Part 9

Insinööri Hillberg istui kumartuneena piirustuksen yli, jonka Margret oli antanut hänelle. Hänen ensimäinen ajatuksensa, kun tyttö oli kertonut hänelle, kuka sen oli tehnyt ja mitä se tarkoitti, oli päästä eroon asiasta olkapään nykäisyllä. Mutta Margret näytti niin hartaasti haluavan tietää, kelpasiko piirustus mihinkään vai ei, että Hillberg pelkäsi loukkaavansa häntä, jos hän liian kevyesti työntäisi hänet luotaan.

Ottaessaan piirustuksen käteensä oli hän vakuutettu siitä, että se oli vain miehen mielettömän mielikuvituksen luoma, miehen, joka kulutti aikaansa järjettömiin suunnitelmiin ja jonka aivot ehkä suorastaan olivat kärsineet vahinkoa pitkästä toimettomuudesta. Hän oli joskus ollut yöllä vahdissa yhdessä Jonesin kanssa, mutta, tämä ei ollut tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta kuin mikä mies hyvänsä hänen asemassaan. Totta puhuakseen eivät he olleet paljon puhelleet yhdessä; sillä välin kuin toinen nukkui, valvoi toinen, ja siten Hillberg tunsi lähintä miestään vähemmän kuin Margret neiti, vaikka mies oli ollut hänen palveluksessaan lähemmäs kaksi kuukautta, ja nuori tyttö oli tuntenut hänet vain viikon päivät.

Mutta ensimäinen silmäyskin piirustukseen ilmaisi hänelle, että maksoi vaivaa tutustua siihen lähemmin. Hän huomasi heti, että käsi, joka oli piirtänyt tämän luonnoksen, oli tottunut ja kokenut. Se tapa, millä piirtäjä oli merkinnyt joitakin vähäpätöisiä sivuseikkoja ja sommitellut suunnitelman, tämä nopeasti piirrettyjä pienimpiä yksityiskohtia myöten tarkka piirustus todisti, että sen keksijä oli teknikko, kokenut konerakentaja.

Tämä keksintö hämmästytti suuresti Hillbergiä. Hänen pitkät kasvonsa venyivät vieläkin pitemmiksi, ja hänen ahavoittuneille kasvoilleen, joiden rinnalla hänen vaalea tukkansa näytti miltei valkoiselta, levisi kiihoittunut puna. Ja Margret, joka tarkkasi hänen ilmettään, tunsi sydämensä lyövän entistä nopeammin.

— Mahdotonta, että Jones itse on tehnyt tämän piirustuksen, sanoi hän lopulta.

— Ihme ja kumma, sanoi tyttö kiihkeänä; se on totisen totta. Näinhän itse hänen piirustavan.

Insinööri katseli ensi kertaa oikein tarkasti tyttöön. Hänen somat pienet kasvonsa, joiden hipiä oli niin lämpimän ruskea, näyttivät kovin varmoilta. Silmissä, jotka kiintyivät häneen, oli miltei harmistunut ilme. Varmaankaan tällä kertaa ei mikään kuje ollut kysymyksessä.

— Kas vaan, tuumi insinööri tarkastaessaan uudelleen luonnosta, pienokainen ei päästä hyppäämään nenälleen.

Insinöörin mielestä Margret aina oli ollut pieni tytön hupakko, jonka olisi pitänyt käydä palmikko niskassa.

Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli unohtanut hänet. Hänen mielikuvituksensa alkoi askaroida. Luonnoksesta puuttui selittävä teksti, mutta vähitellen hän alkoi päästä sen ajatuksen perille niiden viittausten nojalla, joita miss Margret kojeen tarkoitusperästä oli tehnyt. Kun hän vihdoin oli selvillä rakenteesta — jokunen yksityiskohta tuntui hänestä yhä epäselvältä, mutta pääasiassa hän oli huomannut, että aate teoriassa oli oikea — nousi hän kovin kiihkeänä ylös ja aikoi poistua huoneesta. Mutta miss Margret pidätti häntä.

