Part 17

»Niin olen, ja sanon kaikesta sydämestäni: Jumala siunatkoon teitä, lapset. Te saatte minut tuntemaan itseni oikein vanhaksi.» Sitten hän lisäsi hullunkuriseen lapaansa: »Mutta kenties se johtuukin vain siitä, että olen saanut niin monta päivää yhtä mittaa elää ja nukkua täysin pukeutuneena. Antaisin kuningaskunnan kylvystä, parturista ja puhtaasta paidasta. Rupesin jo luulemaan, ettei vanha ystävämme Nick enää varastaisi ainoatakaan vasikkaa. Phil, kenties sinua kiinnostaa kuulla, että Nick on mies, jota itse asiassa saat kiiltää onnestasi.»

»Kuinka niin?» kysyi Phil.

»No, hän ampui laukauksen, joka sai Kittyn taas järkiinsä. Toverini tässä, Yavapai Joe, näki hänen tekevän sen. Jos tahdotte kiittää vankiani, niin suon teille kernaasti sen huvin.»

Heidän päätettyään kieltäytyä tästä nautinnosta sanoi Patches: »En ihmettele sitä. Hän on hiukan häijy ja pahantuulinen olento. Mutta siitä muistankin, että minun täytyy kiiruhtaa Prescottiin ennen illan tuloa. Aion pysähtyä Risti-Kolmioon ja pyytää Rovastilta lainaksi kärryjä ja parivaljakkoa», lisäsi hän kiivetessään vaivalloisesti satulaan. »Näkemiin, lapset. Älkää olko liian myöhään ulkona!»

Käsi kädessä he katselivat, kun mies seuralaisineen hävisi näkyvistä.

Rovasti ja rouva Baldwin istuivat ystävineen Risti-Kolmion pihamaalla viettäen kaikessa rauhassa sunnuntai-iltapäivää, kun pikku Billy ja Reidin pojat yht'äkkiä kovalla touhulla törmäsivät pihalle. Rynnäten täyttä vauhtia pähkinäpuiden alla istuvaa rauhallista ryhmää kohti keskeyttivät pojat vanhempiensa keskustelun huutaen täyttä kurkkua: »Patches on tullut takaisin! Patches on tullut takaisin! Nick Cambert on hänen kanssaan — ja Yavapai Joe!»

Jim Reid hypähti seisaalleen. Mutta Rovasti jäi rauhallisena istumaan ja vilkaisten ystäväänsä veitikka silmäkulmassaan hän sanoi pojille muka toruen: »Mitä lorua te puhutte, lapset! Ettekö tiedä, että hevosvaras Patches varmasti varoo näyttäytymästä Williamson Valleyssa! Te olette nähneet unta — siinä kaikki. Tai kenties te yritätte puijata meitä!»

»Ihan totta, se on Patches, Will-setä», huusi pikku Billy.

»Me näimme hänen tulevan aitauksesta», sanoi Jimmy Reid.

»Minä näin hänet ensin», huusi toinen pojista.

»Minä myöskin», säesti nuorin.

Jim Reid seisoi katsellen aitausta kohden. »He ovat oikeassa, Will», sanoi hän hiljaa. »Tuolla he tulevat.»

Ratsastajien saapuessa pihamaalle mutisi Jim Reid jotakin partaansa, ja Rovasti hymyili itsekseen.

Jono pysähtyi hevosten osoittaessa vastenmielisyyttään Reidin autoa kohtaan, joka seisoi pihamaalla, ja Patches laskeutui jäykästi hevosen selästä. Nostaen kohteliaasti hattuaan hän sanoi Rovastille: »Tulin tuomaan takaisin teidän hevosenne. Olen teille hyvin kiitollinen. Toivottavasti huomaatte sen olevan hyvässä kunnossa.»

Jim Reid toisti sen, minkä äsken oli mutissut partaansa.

Rovasti nauroi. »Jim», sanoi hän naapurilleen, »saanko esittää sinulle ystäväni, herra Lawrence Knightin, sheriffi Gordonin luottamusmiehen ja apulaisen. Hän näyttää olleen hommassa Tailholt Mountainin mailla.»

