Part 16
Rovasti seisoi järkkymättömänä. »Tällä tavoin ette tee loppua mistään! Te aiotte tehdä jotakin, joka on paljon pahempaa kuin muutamien vasikoiden varastaminen. Se aika on ollut ja mennyt Arizonassa, jolloin täällä yksistään epäluulon perusteella piestiin miehiä pahanpäiväiseksi. Luulenpa, että Risti-Kolmiolla on enemmän sellaisia lehmiä, joiden polttomerkkiä on muutettu, kuin teillä kaikilla yhteensä, ja se antaa minulle nähdäkseni oikeuden olla mukana asiasta keskusteltaessa.»
»Hän on oikeassa, pojat», sanoi muuan vanhemmista miehistä.
»Tiedät minun olevan oikeassa, Tom», vastasi Rovasti nopeasti. »Sinä ja minä olemme eläneet naapureina melkein kolmekymmentä vuotta vaihtamatta milloinkaan pahaa sanaan keskenämme, ja me olemme yhdessä kestäneet monta pahaa päivää. Sinä myöskin, George, ja sinä, Henry ja sinä, Bill. Teidät muut minä olen tuntenut siitä saakka, kun olitte pikku poikia, — ja minä ja teidän isänne olemme taistelleet rauhan ja laillisten olojen saavuttamiseksi, ennen kuin te olitte edes syntyneet. Sen me teimme lastemme vuoksi. Ja nyt te luulette voivanne jättää minut kaiken tämän ulkopuolelle. Te luulette voivanne hiipiä tänne salaa, ennen kuin minä olen edes noussut vuoteestani, ja hirttää yhden paimenistani — pojan, joka on miesten parhaita. Sanomatta minulle sanaakaan te väijytte minun aitauksessani ja nostatte hitonmoisen jutun. Minä olen tullut tänne sanoakseni teille, että siitä ei tule mitään. Siitä ei tule mitään, sillä minä en salli sitä.»
Katseet maahan luotuina istuivat miehet vaieten hevostensa selässä. Jotkut murahtivat hyväksyvästi. Jim Reid virkkoi vakavasti: »Mutta kuulehan, Will. Me tiedämme, miltä se sinusta tuntuu, mutta tahdoimme säästää sinut enemmältä harmilta. Tailholt Mountainin varkaat menivät liian pitkälle tällä kertaa. Me emme voi antaa sinun vapauttaa tuota miestä.»
»Minä en aiokaan vapauttaa häntä», vastasi Rovasti.
Miehet katsoivat toisiinsa.
»Mitä sinä siis aiot tehdä?» kysyi Reid.
»Minä aion saada teidät vapauttamaan hänet», kuului yllättävä vastaus. »Tehän hänet vangitsittekin, teidän on siis vapautettava hänet.»
Tilanteen vakavuudesta huolimatta nauroivat useat Rovastin vastaukselle — se oli niin hänen kaltaisensa.
»Panenpa parhaan härkäni vetoon, että hän sen myöskin tekee», kuiskasi muuan.
Rovasti kääntyi vieressään seisovan miehen puoleen. »Patches, kerro näille miehille, miten asia tapahtui.»
Paimenen kerrottua yksityiskohtaisesti tapahtumasta siihen hetkeen saakka, jolloin Phil ilmestyi paikalle, keskeytti Rovasti hänet. »Menehän nyt sinne ja näytä meille tarkalleen, miten kaikki tapahtui sen jälkeen, kun Phil oli tullut sinun ja Yavapai Joen luo.»
Patches totteli. Ja hänen näyttäessään heille, missä Phil oli seissyt laukauksen kajahtaessa, keskeytti Rovasti hänet uudelleen: »Odotahan hetkinen. Tom, asetu seisomaan siihen, missä Phil seisoi.»
Karjanhoitaja noudatti hänen käskyään.
Hänen asetuttuaan paikoilleen jatkoi Rovasti: »No Patches, asetu nyt siihen, missä itse olit.»
Patches totteli.
