka kuulostaa siltä, kuin yrittäisitte urkkia häneltä hänen syntyperäänsä. Hän ei ole niin narrimainen kuin hänen ulkomuotonsa, mutta hän on kerta kaikkiaan pälyilevä ja mateleva, ja mitä hän tekeekin, on se aina samaan tyyliin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Patches miettiväisenä, »Joe raukalla täytyy aina olla joku, johon nojata. Yksinään hän on täydellinen nolla.»

»Niin on asia», myönsi Phil. »Mutta jos joku ruokkii häntä ja ajattelee hänen puolestaan, pitää hänestä huolta ja on vastuussa hänestä, on hän miltei täysi mies.»

»Oikeastaan, Phil», virkkoi Patches ivallisesti, »ei Yavapai Joe ole sen huonompi kuin sadat tuntemani miehet. Heidän kannaltaan katsoen hän on suorastaan kadehdittava.»

Philiä kiinnostivat kumppanin sanat, sillä ne näkyivät viittaavan hänen entisyyteensä, ja Patches oli omista asioistaan yhtä vaitelias kuin Yavapai Joe.

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Phil. »Minkälaisista miehistä puhutte?»

»Tarkoitan miehiä, jotka eivät koskaan tee mitään omasta vapaasta tahdostaan. Miehiä, joiden puolesta aina jonkun toisen pitää ajatella ja olla vastuussa. En usko, että se vähääkään muuttaa asiaa, olivatpa he rikkaita ja sivistyneitä, kuten on tapana sanoa, tai köyhiä nahjuksia kuten Joe: pohjaltaan se on yhdentekevää.»

Heidän laskeutuessaan satulasta kotiveräjällä katsahti Phil veitikkamaisesti kumppaniinsa. »Tepä osoitatte harvinaista mielenkiintoa Joea kohtaan», hän sanoi hymyillen.

»Niin teenkin», vastasi Patches. »Hän muistuttaa minua eräästä, jonka tunnen», hän lopetti hymyillen jälleen entistä itsehalveksuvaa ivahymyään. »Tunnen samanlaista sukulaisuutta häneen kuin te siihen hurjaan oriiseen. Ottaisinpa kernaasti hänet pois Nickillä ja koettaisin, eikö hänestä voisi tehdä miestä», hän jatkoi puhuen enemmän itsekseen kuin toverilleen.

»Sellaiset kokeet eivät ole suositeltavia, Patches», varoitti Phil. »Täytyy olla jotakin, jolle rakentaa, jos tahtoo tehdä miehen. Joessa ei ole siihen ainesta, ja sitä paitsi», hän lisäsi merkitsevästi, »ihmiset eivät ymmärtäisi sitä.»

Patches naurahti katkerasti.

Seuraavana aamuna Phil sanoi uhraavansa tämän päivän hevosilleen ja lähetti Patchesin yksinään noutamaan satulan ja suitset, jotka he edellisenä päivänä olivat jättäneet onnettomuuspaikalle.

Patches oli ehtinyt sille paikalle, jossa hän ja Phil olivat eronneet Tailholt Mounlainin miehisiä, ja tunsi itsensä janoiseksi. Hän muisti Philin sanoneen, että hiukan ylempänä selänteen rinteellä oli pieni lähde, ja ajatellen pitkää matkaa, joka hänellä oli ratsastettavana, hän hetkisen epäröityään poikkesi tieltä ja ohjasi hevosensa rinteelle.

Ratsastettuaan jonkin matkaa kapeata solaa, joka johti tiheän metsän läpi rinnettä ylös, huomasi Patches tien käyvän jyrkemmäksi ja kivisemmäksi. Hän laskeutui satulasta, sitoi hevosen pensaaseen kallionlohkareen varjoon ja jatkoi matkaansa jalan, arvellen lähteen olevan lähellä. Siinä hän ei erehtynytkään, ja pian hän saapui sievälle pienelle aukeamalle, jossa sammaltuneen kallion kyljestä löysi kirkkaan ja raikkaan lähteen. Iloisena hän kumartui juomaan ja istuutui sitten hetkiseksi lepäämään lähteen partaalle. Pehmeä, musta maa sen ympärillä oli täynnä karjan jälkiä, ja tiheän metsikön läpi johti useita pieniä karjapolkuja aukeamalle. Niin tiheä oli ympäröivä metsä ja niin pieni aukeama, että aurinko vain tuuhean lehvikön läpi valoi kultaansa tämän vilpoisan virkistyspaikan yli ja silmän oli mahdotonta nähdä lähimpiä puita kauemmaksi.

Patches oli juuri lähtemäisillään, kun kuuli ihmisääniä ja kavioiden kapsetta. Hetkisen hän istui liikkumattomana kuunnellen. Hän tunsi äänet: toinen oli hiljainen ja piipittävä, toinen karkea ja kiukkuinen. Noudattaen äkkinäistä mielenjohdetta, joka niin usein ratkaisi hänen toimintansa, solahti Patches äänettömästi tiheikköön, ja tuskin hän oli ennättänyt piilopaikkaansa, kun Nick Cambert ja Yavapai Joe ratsastivat esiin.

Jos Patches olisi ehtinyt ajatella, olisi hän varmaan halveksinut kätkeytyneen urkkijan osaa, mutta hän oli jälleen toiminut ajattelematta, ja nyt oli myöhäistä katua. Rovastin palveluksessa ollessaan hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi ymmärtääkseen, että Neljä-Viiva-M:n polttoraudan omistajaan kohdistui vakava epäluulo, ja oltuaan muutamia päiviä Philin seurassa hän tiesi, kuinka vaikeata karjanhoitajien oli saada todisteita miestä vastaan, jonka he epäilivät varastavan karjaa. Mahdollisuus saada todisteita, ja siten suojata isäntänsä omaisuutta olikin saanut hänet käyttämään hyväkseen tilaisuutta.

Miesten ratsastaessa esiin oli kätkeytyneen kuuntelijan helppo huomata, että Joe syystä tai toisesta oli herättänyt isäntänsä suuttumuksen. Kookkaan miehen kasvot olivat kiukusta punaiset, ja hänen silmissään oli kova ja julma ilme, Joen näyttäessä koiralta, joka on tehnyt pahaa ja odottaa selkäsaunaa.

Nick kumartui juomaan lähteestä ja kääntyi sitten kumppaninsa puoleen, joka yhä istui kuin kivettyneenä satulassa yrittäen vapisevin sormin kiertää savuketta. Hetkisen Nick silmäili arkaa seuralaistaan, sitten hän otti satulastaan piiskan ja virkkoi ivallisesti hymyillen: »No, miksi et tule juomaan?»

»Minun ei ole jano, Nick», kujersi toinen.

»Sinun ei ole jano?» pilkkasi Nick ilkeästi naurahtaen. »Valehtelet ja tiedät sen varsin hyvin. Tule alas!»

»Jumalan nimessä, Nick, en tahdo juoda!» vaikeroi Joe, hänen isäntänsä läimäytellessä uhkaavasti piiskaansa.

»Tule alas, sanon minä!»

Joe totteli vapisten pelosta ja seisoi tutisten hevosensa vieressä.

»Tule tänne!»