Miehet puristivat ääneti toistensa kättä. Rouva Reid tervehti Patchesia sydämellisesti ja rouva Baldwin osoitti Rovastin suureksi mielihyväksi iloaan aito äidillisellä tavalla.

»Will Baldwin!» hän huusi Patchesin seistessä hänen vieressään hiukan hämillään hellästä tervehdyksestä, »nyt sietäisit saada selkääsi! Sinä olet tiennyt sen koko ajan, ja koetit uskotella minulle, että luulit hänen karanneen ja varastaneen parhaan hevosesi!»

Oli varmaan ylpein hetki Rovastin elämässä, kun hän myönsi Patchesin tunnustaneen hänelle koko jutun sinä aamuna, jolloin he myöhästyivät aamiaiselta, ja miten hän oli käsittänyt, että Patchesin pako ja hevosen häviäminen oli vain sotajuoni muiden eksyttämiseksi. Kunnon Rovasti ei aavistanut, että Patchesilla oli vielä paljon muita sotajuonia, joista hänellä ei ollut aavistustakaan!

»Herra Baldwin», virkkoi Patches, »voisitteko lainata minulle parivaljakon ja kärryt? Minun olisi vielä tänä iltana vietävä vankini Prescottiin, ja» — hän nauroi lyhyesti — »minä panisin tosiaan suuren arvon mukavalle istuimelle.»

»Tietysti, poika, saat vaikka kaikki Risti-Kolmion ajoneuvot, jos vain tahdot», vastasi Rovasti. »Mutta odotahan hetkinen.» Hän kääntyi veitikkamaisesti naapurinsa puoleen. »Jimillähän on hyvä auto eikä hänellä nyt liene mitään kiireellistä ajoa.»

Jim Reid vastasi sydämellisesti ja siekailematta. »Tietysti, vien teidät kernaasti kaupunkiin autollani, jos vain tahdotte.»

»Kiitos», vastasi Patches. »Minä olen heti valmis.»

»Mutta ensin teidän pitää syödä jotakin», huudahti rouva Baldwin. »Lyönpä vetoa, että olette aivan nälkiintynyt, siltä te näytätte.»

Patches pudisti päätään. »Älkää kiusatko minua, äiti, minä en nyt voi viipyä.»

»Mutta palaatteko varmasti kotiin yöksi; lupaatteko sen?»

»Teen sen kernaasti», vastasi Patches. »Ja saanko tuoda erään ystävän mukanani?»

»Teidän ystävänne ovat meidän ystäviämme», vastasi rouva Baldwin.

»Tietysti hän palaa illalla», huusi Rovasti. »Mihin muualle hän menisi?»

Nyt Patches meni vankinsa luo, irroitti kahleen Nickin vasemmasta ranteesta ja kiinnitti sen Nickin oikean ranteen ja oman vasemman ranteensa ympärille, siten kahlehtien vangin itseensä. Sitten hän antoi määräyksen Joelle, ja tämä irroitti köyden, jolla Nickin jalat oli sidottu. Kun Nick oli maassa, tulivat kaikki kolme autoa kohden.

»Minun täytyy pyytää teitä antamaan jonkun pitää huolta hevosista», sanoi Patches Rovastille.

»Kyllä huolehdin niistä», vastasi Rovasti. »Älä vain unohda palata illalla. Jim tuo sinut takaisin.»

Auton luona virkkoi Jim Reid Patchesille: »Otatteko molemmat vankinne takaistuimelle kanssanne, vai otanko minä toisen heistä eteen viereeni?»

Patches katsoi häntä suoraan silmiin laskien kätensä Joen olalle. Kaikki kuulivat hänen vastaavan painokkaasti: »Minulla on vain yksi vanki, herra Reid. Tämä mies on minun ystäväni. Hän istuutuu siihen, mihin itse haluaa!»

Yavapai Joe kiipesi takaistuimelle Patchesin ja hänen vankinsa viereen.

Oli jo pimeä, kun herra Reid palasi kartanoon mukanaan Patches ja Joe.