»No, ja mistä suunnasta laukaus tuli?» kysyi Rovasti.
Patches osoitti suunnan.
Rovastin ei tarvinnut kehoittaa miehiä seuraavaan toimenpiteeseen. Kolme miestä oli jo hypännyt satulasta ja rynnännyt pensaikkoon, jota Patches oli osoittanut.
»Täällä on tosiaan jälkiä», huusi joku. »Ja täällä», lisäsi toinen muutamia askelia etäämpänä, »tähän hän oli jättänyt hevosensa.»
»Ja nyt», jatkoi Rovasti miesten palattua pensaikosta, »minä kerron teille jotakin. Philin kertomus on täydelleen yhtäpitävä Patchesin äskeisen selostuksen kanssa. Sitä paitsi Phil sanoi minulle heti, kun kysyin sitä hänellä, ettei hän voi sanoa, kuka ampui laukauksen.»
Hän vaikeni hetkeksi antaakseen sanoilleen suuremman painavuuden. Sitten hän esitti selityksensä, johtopäätökset.
»Asian näin ollen ei meillä ole selviä todisteita ketään vastaan. Ei voida todistaa, ettei vasikka ollut Nickin omaisuutta. Ei voida todistaa, kuka ampui laukauksen. Se saattoi olla Yavapai Joe tai joku toinen aivan yhtä hyvin kuin Nick. Phil itse pilasi hätäilemisellään koko jutun. Jollei Phil olisi ollut niin kärkäs syyttämään tätä miestä pelkkien epäluulojen nojalla, olisimme varmasti saaneet Yavapai Joelta tarvitsemamme todisteet ja voineet vihdoinkin selvittää asiat noiden varkaiden kanssa. Mutta nyt seisomme sen sijaan täsmälleen samalla paikalla kuin ennenkin. No, mihin aiotte nyt ryhtyä?»
Miehet hymyilivät häpeissään, mutta iloitsivat yhtäkaikki siitä, että uhkaava murhenäytelmä oli vältetty. He eivät suinkaan olleet kokonaan varmoja Patchesin viattomuudesta, mutta he tunnustivat, että erehdys heidän puoleltaan oli mahdollinen.
»Luulenpa Rovastin lykänneen kokouksen toiseen kertaan, pojat», arveli muuan.
»Tulkaa», virkkoi toinen. »Lähdetään kotiin.»
Viimeisen miehen hävittyä metsikköön pyyhki Rovasti hikipisarat otsallaan ja katsoi miettiväisenä Patchesiin. Sitten syttyi hyväntahtoinen väike hänen sinisiin silmiinsä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat näyttäneet niin ankarilta ja teräksisiltä.
»Tulkaa», virkkoi hän hilpeästi, »lähdetään aamiaiselle. Stella ihmettelee varmaan, missä me viivyttelemme.»
XVI LUKU.
Taivaanrannan taa.
Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle, kun Curly palasi laakson toisesta päästä tuoden mukanaan erään naisen, joka vapauttaisi rouva Baldwinin taloushommista, ja Helen arveli nyt voivansa palata Reidien luo.
»Minä käsken Patchesin saattamaan teitä kärryillä», sanoi Rovasti. »Olitte hyvin ystävällinen jäädessänne tänne, te olette ollut meille korvaamattomaksi avuksi.»
»Älkää puhuko mitään kärryistä, herra Baldwin. Käveleminen tekisi minulle varmasti hyvää. Mutta olisin todellakin iloinen, jos Patches tulisi saattamaan minua — tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi», lisäsi hän nauraen.
Rouva Baldwin nukkui, ja Kitty istui sairasvuoteen vieressä Helenin lähtiessä kartanosta, mutta Rovasti itse saattoi häntä ja Patchesia hiukan matkaa. Sanottuaan hyvästi Rovastille ja luvattuaan palata huomenna Helen sanoi seuralaiselleen: »Oi, Larry, minä olen iloinen tästä tilaisuudesta, tahdoin välttämättä tavata sinua kahdenkesken, enkä ymmärtänyt, miten se kävisi laatuun. Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Larry, jotakin, joka minun täytyy sanoa sinulle, ja sinun on oltava hyvin kärsivällinen kuunnellessasi.»