— Te ette saa karata ja viedä piirustusta mukananne, sanoi hän. Se on minun.

Insinööri pysähtyi käsi ovenrivalla. Hän oli unohtanut, että tyttö oli huoneessa.

— Suokaa anteeksi, änkytti hän kiireisesti. Mutta toivottavasti te sallitte minun ottaa sen kotiin. Kädenkäänteessä ei voi perehtyä näin monimutkaiseen rakenteeseen.

— Odottakaahan! huudahti Margret. Te olette tutkinut piirustusta toista tuntia. Senhän pitäisi riittää vai mitä?

Hän ojensi kätensä tavoitellen paperia.

— Ei, teidän täytyy antaa minun tutkia sitä tarkemmin. Siinä on tehtävä muutamia laskuja, jotka vievät aikaa, pyysi insinööri hiukan kärsimättömänä.

— Minulla ei ole oikeutta jättää luonnosta käsistäni, kaikkein vähinten ammattimiehelle, piti Margret puoliaan. Te unohdatte, ettei piirustukselle vielä ole hankittu patenttia.

Kiihoittuneesta mielialastaan huolimatta insinöörin täytyi hymyillä tytön varmalle äänensävylle.

— Ettekö te luota minuun, miss Lawson, kysyi hän.

— Minä tunnen teitä kovin vähän, vastasi tyttö ja hänen äänensä oli niin pikkuvanhan ylimielinen, että insinöörin täytyi purskahtaa nauruun.

— Tunnette minua kovin vähän! Sen te voitte sanoa, vaikka olen käynyt täällä melkein joka päivä kuukauden ajan.

— Te unohdatte, että te ette ole käynyt täällä _minun_ tähteni.

Hän sanoi sen niin harmistuneella äänellä, että Hillberg hämmästyi. Mitä tuo tyttö tarkoitti!? Insinöörin täytyi jälleen katsella häntä lähemmin. Margretin pää oli puoleksi poiskääntynyt, mutta profiili, jonka nuori mies näki, oli harvinaisen puhdaspiirteinen ja samalla kertaa suloinen ja tarmokas. Ei, lapsi hän ei tosiaankaan enää ollut. Missä hänen silmänsä olivat olleet, kun hän ei ollut sitä aikaisemmin huomannut?

— Elinorin vuoksi, vastasi nuoren miehen omatunto. Ja samassa ajatus iski hänen päähänsä: voisiko pikku neiti Margret olla pahoillaan minulle Elinorin vuoksi?

Tämä ajatus käänsi hänen aivonsa aivan ylösalaisin, sillä niissä tähän asti logaritmit ja teknilliset määritelmät eivät olleet jättäneet sijaa naiselle. Insinööri Hillbergin elämä oli ollut ankaraa työtä, ja kun hänen silmänsä nyt ensi kertaa kiintyivät naiseen, vaikutti tämä häneen miltei kuin ilmestys.

Hän oli niin hämillään, että jollei mr Hall samassa olisi tullut sisään, olisi hän auttamattomasti joutunut tappiolle. Pattersonin firman johtaja oli oleskellut pari päivää Cottonwoodissa, Elinor rouvan sähkösanoman kutsumana, ja insinööri Hillberg kiitti luojaansa, joka lähetti Hallin juuri oikeassa hetkessä huoneeseen.

— Voitteko ajatella, Hall, alkoi hän heti, meillä on täällä vahti, joka taitaa olla oikea nero!