»Teidän huoneenne on kunnossa, poika», sanoi rouva Baldwin, »ja kylpyhuoneessa on riittävästi lämmintä vettä molemmille. Joe voi nukkua ylimääräisessä vuoteessa Curlyn huoneessa. Näyttäkää hänelle hänen vuoteensa. Minä tuon illallisen pöytään heti, kun olette kunnossa.»

Patches oli vähällä nukahtaa pöytään. Heti kun he olivat lopettaneet illallisensa, meni hän vuoteeseen, jossa hän Philin ilmoituksen mukaan seuraavana aamupäivänä »nukkui kuin kivi» päivälliseen saakka. Iltapäivällä he keräytyivät pähkinäpuiden alle — Rovastin perhe ja naapurikartanon väki — kuulemaan Patchesin kertomusta, miten hän yöllä oli lähtenyt kartanosta ja ratsastanut suoraan ystävänsä Stanford Manningin luo, miten Manning oli lähtenyt hänen kanssaan sheriffin luo ja miten hän Manningin suositusten ja Rovastin hänelle antaman kirjeen nojalla oli päässyt sheriffin apulaiseksi. Ja hänen kertoessaan heille, lyhyesti yksinäisistä päivistään ja öistään he ymmärsivät ilman suuria sanoja, mitä ne olivat hänelle merkinneet.

»Ei ollut vaikeata saada Nick tunnustamaan syyllisyytensä», selitti Patches. »Pelkäsin paljon enemmän, että minun yötä päivää vaaniessani Nickiä saattaisi joku paimen sattua tielleni ja ampua minut omin lupinsa. Ei silti, että minä olisin siitä niin suuria välittänyt», hän lisäsi hullunkuriseen tapaansa, »mutta ottaen huomioon aikeeni olisi se sentään ollut hiukan surkea loppu.»

»Ja miten Yavapai Joen laita on?» kysyi Phil.

Patches hymyili. »Missä Joe on? Mitä hän on tehnyt koko päivän?»

Rovasti vastasi: »Hän on kuljeksinut pitkin maita. Koetin puhua hänen kanssaan, mutta hän sanoi, että herra Knight saa selittää kaiken.»

»Billy», virkkoi Patches, »mene hakemaan Joe ja sano hänelle, että minä pyydän häntä tulemaan tänne?»

Kun pikku Billy ylpeänä hänelle uskotusta tehtävästä oli lähtenyt Reidin poikain kanssa sitä suorittamaan, sanoi Patches: »Muodollisesti Joe tietysti on minun vankini siksi kunnes tuomio on langetettu, mutta pyydän, ettette anna hänen tuntea sitä. Hän on tärkein todistaja oikeudenkäynnissä.»

Kun Yavapai Joe oli saapunut paikalle hämillään ja häpeissään, sanoi Patches kohteliaasti kuin olisi esittänyt vertaisensa: »Joe, minä tahtoisin ystävieni saavan tietää sinun oikean nimesi. Maailmassa ei ole parempaa paikkaa sen tehtävän alkamiseksi, josta me puhuimme. Sinähän muistat, kuinka kerroin sinulle itsekin alkaneeni täällä.»

Yavapai Joe kohotti päätään ja seisoi suorempana kuin koskaan ennen ystävänsä rinnalla, ja hänen äänessään oli uusi sointu hänen vastatessaan: »Kuten tahdotte, herra Knight.»

Patches hymyili. »Ystävät, tämä on herra Joseph Parkhill, teidän tuntemanne professori Parkhillin ainoa poika.»

Jos Patches oli päättänyt hämmästyttää ystäviään, saattoi hän olla varsin tyytyväinen sanojensa vaikutukseen.

Hetken kuluttua, Joen livahdettua tiehensä, kertoi Patches, miten hän oli saanut selville professorin elämäkerran kirjoittamalla itään ystävilleen.