»Sinähän näit, mitä tänä aamuna tapahtui. En löydä sanoja, joilla voisin sinua kiittää!» sanoi mies vakavasti.
»Se oli kauheata — kauheata, Larry! Miksi et sanonut heille, kuka olet? Miksi annoit heidän —» Hän ei saattanut lopettaa lausettaan.
Mies naurahti lyhyesti. »Sehän olisi ollut turhaa sanojen haaskausta. Luuletko, että he niissä olosuhteissa olisivat ottaneet uskoakseen sellaisia juttua?»
Hetkisen he kulkivat vaieten. Sitten Patches kysyi: »Jim Reidin epäluulojenko takia sinä tahdoit tavata minua, Helen?»
»En, Larry, vaan Kittyn tähden», vastasi Helen.
»Kittyn?»
»Kitty kertoi kaiken minulle tänään», jatkoi Helen. »Lapsiraukka on miltei suunniltaan.»
Mies ei vastannut. Helen katsoi häneen äidillisesti.
»Rakastatko sinä häntä niin suuresti, Larry? Sano minulle rehellisesti, onko niin?»
Patches ei saattanut — ei uskaltanut — katsoa häneen.
»Sano minulle, Larry», intti Helen. »Minun täytyy saada tietää se. Rakastatko sinä Kittyä, niin kuin miehen tulee rakastaa vaimoaan?»
Nyt Patches vastasi ääni liikutuksesta väristen. »Miksi kysyt minulta sellaista? Sinähän tiedät vastauksen. Mitä oikeutta sinulla on pakottaa minut sanomaan sinulle se, minkä jo tiedät — että minä rakastan sinua — toisen miehen vaimoa?»
Helen kalpeni. Tahtoessaan auttaa Kittyä ei hän lainkaan ollut tullut ajatelleeksi, mihin tilanteeseen hän tällä kysymyksellä oli saattanut itsensä.
»Larry!» hän sanoi ankarasti.
»Niin», vastasi tämä intohimoisesti, »sinähän vaadit minua sanomaan totuuden.»
»Minä vaadin sinua sanomaan minulle totuuden Kittystä», vastasi Helen.
»Ja sen sinä nyt tiedät», vastasi mies nopeasti.
»Oi, Larry», huudahti tyttö, »kuinka sinä saatoit — kuinka sinä saatoit pyytää vaimoksesi naista, jota et rakasta? Kuinka sinä saatoit, Larry? Ja juuri kun minä olin niin ylpeä sinusta, niin iloinen siitä, että vihdoin olit löytänyt oman itsesi, että sinä olit niin kelpo mies!»
»Kitty ja minä olemme hyvät ystävät», vastasi Patches matalalla, synkällä äänellä, »ja hyvät toverit. Viime vuonna olen oppinut pitämään hänestä hyvin paljon — meillä on niin paljon yhteistä. Minä voin antaa hänelle sen elämän, jota hän kaipaa — elämän, johon hänet on luotu. Minä teen hänet onnelliseksi, minä olen hänelle uskollinen, minä tarjoan hänelle kaiken, mitä mies voi tarjota vaimolleen.»
»Ei, Larry», sanoi Helen hellästi miehen äänen avuttomuuden liikuttamana, sillä Patches oli puhunut aivan kuin itsekin olisi ollut selvillä siitä, että hänen yrityksensä puolustaa kihlaustaan Kittyn kanssa olivat turhia. »Ei, Larry, sinä et voi tarjota Kittylle kaikkea, mitä miehen tulee tarjota vaimolleen. Ilman rakkautta et voi olla hänen miehensä.»
Jälleen he kulkivat äänettöminä kappaleen matkaa. Sitten Helen kysyi: »Ja oletko varma siitä, että Kitty rakastaa sinua — niinkuin naisen tulee rakastaa, tarkoitan.»