Jollei hän olisi kääntynyt selin miss Margretiin, ei hän olisi voinut olla huomaamatta niitä kiihkeitä merkkejä, joilla tyttö koetti saada häntä vaikenemaan. Mutta näin ollen hän jatkoi:

— Niin, tuo Jones vekkuli — se ei ole hänen oikea nimensä, mutta hänellä lie joku syy salata sitä — on keksinyt itsetoimivan lapiokojeen, jonka avulla voi tunkeutua jotakuinkin pehmeään pohjaan melkein miten syvälle hyvänsä. Hän on etusijassa ajatellut keksintöään käytettäväksi kullanmutauksessa Kaliforniassa, mutta itsestään on selvää, että laitteella on paljoa laajempi kantavuus. Tahtoisinpa väittää, että se on suorastaan käänteentekevä.

— Mikä mies tuo Jones on? kysyi Hall.

— Köyhä kulkuri, nälistynyt ja repaleinen, jonka minä armahdin. Hän on suomalainen synnyltään, mutta tästä paperipalasesta käy selville, että hän on teknikko, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan.

— Onko hän pitänyt sitä salassa?

— Me emme ole suuria puhuneet keskenämme. Maantienkulkuri, käsitättehän. Hän näyttää vaaleanveriseltä villiltä.

— Hän on tietysti pakotettu myömään keksintönsä. Voiko siitä tulla afääri?

— Erittäin hyväkin, uskokaa minua! Siinä voi piillä miljoonia!

Hall alkoi innostua asiaan. Lausuttuaan pari kohteliasta sanaa miss Margretille hyvästiksi läksivät molemmat herrat yhdessä ulos ja astuivat parakkia kohti. Hillbergillä oli yhä paperiliuska kädessä; hän oli suorastaan unohtanut antaa sen pois.

* * * * *

Kun miss Margret syöksi Elinor rouvan huoneeseen, tapasi hän hänet kyynelissä. Se oli tytölle jotain aivan outoa, sillä Elinor rouva oli aina hillinnyt itseään, ja nuori tyttö oli vähitellen tullut siihen vakaumukseen, ettei Elinor rouvalla ollut kyyneleitä lainkaan. Aluksi hän siis suuresti hämmästyi ja unohti suuren uutisensa, josta hän oli aikonut kertoa ystävättärelleen: Jonesin keksinnön. Se mitä Hillberg ei ollut tahtonut sanoa hänelle, sen hän oli ilmaissut keskustellessaan Hallin kanssa; vain tuo huudahdus: »Siinä voi piillä miljoonia!» oli riittänyt vakuuttamaan häntä, ja riemuissaan hän oli kiiruhtanut ystävättärensä luo — nähdäkseen hänet vain pitkällään sohvalla kiihkeästi nyyhkyttäen. Samassa Jones ja hänen keksintönsä oli hävinnyt nuoren tytön mielestä.

Hän polvistui sohvan viereen ja kietoi hellävaroen käsivartensa Elinorin olkapäitten ympärille.

— Elinor, kultaseni, mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket? — sinä joka et koskaan...

Rouva Patterson oli hätkähtänyt kosketuksesta ja käänsi kyyneleiset kasvonsa tyttöön.

— Oi, sinäkö se olet, Margret.

Sitten hän kohosi pystyyn, häveten heikkouttaan, ja pyyhki kyyneleensä pitsinenäliinallaan, joka jo ennestään oli läpimärkä. Mutta nyyhkytykset eivät silti lakanneet, avuttomuuden tunteen vallassa Elinor veti nuoren tytön puoleensa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Margret siveli kömpelösti Elinorin tukkaa — tätä ihmeellisen paksua ja kultaista tukkaa, jota hän ei koskaan voinut olla kadehtimatta ja ihailematta. Hän tahtoi niin kernaasti lohduttaa, mutta hän ei tiennyt millä tavalla hän sen tekisi, ja vähällä hänkin oli purskahtaa itkuun. Isäänsä hän osasi lohduttaa, kun tällä oli huolia, mutta ylpeän, kauniin Elinorin rouvan avuton, käsittämätön suru saattoi hänet aivan ymmälle.