»Se ei itse asiassa ollut professorin syy», sanoi hän. »Hän näyttää syntyneen sellaiseksi. Jo lapsena häntä pidettiin maailman kahdeksantena ihmeenä — oikeana rodun loistotuotteena, ymmärrättehän. Hänen isänsä, joka myöskin oli jonkinlainen professori, kuoli hänen ollessaan aivan nuori. Hänen äitinsä omisti kaikeksi onnettomuudeksi niin paljon, ettei Everard Charlesin tarvinnut päivääkään tehdä kunnollista työtä elääkseen. Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä hän päätti yliopisto-opintonsa, täytettyään kaksikymmentäyksi hän meni naimisiin — tai pikemminkin joutui naimisiin — kartanonsa emännöitsijän tyttären kanssa. Tämä piti varmaan suurena kunniana joutumistaan niihin korkeampiin seurapiireihin, joihin professori kuului. Yksityisseikkoja en tiedä tarkasti. Mutta kun heidän ainoa poikansa, Joe, oli kuuden vuoden vanha, karkasi äiti puusepän kanssa, joka oli ollut muutamia viikkoja talossa työssä. Eräs naimaton viisikymmenvuotias täti tuli sen jälkeen hoitamaan heidän talouttaan ja kasvattamaan Joe-raukkaa.

»Mutta poika näytti tuottavan tädille liikaa huolta, sillä kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin kouluun tänne länteen muka hyvän ilmaston takia. Sanottiin, että pojan harvinaisten älyllisten lahjojensa vuoksi tuli saada työskennellä mahdollisimman edullisissa olosuhteissa. Mutta poika karkasi sopivan tilaisuuden sattuessa koulusta ja joutui ensin Drydenin ja sitten Nick Cambertin kasvatettavaksi.»

»Ja mitä hänestä nyt tulee?» kysyi Rovasti.

Patches hymyili. »Poika on nyt kaksikymmentäyksi-vuolias, ja me olemme päättäneet, että hänen on vähitellen aika miehistyä. Minä voin kenties hiukan auttaa häntä — sitähän jo silloin tällöin viime vuonnakin koetin tehdä. Mutta olosuhteet eivät olleet yrityksille erikoisen suotuisat. Nyt se varmaan käy helpommaksi.»

* * * * *

Niinä viikkoina, jotka kuluivat ennen Nickin tuomitsemista, solmivat Phil ja Patches uudelleen ystävyyden, joka oli heitä ensi hetkestä alkaen yhdistänyt. Sitten tuli ilta, jolloin Phil ratsasti Jim Reidin luo pyytämään Kittyn kättä.

Karjanomistaja silmäili nuorta naapuriaan jäätävin katsein.

»Siitä ei tule mitään, Phil», hän sanoi viimein. »Minä olen Kittyn isä, ja minun on katsottava hänen parastaan. Sinä tiedät minun kouluttaneen hänet parempaa elämää varten kuin minkä sinä voit hänelle tarjota. Kenties hän nyt luulee kernaasti luopuvansa kaikesta siitä, mutta minä tiedän paremmin. Kerran tulee aika, jolloin hän katkerasti katuisi sitä. Kittyn on saatava parempi mies kuin tavallinen karjanhoitaja, Phil, se on totinen tosi.»

Paimen ei väittänyt vastaan. »Onko minun ymmärrettävä, että teidän kieltonne johtuu yksinomaan minun toimialastani?» kysyi hän tyynesti.

Jim naurahti. »Teidän toimialastanne? Niinpä niin! Jos teillä olisi oma kartano ja omaa karjaa ja voisitte tarjota Kittylle kaiken sen, mitä hänen kasvatuksensa oikeuttaa hänet vaatimaan, en sanoisi mitään. Minä tiedän, että te olette kunnon mies, se on totta, mutta te olette siitä huolimatta vain tavallinen köyhä karjanhoitaja. Minä katson nyt teidän omaa parastanne yhtä paljon kuin Kittynkin», lisäsi hän yrittäen vaikuttaa ystävälliseltä.

»Siis jos minulla olisi kartano, olisi asia toisin?»

»Kyllä, poikani, tietysti aivan toisin.»