»En olisi pyytänyt häntä vaimokseni, jollen olisi uskonut sitä», vastasi Patches hiukan innokkaammin.
»Et tietenkään», virkkoi Helen hilpeämmin, »eikä Kitty olisi voinut sanoa 'kyllä', jollei hän olisi uskonut sinun rakastavan häntä!»
»Tarkoitatko luulevasi, ettei Kitty rakasta minua, Helen?»
»Minä tiedän, että hän rakastaa Phil Actonia, Larry. Minä luin sen hänen kasvoistaan, kun hän ensin kuuli onnettomuustapauksesta. Hän on aina rakastanut häntä, Larry, siitä saakka, kun he lapsina leikkivät yhdessä. Kitty on koettanut tukahduttaa sydämensä tunteen — hän on koettanut voittaa rakkautensa, mutta nyt hän tietää, että se on mahdotonta. Olipa onni teille molemmille, että hän huomasi rakastavansa Actonia, ennen kuin oli ehtinyt pilata sekä omansa että sinun elämäsi.»
»Mutta kuinka hän saattoi lupautua vaimokseni, jos hän rakasti Philiä?» kysyi Patches.
»Mutta kuinka sinä saatoit pyytää häntä vaimoksesi, vaikka —», vastasi Helen nopeasti lainkaan ajattelematta itseään. Sitten hän jatkoi urheasti syrjäyttäen itsensä: »Sinä johdatit hänet suureen kiusaukseen, Larry. Sinä et kenties tarkoittanut sitä, mutta sinä teit sen joka tapauksessa. Sinä houkuttelit häntä rikkaudellasi — kaikella sillä ylellisyydellä ja loistolla ja hienoudella, mitä saatoit hänelle tarjota. Sinä sait hänet vaihtamaan rakkauden kaikkeen tähän. Minä tiedän, Larry — minä tiedän, sillä minäkin olin kerran samassa kiusauksessa.»
Patches teki eleen kuin väittääkseen vastaan, mutta Helen ei antanut hänen keskeyttää. »Sinä et tiennyt sitä, mutta vain muisto isävainajani opetuksista pelasti minut tekemästä hirveätä erehdystä. Nyt sinä olet mies, Larry. Sinä olet minulle rakkaampi kuin kukaan muu mies maailmassa paitsi yhtä, ja enemmän kuin ainoatakaan muuta miestä — paitsi tuota yhtä — minä kunnioitan ja ihailen sinua saavuttamasi miehuuden takia. Mutta Larry, etkö ymmärrä: kun mies on mies, on olemassa asia, jota hän ei koskaan voi tehdä — hän ei koskaan voi käyttää hyväkseen naisen heikkoutta. Hän ei voi johdattaa häntä kiusaukseen, joka on suurempi kuin hänen voimansa. Hänen täytyy olla voimakas sekä omasta että hänen puolestaan. Hänen täytyy pelastaa hänet hänestä itsestään huolimatta.»
Patches kohotti päänsä ja loi katseensa kauas Granite Mountainia kohden. Kerran ennen oli tämä nainen herättänyt hänessä uinuvan miehuuden, ja nyt hän jälleen vetosi siihen, mikä hänen sisimmässään oli hienointa ja parhainta.
»Sinä olet aina oikeassa, Helen», hän sanoi miltei nöyrästi.
»Ei, Larry», vastasi Helen nopeasti, »mutta sinä tiedät minun tällä kertaa olevan oikeassa.»
»Minä vapautan heti Kittyn hänen lupauksestaan», virkkoi Patches ikäänkuin päättääkseen keskustelun.
Mutta Helen vastasi nopeasti: »Juuri sitä sinä et saa tehdä.»
Mies hämmästyi. »Miksi — mutta minä luulin — mitä ihmettä sinä oikeastaan tarkoitat?»