— Oi, sano, mikä sinun on, Elinor, muuta Margret ei kyennyt sanomaan, ja hänen omasta mielestään se kuului hirveän typerältä ja arkipäiväiseltä. Mutta osoittaakseen osanottoaan hän painoi ystävättärensä lujasti rintaansa vasten ja ilokseen hän huomasi, että nyyhkytykset vähitellen alkoivat hiljetä.

Mutta yhä edelleen hyvinkin alakuloinen Elinor Patterson irrottautui hiljaa Margretin syleilystä ja kävi istumaan katsoen ylpeästi eteensä. Hänen katseensa ilme huolestutti nuorta tyttöä. Näytti siltä kuin hän olisi tuijottanut mustaan ja pohjattomaan epätoivoon.

— Kultaseni, etkö voi ilmaista suruasi minulle?

— Ei se ole muuta, kuin että olen niin yksin, sanoi Elinor kumeasti, ja Margret tunsi pistoksen sydämessään ajatellessaan, miten hän oli juossut pitkin vuoria ja laiminlyönyt Elinoria. — Minulla ei ole ketään, joka puolustaisi minua, joka suojelisi minua, kun Henry on poissa...

Samalla kun Margret tunsi sanomatonta helpoitusta sen johdosta, ettei Elinor suorastaan syyttänyt häntä, ei hän voinut oikein käsittää, mitä syytä Elinorilla oli tähän valitukseen. Eikö keittäjätär ollut totellut häntä? Mahdotonta — hänhän oli valmis suutelemaan ihaillun emäntänsä hameenhelmoja. Olisiko Hillberg voinut loukata häntä? Oi, kyllä hän opettaisi häntä — Margretin pienet ruskeat kädet puristuivat nyrkkiin. Miten Hillberg uskalsi, miten hän saattoi!

— Voitko ajatella, Margret, sanoi Elinor omituinen sävy äänessään, minulle on tänään tehty — naimatarjous!

Pikku miss Margret hypähti pystyyn. Kuuma verilaine kuohahti hänen kasvoilleen. Hengästyneenä hän kysyi:

— Ja sinä vastasit?

— Paha kyllä en voinut rangaista häntä tämän loukkauksen johdosta niinkuin hän olisi ansainnut, vastasi Elinor tukahtuneella äänellä. Ja uudestaan hän heittäytyi sohvalle. — Hirveää on olla yksin. Oi, Henry, miksi sinä jätit minut!

Miss Margretin päässä ajatukset surisivat kuin pelästyneet mehiläiset. Tosin se tuotti hänelle hiukan tyydytystä, että toinen oli saanut rukkaset, mutta itse se tosiasia, että hän oli kosinut Elinoria, herätti sellaisen ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden myrskyn, että hänen oli mahdoton selvitellä sitä itselleen. Hyvän aikaa hän seisoi aivan masennuksissaan, ystävättären maatessa omalla tahollaan nenäliina kasvoillaan.

Elinor rouva heräsi syvästä epätoivostaan kuullessaan Margretin nyyhkyttävän. Ihmeissään hän katsoi ylös. Margret istui lähimmällä tuolilla selkänojan yli kumartuneena ja itki ikäänkuin sydän olisi haljeta. Elinorin oli mahdotonta käsittää sitä; mitä varten pienokainen itki? Häveten omaa heikkouttaan Elinor nousi ja lähestyi nuorta tyttöä.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hänen onnistui päästä tytön surun perille. Hän itki vain lakkaamatta. Elinor ei ollut tunteeton, mutta hänessä oli paljon huumoria, ja kun hän nyt ajatteli äkkiä vaihtuneita osia — hänhän sai nyt olla lohduttajana! — oli hänen vaikea salata surunvoittoista hymyilyä. Se oli sitä vaikeampaa, kun hän alkoi aavistaa, miksi nuori tyttö itki. Ja tämä aavistus näyttäytyi oikeaksi.

Niinpian kuin Margret saattoi nyyhkytyksiltään puhua, sanoi hän puoleksi tuhahdetulla, mutta silti hyvin varmalla äänellä:

— En tahdo koskaan — koskaan — nähdä häntä enää!