»Kiitos», sanoi paimen rauhallisesti ojentaessaan herra Reidille viralliselta näyttävän kirjekuoren. »Minä satun nimittäin omistamaan puolet tästä kartanosta ja sen karjasta. Kun lisään siihen oman pienen karjani, niin tuntuu se minusta sievoiselta omaisuudelta minun ikäiselleni miehelle. Liikekumppanini, herra Lawrence Knight, on jättänyt tilan hoidon kokonaan minun huostaani, ja hänellä on riittävästi varoja sekä karjamme että maittemme lisäämiseksi mielemme mukaan.»

Reid katsoi papereista nuoreen mieheen ja hänestä takaisin papereihin. Sitten levisi hymy hänen kasvoilleen ja hän sanoi: »Minä myönnyn — te olette voittanut pelin. Te pojat olette sellaisia vekkuleita, ettei teitä ole helppo vastustaa.» Kovemmalla äänellä hän huusi sitten: »Kitty — Kitty hoi!»

Tyttö ilmestyi oviaukkoon.

»Tule ottamaan hänet», sanoi Reid. »Eiköhän hän kuulune sinulle.»

* * * * *

Helen Manning istui pienen huvilan kuistilla vuoren rinteellä, minne hän ja Stan olivat pystyttäneet kotinsa. Noin puolen mailin päässä hän saattoi nähdä rykelmän pieniä rakennuksia, jotka herttaisessa epäjärjestyksessä ympäröivät kaivosta. Taustassa kohosi mahtava vuorenseinämä taivasta kohden. Täällä he elivät kaukana kaupunkien suuresta maailmasta, mutta Helen ei sitä surrut. Hänen hoitaessaan kotiaan, lukiessaan, soittaessaan ja kävellessään keskellä tätä suurenmoista luontoa yhdessä miehensä kanssa ei hänen sydämensä milloinkaan tuntenut yksinäisyyden kaihoa.

Hän laski syliinsä kirjan, jota oli lukenut, ja katsoi avoimesta ikkunasta arkihuoneen kelloa. Vielä hetkinen, ja hän lähtisi rinnettä alas Stanfordia vastaan, kuten hänen oli tapana tehdä. Ennen kuin jälleen syventyi kirjaansa, hän loi katseensa valtavien vuorien ja viheriöivien niittyjen yli, jotka joka päivä loistivat yhä uudessa kauneudessa. Hänen uudelleen ryhtyessään lukemaan kiinnitti kavioiden kopse hänen huomiotaan.

Patches ja Yavapai Joe ratsastivat rinnettä ylös.

He pysähtyivät veräjälle, ja Joen pidellessä Muukalaista suitsista tuli Patches Helenin luo, joka portailla seisten odotti häntä.

»Totta kai sinä jäät meille yöksi?» kysyi Helen heidän tervehdittyään ja keskusteltuaan hetkisen.

»En», vastasi Patches. »Tulin vain sanomaan sinulle hyvästi. Kävin Stanin luona hänen toimistossaan, ja hän sanoi, että tapaisin sinut täällä.»

»Mutta mihin aiot lähteä?» kysyi Helen.

Hymyillen mies viittasi kädellään vuorenrinnettä kohden. »Taivaanrannan taa, Helen.»

»Mutta Larry, kai sinä palaat? Emme suinkaan kokonaan kadota sinua?»

»Kenties — kerran», vastasi hän.

»Ja kuka on sinun kanssasi?»

»Ystävä, joka seuraa minua. Stan kertoo siitä sinulle.»

»Oi Larry, Larry! Minkälainen mies sinä oletkaan!» huudahti nuori nainen miehen seistessä hänen edessään ojennetuin käsin.

»Olen iloinen, että sanot niin, Helen», vastasi tämä ja kääntyi poispäin.

Niin Helen näki hänen lähtevän. Istuen kotiportailla hän näki miehen ratsastavan kiemurtelevaa tietä. Nyt hän näkyi selvästi kallionlohkareella — nyt hän hävisi tienkäänteen taakse — jälleen hän näki vilahduksen hänestä puiden lomasta — ja uudelleen hän hävisi vuoren varjoon. Vihdoin hän seisoi hetkisen selänteen huipulla korkeana kaareutuva taivas takanaan — sitten hän hävisi näkyvistä — taivaanrannan taa, kuten oli sanonut.