Helen nauroi onnellista naurua vastatessaan: »Tuhma Larry, etkö ymmärrä? Sinun täytyy saada Kitty itse antamaan sinulle rukkaset. Sinun on pelastettava hänen itsekunnioituksensa. Etkö käsitä, kuinka se nöyryyttäisi häntä, jos hän hetkenkään kuvittelisi, että sinä et rakastakaan häntä? Ajattelehan, mitä hän kärsisi tietäessään, että sinä olit yksinkertaisesti vain yrittänyt ostaa hänet rikkauksillasi ja kaikella, minkä omistat?»
Patches-raukan vastaväitteet kaikuivat jälleen kuuroille korville.
»Juuri sitä sinun kosintasi oli, Larry. Ja Kittyn kaltainen tyttö, jos hän tietäisi, mitä itse asiassa on tehnyt, pitäisi sen jälkeen varmasti itseään arvottomana ottamaan vastaan onneaan silloinkin, kun se todellakin kolkuttaa hänen ovelleen. Sinun täytyy saada hänet ylpeänä ja iloisena antamaan kätensä miehelle, jota hän rakastaa.»
»Mutta — mitä voin tehdä?» kysyi Patches alakuloisena.
»Sitä minä en tiedä, Larry. Mutta sinun täytyy yrittää — Kittyn tähden sinun täytyy.»
»Jollette sinä ja Rovasti aamulla olisi sekaantuneet asiaan, olisi kaikki ollut paljon yksinkertaisempaa!» arveli Patches, ja Helen huomasi hänen taas nauravan itselleen.
»Sinä et saa sanoa noin — et saa, Larry!» huudahti hän.
Tämä katsahti kysyvästi Heleniin. »Tahdotko minun valehtelevan hänelle — suorastaan valehtelevan?» kysyi hän.
Helen vastasi rauhallisesti: »En luule, että ottaisin sitä huomioon, jos olisin sinun sijassasi, Larry — näissä olosuhteissa.»
Matkalla Risti-Kolmioon päätti Patches käydä käsiksi vaikeaan tehtäväänsä niin pian kuin mahdollista.
Illallisen jälkeen hänen onnistui puhutella Kittyä, kun kukaan muu ei ollut lähellä.
»Minun täytyy saada tavata sinua kahdenkesken tänä iltana», hän kuiskasi kiireisesti. »Niin pian kuin mahdollista. Minä odotan sinua puiden alla hevosuittamon rannalla. Tule sinne heti, kun tulee pimeä ja sinä pääset pujahtamaan talosta kenenkään näkemättä.»
Tyttö hämmästyi hänen ilmeestään. Hän puhui nopeasti ja näytti hermostuneelta.
»Mutta Patches —»
»Sinun täytyy!» keskeytti mies katsahtaen Rovastiin, joka lähestyi heitä. »Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, jotakin, joka minun täytyy sanoa tänä iltana.»
Hän kääntyi puhumaan Rovastin kanssa; ja Kitty lähti pois. Tuntia myöhemmin, kun oli tullut pimeä, meni hän Patchesin mainitsemalle paikalle, jossa tämä jo odotti häntä.
»Kuulehan, Kitty», alkoi tämä viivyttelemättä, ja äänestään ja ilmeestään päättäen hän oli suuren levottomuuden vallassa. »Minun täytyy lähteä pois täältä. En uskalla enää jäädä tänne päiväksikään, minun täytyy lähteä vielä tänä iltana.»
»Mitä, Patches?» sanoi Kitty pakottautuen puhumaan tyynesti häntä rauhoittaakseen. »Mikä nyt on hätänä?»
»Sinähän tiedät, mitä he aikoivat tehdä minulle tänä aamuna.»
Kitty oli hämmästynyt. Oli totta, että hän ei voinut rakastaa tätä miestä niin kuin hän rakasti Philiä, mutta hän oli pitänyt häntä parhaana ystävänään ja kunnioittanut ja ihaillut häntä. Hänestä tuntui pahalta nähdä hänet tällaisena — arkana ja pelästyneenä. Hän ei voinut ymmärtää.
»Mutta Patches», hän sanoi vakavasti, »sehän on nyt ohitse, — sitä ei enää uudelleen voi tapahtua.»