Ja vaikkei kukaan vastustanut häntä, lisäsi hän hetken kuluttua ehkä hiukan vähemmän varmasti:

— Ei — en koskaan.

— Mutta, rakas ystävä, uskalsi Elinor rouva sanoa vastaan, eihän hän ole tehnyt _sinulle_ mitään pahaa?

— Eikö ole? Margret katsoi uhkamielisesti ylös, silmät kyynelissä ja nenäliina hampaitten välissä. Ei, olisihan minun pitänyt alusta alkaen ymmärtää, että hän kulki täällä vain sinun tähtesi. Yksin vain sinun tähtesi! Oi, mikä pöllö minä olen ollut...

Nyt hymyili Elinor todellakin. Alakuloinen, lämmin hymyily, joka ikäänkuin kietoi nuoren tytön äidillisen, ymmärtävän hellyyden laineeseen. Mutta Margret ei nähnyt sitä; hän oli taaskin kätkenyt pöhöttyneet kasvonsa nenäliinaansa.

— Mutta te olette yhtä hyviä kumpikin, sai hän vihdoin sanotuksi. Minä lähden heti täältä; en tahdo nähdä häntä enää!

— Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni. Sen vuoksi voit huoleti jäädä luokseni ja koettaa olla entinen kiltti pikku Margretini. Mr Hall on tilannut hevoset huomen-aamuksi.

Margret katsoi äkkiä ylös. Myöhästynyt nyyhkytys tunkeutui vielä rinnasta esille, mutta hänen itkettyneet silmänsä olivat suuret ja kysyvät.

— Mr Hallko? huudahti hän. Mitä tämä asia liikuttaa _häntä_?

— Hän matkustaa varhain huomen-aamulla, toisti Elinor hymyillen.

— Mr Hall! Sanohan, _hänkö_ se — loukkasi sinua?

— Niin!

Miss Margretin sydämestä kohosi jotain, joka yhtä hyvin olisi voinut olla viimeinen nyyhkytys kuin syvä helpotuksen huokaus. Se oli pitkä ja vavahteleva kuin pienen lapsen, joka on itkenyt itsensä väsyksiin ja tullut tyydytetyksi, ja Elinor rouva veti itkettyneet kasvot puoleensa ja painoi ne äidillistä rintaansa vasten. Ja siitä Margret oli hänelle hyvin kiitollinen, sillä hän tunsi hehkuvan punan leviävän tukan rajaan ja aina kaulaan asti.

— Minä olen suuri pöllö, hirveän suuri pöllö, sanoi hän hetkeä myöhemmin ja katsoi Elinor rouvaan suurin, loistavin, punareunaisin silmin. Ja sinä olet herttaisin pikku äiti, mitä tuollaisella pöllöllä koskaan on ollut. Minä annoin itseni ilmi, mutta minä tiedän, että — että hän...

— Mr Hillberg, lisäsi Elinor hymyillen.

Silloin punastui Margret vieläkin enemmän ja kätki kasvonsa uudestaan.

— Mitä sinä tiedät, lapsi?

— Oi, en mitään...

Ja samassa hän hypähti pystyyn, tarttui Elinor rouvaa vyötäisistä kiinni ja pyöritti häntä ilosta hurjana.

Melkein samaan aikaan astuivat Hall ja Hillberg jälkimäisen asunnosta ulos ja suuntasivat askeleensa huvilaa kohti. He olivat neuvoteltuaan tulleet täysin yksimielisiksi, eikä Hillbergillä ollut mitään sitä vastaan, että Hall ottaisi toistaiseksi huostaansa keksinnön, antaisi piirustaa luonnoksen suurempaan skaalaan ja jättää sen sitten patenttiosastoon.

— Te tiedätte, että minulla on hiukan kokemusta sellaisissa asioissa siitä saakka, kun Pattersonilla ja minulla oli patenttitoimistomme, oli Hall lisännyt.

— Entäs Jones? kysyi insinööri. Ei suinkaan käy päinsä...

— Niin, tehän voitte ilmoittaa hänelle mitä on tekeillä, vastasi Hall välinpitämättömästi. Hänellä ei varmaankaan ole tarvittavia varoja, jotta asia tuottaisi voittoa, ja hänen pitäisi olla kiitollinen, että me ajamme hänen asiaansa.

— Ehkä olisi oikeinta heti mennä puhumaan Jonesin kanssa.

Hall teki torjuvan liikkeen.

— Ei tarvitse, sanoi hän. Ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan. Hänellä ei ole varaa siihen, ymmärrättekö.

— Mutta meidän pitäisi ottaa selko hänen oikeasta nimestään.

— Sehän on selvää, sanoi Hall hiukan kiihoittuneena toisen vastaväitteistä, että tuolla mies paralla on syynsä pitää nimensä salassa. Hänellä on jotakin omallatunnollaan ja varmaankin hänen omasta mielestään olisi hiukan epämukavaa jättää omassa nimessään keksintönsä viranomaisille. Hänelle ei tehdä mitään vääryyttä, jos esimerkiksi jompikumpi meistä lainaa nimensä keksinnölle, koska hän aikoinaan kuitenkin saa maksun siitä.

Mitä arvelette nimestä: »Hillbergin syvälapio»? Kuuluu hyvältä, eikö totta?

Insinööri kieltäytyi.

— Minulla ei ole mitään osaa asiassa. Silloin »Hallin syvälapio» soveltuu paremmin, sillä tehän otatte patentin hankkimisen huoleksenne.

— All right. Olkoon menneeksi »Hallin syvälapio». Nimihän on yhdentekevä. — Hän kohautti olkapäitään.

Ja täysin tyytyväisenä insinööri seurasi vierastaan huvilaan. Tosin hänen omaatuntoansa pisti hiukan se ajatus, että ehkeipä miss Margret olisi täysin tyytyväinen tähän toimenpiteeseen, mutta hän koettaisi saada hänet vakuutetuksi siitä, että kysymyksessä oli täysin rehellinen peli, mistä Hallin nimikin oli takeena. Jonesista hänellä ei ollut vähintäkään epäilystä — tekiväthän he oikeastaan vain hyvän työn tuolle raukalle, ja hän päätti puhua hänelle asiasta vielä samana iltana. Toive saada hyvä maksu siitä — lahja suoraan taivaasta — tekisi hänet kesyksi.

Aurinko oli juuri mennyt levolle vuorien taakse, ja hiukan viileämmässä ilmassa luonto huokasi vapaammin. Kevyt iltatuuli rasahteli hiljalleen kuivuneessa heinikossa, kapean polun reunassa. Ottamatta lukuun muutamia suuria lintuja, jotka liitelivät ilmassa, oli kaikki elo ikäänkuin kuollutta, ja Hillberg, joka oli vastaanottavainen kaikille ulkonaisille vaikutteille, tunsi hiljaisuuden laskeutuvan kuin juhlatunnelman mieleen. Niinkuin niin usein muulloinkin tällaisina hetkinä palasivat ajatukset kotimaahan, vanhaan Ruotsiin, jota hän ei ollut nähnyt siitä saakka, kun hän vastaleivottuna diploomi-insinöörinä läksi avaraan maailmaan, ja tuo kaukainen maa tuntui nyt olevan häntä lähempänä kuin ennen. Syynä siihen oli se, että Hall oli esittänyt syvälapion rahaksimuuttamisesta suunnitelman, joka antaisi tilaisuuden hänelle, Hillbergille, parin vuoden kuluttua palata kotimaahan, missä varakkaalla ja toimeliaalla miehellä oli paljon työtä. Epäilemättä tämä toive osaltaan sai hänet vähemmän ankarasti arvostelemaan sitä kieltämättä kevytmielistä tapaa, millä Hall käsitteli keksijän juriidista ja moraalista oikeutta.