»Sinä et tiedä», vastasi tämä, »silloin et olisi niin varma siitä. Phil saattaisi —», hän vaikeni, ikäänkuin ei olisi uskaltanut päättää lausettaan.
Kitty arvasi nyt, että hänen pelollaan mahtoi olla syvemmät syyt kuin hän oli luullutkaan.
»Mutta ethän sinä ole karjavaras», väitti hän. »Sinun tarvitsee vain selittää kuka olet. Kukaan ei luulisi hetkeäkään Lawrence Knightiä varkaaksi. On naurettavaa ajatellakaan sellaista.»
»Sinä et ymmärrä», virkkoi Patches jälleen. »On kysymys aivan muusta kuin varkaudesta.»
Kitty hämmästyi. »Ethän sinä voi tarkoittaa, Patches — ethän tarkoita, että Phil —», sopersi hän.
»Kyllä, minä tarkoitan Philiä», kuiskasi Patches. »Minä — me olimme riidassa — minä kiivastuin. Hyvä Jumala — tyttö, etkö ymmärrä, että minun täytyy lähteä täältä? Minä en uskalla jäädä tänne. Kuule nyt, Kitty! Se on kaikkein parasta. Kunhan vain pääsen pois täältä ja voin jälleen ottaa oman nimeni, niin olen turvassa. Myöhemmin sinä voit tulla luokseni. Tulethan sinä, etkö tulekin, rakkaani? Sinä tiedät, kuinka minä ikävöin sinua. Tämä ei millään lailla muuta suunnitelmiamme. Jos rakastat minua, niin sinä —»
Kitty keskeytti hänet hiljaa huudahtaen. »Ja sinä — sinäkö siis teit sen?»
»Mutta minähän sanoin sinulle, että me olimme riidassa», yritti Patches selittää.
»Ja sinä luulet, että minä nyt lähtisin kanssasi?» Tyttö vapisi suuttumuksesta. »Oh, sinä erehdyt suuresti! Ja minä luulen itsekin erehtyneeni. En voinut koskaan kuvitella, että sinä! Ei mikään, mitä ikinä tekisitkin, voisi saada minua unohtamaan sitä, minkä juuri kerroit minulle. Sinä saat lähteä.»
»Tarkoitatko, ettet tahdo seurata minua?» sopersi Patches.
»Luuletko minun voivan tehdä sitä?» kysyi Kitty.
»Mutta Kitty, ajatko sinä näin minut pois? Ethän sinä voi hylätä minua?»
»Se on ainoa, mitä saatan tehdä», vastasi tyttö kylmästi. »Kuolisin häpeästä, jos joku saisi tietää, että aioin kerran olla sinulle enemmän kuin tähän saakka olen ollut. Mutta sinun on välttämättä lähdettävä tänä iltana.»
Ja näin sanoen Kitty juoksi takaisin kartanoon jättäen Patchesin seisomaan paikalleen.
Mutta yksinään pimeässä hymyili Patches itsekseen.
Aamun koittaessa joutui koko Risti-Kolmion-Kartano kuohuksiinsa. Patches oli hävinnyt. Ja lisäksi oli paras Rovastin hevosista — suuri täpläotsainen ori — myöskin poissa.
Tämä uutinen levisi nopeasti koko laaksoon etäisimpiä karjakartanoita myöten. Ja moni viisas pää nyökkäsi ymmärtävänä, ja monet huulet virkkoivat: »Minähän tiesin sen.» Mies, joka niin salaperäisellä tavalla oli ilmestynyt heidän keskuuteensa ja joka vuoden ajan oli ollut koko seudun puheenaiheena, oli viimeinkin ilmaissut oikean luonteensa. Mutta karjanhoitajat tiesivät Rovastin päättävästä esiintymisestä heidän kokouksessaan, että asia nyt oli jätettävä hänen hoidettavakseen. He tarjosivat hänelle apuaan ja neuvojaan. He laskivat leikkiä hevosen hinnasta, mutta Rovasti nauroi heidän leikinlaskulleen, kuunteli heidän neuvojaan ja sanoi sitten aikovansa antaa asian Yavapai Countyn sheriffin huostaan.