Hillbergin rinnalla astui Hall syventyneenä afäärilaskelmiinsa. Hän ei kiinnittänyt huomiota ympäristöön; hiljaisuus oli hänelle vain tervetullut ehto niiden suunnitelmien kehittämiseen, jotka itivät hänen mielessään, ja sen vuoksi teki häneen ikävän vaikutuksen, kun he tienkäänteessä näkivät miehen, joka astui kuivunutta jokiuomaa myöten neljäkymmentä jalkaa heitä alempana. Mies oli puettuna tavalliseen preeriapukuun, leveälierinen huopahattu päässä ja kivääri olalla. Hillberg astui äyrään reunalle ja huusi alas:

— Halloo, Jones, onko kaikki kunnossa ylhäällä?

— On kyllä, mr Hillberg, vastasi mies.

Mutta Hall oli hetken aikaa nähnyt miehen kasvot tämän kohottaessa päätään, — nuo kasvot olivat aivan villiintyneen vaalean parran peitossa — ja vaistomaisesti hän oli hätkähtänyt hämmästyneen huudahduksen päästessä hänen huuliltaan. Hän tarttui nopeasti Hillbergiä käsivarteen ja kysyi käheällä äänellä:

— Kuka tuo mies on?

Hillberg katsoi kummissaan Halliin, ensiksikin siksi, että hän saattoi tehdä tuollaisen kysymyksen, vaikka hän epäilemättä oli kuullut nimen, ja toiseksi hänen muuttuneen muotonsa vuoksi. Hall oli tuhanharmaa kasvoiltaan ja silmät tähystivät eteensä ikäänkuin ne olisivat nähneet haamun.

— Sehän oli Jones, sanoi Hillberg, keksijä. Mutta mikä teidän on, Hall? Tunnetteko miehen?

— Oi, en, en! vastasi toinen tavattoman tarmokkaasti, ikäänkuin puolustautuen ankaraa syytöstä vastaan. Sitten hän tarttui rintaansa ja henkäsi syvään: — Sydämeni ei ole hyvässä kunnossa... Olen varmaankin kävellyt tänään liikaa... Ja hän ponnisteli saadakseen kasvonsa taas entiseen velttouteensa, mutta Hillberg huomasi sittenkin hänen silmissään pelokkaan ilmeen, joka ei ottanut kadotakseen.

Ja tuo ilme antoi insinöörille paljon ajattelemisen aihetta.

XVI.

Elinor rouva oli kiitollinen Hallille siitä, että hän sinä iltana — viimeisenään Cottonwood-huvilassa — vetäytyi heti huoneeseensa. Sen jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut oli hänestä kiusallista olla yhdessä Hallin kanssa, ja hän pahoitteli suuresti, että Hallilla Pattersonin omaisuuden holhoojana oli oikeus yhä edelleenkin olla yhdessä hänen kanssaan — oikeus, jota Hall varmaankin tulisi käyttämään hyväkseen. Sillä omituista tässä miehessä oli se, ettei hän ottanut vastaan Elinor rouvan antamia rukkasia, vaikka tämä selvästi ja lujasti oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan tulisi hänen vaimokseen.

— Älkää koskaan sanoko koskaan, oli Hall vastannut optimistisesti, mikä tuntui Elinorista mielettömältä. Minä voin odottaa. Myönnän, että oli tahditonta minun puoleltani nyt jo ilmaista teille tunteeni, mutta voin puolustaa itseäni sillä, että rakkauteni on voimakkaampi kuin sovinnaisten tapojen kunnioittaminen. Olen ikävöinyt teitä niin kauan, että sulut murtuivat. Älkää luulko, että odotinkaan muunlaista vastausta teiltä tällä hetkellä. Mutta minä opetan teitä rakastamaan itseäni. Palaan takaisin puolen vuoden kuluttua, vuoden tai kahden kuluttua, ja minä voitan teidät, sillä rakkaus on kaikkivoipa...