Helen oli ainoa, jolle Kitty kertoi viimeisestä keskustelustaan Patchesin kanssa. Ja hämmästyneenä ja liikutettuna siitä uhrista, jolla Patches oli ostanut Kittyn vapauden ja mielenrauhan, Helen pyysi tyttöä unohtamaan ja olemaan onnellinen.
Kun vaara oli ohitse ja Philin terveys alkoi tulla entiselleen, palasi Kitty kotiinsa, mutta joka päivä hän tuli Helenin kanssa sairaskäynnille Risti-Kolmioon. Sitten eräänä päivänä sanoi Helen hyvästi Williamson Valleylle ja ystävilleen muuttaakseen kotiin, jonka Stanford oli hänelle valmistanut. Ja hänen lähdettyään vietti Kitty vielä suuremman osan ajastaan ystäviensä luona.
Näinä viikkoina, Philin vähitellen saavuttaessa jälleen entiset voimansa ja hilpeytensä, oppi Kitty tuntemaan hänet syvemmin kuin koskaan ennen oli aavistanutkaan. Päivä päivältä, heidän istuessaan yhdessä pähkinäpuiden alla tai hiljalleen kävellessään pihamaalla, avautui Kittylle kokonainen uusi maailma. Kun Phil, ensin arasti, mutta vähitellen yhä auliimmin ja rohkeammin avasi oven sisimpäänsä ja puhui hänelle niin kuin oli puhunut Patchesille kirjoista, joita oli lukenut, huomioistaan ja ajatuksistaan luonnosta ja maailman tapahtumista, huomasi Kitty hämmästyksekseen, että vaikka hänen elämänsä ensi sijassa vaatikin mitä suurinta ruumiillisia voimaa ja jäntevyyttä, oli hänen sielunelämänsäkin harvinaisen rikas, virkeä ja voimakas.
Mutta oppiessaan näin päivä päivällä yhä paremmin ymmärtämään toisiaan he eivät puhuneet kenellekään rakkaudestaan. Tietäen hyvin, millä mielin hänen isänsä ottaisi vastaan tiedon hänen kihlauksestaan paimenen kanssa, Kitty siirsi tämän hetken yhä tuonnemmaksi, tahtoen säilyttää nämä yhdessäolon hetket häiriintymättöminä.
Kun Phil oli kyllin terve noustakseen ratsaille, tuli Kitty usein Midnightillaan noutamaan häntä, ja yhdessä he risteilivät kartanon ympärillä sijaitsevilla laitumilla ja kukkuloilla. Niin tapahtui eräänä sunnuntai-iltapäivänäkin. Herra ja rouva Reid olivat poikineen tulleet vieraisilla Baldwinien luo, ja Phil ja Kitty ratsastivat niillä seuduin, missä Kitty ensi kerran oli tavannut Patchesin.
He istuivat parhaillaan erään setripuun varjossa lähellä juoksuaidan veräjää, kun Phil näki kolmen ratsastajan lähestyvän aidan toiselta puolen. Ratsastajien saavuttua veräjälle tunsi Phil heidät Yavapai Joeksi, Nick Cambertiksi ja Honourable Patchesiksi. Nyt oli Kittykin jo tuntenut ratsastajat ja huudahtaen aikonut hypätä seisaalleen.
Mutta Phil pidätti häntä: »Odota, Kitty! Seurue näyttää minusta aika omituiselta.»
Miehet ratsastivat jonossa, ensin Yavapai Joe, sitten Nick ja viimeksi Patches, eivätkä he muuttaneet järjestystään edes Yavapai Joen avatessa veräjän satulasta laskeutumatta. Kun Patches pysähtyi sulkemaan veräjää, huomasi Phil, mikä pakotti heidät liikkumaan niin tasaisesti ja järjestystä muuttamatta ja miksi Nick Cambertin asento oli niin jäykkä ja luonnoton. Nickin kädet oli sidottu selän taakse ja hänen jalkansa oli köytetty yhteen hevosen vatsan alitse. Hänen hevosensa suitsista lähti vahva köysi, joka oli kiinnitetty Joen satulannuppiin.