Tätä lujaa optimismia vastaan kaikki Elinorin todisteet kimposivat kuin kilpeen. Hänen oli mahdoton saada Hallia käsittämään, että hänen kieltonsa oli lopullinen.

Oliko se itserakkautta, turhamaisuutta, itsekylläisyyttä? Sitä ei Elinor tiennyt. Mutta jos jo yksin Hallin kosinta oli kiihoittanut häntä, niin sai koko asia ilettävän leiman niiden viittausten johdosta, joita Hall toi esille Elinorin taloudellisesta tilasta. Tuntui siltä, kuin hän peitetyin sanoin olisi kehottanut Elinoria — myömään itsensä!

Ja tuon miehen kanssa hänen täytyi olla kosketuksessa! Tuolle miehelle hänen täytyi osoittaa vieraanvaraisuutta ja tarjota hänelle suojaa kattonsa alla! Tosin vain yhdeksi yöksi enää — Jumalan kiitos, mutta tuo yö oli pisin Elinorin elämässä. Ja kun hän varhain seuraavana aamuna kuuli makuuhuoneeseensa vaunujen vierivän rinnettä alas, vaipui hän väsyneenä, mutta keventynein mielin tyynyjensä varaan ja nukkui vihdoin hetkeksi.

Mutta pikku miss Margret oli varhain liikkeellä. Hän oli nukkunut hyvin ja nähnyt ihmeellisiä unia. Ja nyt, ensimäisen aamiaisen jälkeen, istui hän vuorelle ja parakkiin päin antavalla parvekkeella ja odotti.

Hänen mielestään oli aivan itsestään selvää, että Hillberg ensi työkseen tänä aamuna kiiruhtaisi hänen luokseen. Olihan hän ottanut tuon paperiliuskan, joka oli miljoonien arvoinen, ja hänen pitäisi käyttää hyväkseen ensi tilaa tuodakseen sen takaisin omistajalleen. Eilen illalla hän ei ollut tullut sisään, vaan kääntynyt puolitiestä takaisin, ja silloin Margret oli ollut suorastaan kiitollinen siitä hänelle, sillä hän oli vielä aivan pyörällä päästään sen keksinnön jälkeen, jonka hän oli tehnyt keskustellessaan Elinorin kanssa.

Keksintö oli se, että hän oli ihastunut Hillbergiin.

Margret ei tahtonut nimittää sitä rakkaudeksi, sillä se kuului niin juhlalliselta, melkein traagilliselta hänen korvissaan. Mutta ihastunut hän oli häneen. Se oli tuollainen aurinkoinen, toivorikas tunne, joka äkkiä oli puhjennut kukkaan hänen tietämättään, että se oli ollut nupulla — se oli auringonruusu, joka oli kehittynyt kauniiksi ja ihanaksi ja käänsi kupunsa aurinkoa kohti.

Milloin se oli alkanut?

Sitä ei Margret itsekään tiennyt. Olihan hän tuntenut Hillbergin aina lapsesta saakka, mutta pikemmin nuori mies oli tehnyt häneen luotaantyöntävän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli ollut harmissaan hänelle sen johdosta, että joko hän ei ollut häntä huomaavinaan tai kohteli häntä setämäisen hyväntahtoisesti kuin lasta, mitä hän omasta mielestään ei ollut pitkiin aikoihin enää ollut. Margret ei ollut koskaan voinut liehakoida hänen kanssaan.

Nuori tyttö tuumi, kävisikö se nyt päinsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin Hillberg vasta eilen ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli pitkät hameet ja tukka ylhäällä. Hän punastui ajatellessaan sitä.

Joku liikkui parakin edustalla. Oliko se insinööri? Margretin sydän alkoi sykkiä, kun hän meni sisään hakemaan kiikaria ja katseli sen läpi.

Ei, se oli vain Jim.