Patches huomasi setrin alla istuvat tullessaan veräjästä, mutta hän ei pienimmälläkään eleellä osoittanut nähneensä heitä. Kun kulkue lähestyi heitä, katsahtivat Phil ja Kitty sanaakaan sanomatta toisiinsa, mutta heidän jälleen kääntyessään katsomaan lähestyviä ratsastajia tarttui Kitty vaistomaisesti Philin käsivarteen. Istuen näin setripuun alla he mahtoivat muodostaa herttaisen kuvan. Ainakin näytti Nick Cambertin takana ratsastava mies arvelevan siten, sillä hän yritti hymyillä.
Kun ratsastajat olivat miltei äänenkantomatkan päässä puun alla istuvista, pysähtyi kulkue, ja Kitty ja Phil näkivät Joen kääntävän kasvonsa Patchesiin päin ja sitten katsovan heihin. Nick Cambert ei kohottanut päätään. Patches yksinään tuli heitä kohden.
Huomatessaan, että hänen tarkoituksensa oli tulla puhumaan, he nousivat Kittyn pitäessä yhä kättään Philin käsivarrella. Ja nähdessään edessään miehen, joka oli ollut heidän ystävänsä, vaihtoivat Phil ja Kitty ihmettelevän katseen. Tämä ei ollut se Honourable Patches, jonka he niin hyvin olivat tunteneet. Hänen vaatteensa olivat lian ryvettämät ja siellä täällä repaleisetkin. Hänen komea vartalonsa oli kumara uupumuksesta, hänen ajelemattomat, tummat ja hikiset kasvonsa näyttivät laihoilta ja vanhoilta, ja hänen silmänsä verestivät aivan kuin monen unettoman yön jäljiltä. Hänen huulensa vetäytyivät vaivoin hymyyn hänen laskeutuessaan jäykkänä satulasta ja vilkuttaessaan kohteliaasti tullessaan tervehtimään heitä.
»Tiedän, etten ole vierailukunnossa», hän sanoi äänellä, joka oli yhtä vanha ja väsynyt kuin hänen ulkomuotonsa. »Mutta en voinut vastustaa kiusausta tulla tervehtimään teitä. Mutta kenties minun tulisi esittää itseni», hän lisäsi kuin tahtoen antaa heille aikaa tointua hämmästyksestä. »Nimeni on Lawrence Knight. Olen tämän piirikunnan sheriffin apulainen.» Puhuessaan hän aukaisi takkinsa, ja he näkivät sheriffin virkamerkin. »Olen virantoimituksessa matkalla viemään erästä vankia Prescottiin.»
Phil tointui ensiksi ja tarttui hänen käteensä niin lujasti, että se sanoi enemmän kuin kaunopuheisimmat sanat.
Kitty oli paljastaa salaisuutensa sopertaessaan: »Mutta sinä — sinähän sanoit —»
Patches pelasti hänet kylmäverisyydellään. »Että nimeni on Patches? Tiedän, että oli väärin petkuttaa teitä, ja olen kovin pahoillani, kun minun oli pakko valehdella niin julkeasti, mutta asiat vaativat sitä. Ja minä toivon sinun asian selvittyä antavan minulle anteeksi, että olin kaikkien edun vuoksi pakotettu esittämään sellaista osaa.»
Kitty ymmärsi hänen sanojensa merkityksen, ja hänen silmistään loisti kiitollisuus, jota hän ei voinut pukea sanoiksi.
»Kesken kaiken», jatkoi Patches, »en suinkaan erehdy, jos onnittelen teitä?»
He nauroivat onnellisina.
»Emme ole vielä julkaisseet», selitti Phil, »mutta sinä näytät olevan selvillä kaikesta.»