Part 10

Oi, kuinka hän odotti! Eikö hän tuntenut, tuo suuri tyhmä »setä Hillberg», miten hän odotti?

Tuolta hän vihdoin tuli kylkirakennuksesta ja asettui juttelemaan Jimin kanssa. Margret riippui kaiteen yli kiikari silmiensä edessä, ja pienet jalat polkivat kärsimättömästi lattiapalkkeja. Miksei hän kiiruhtanut? Olihan Jim aina saapuvilla — mutta tässä hän odotti sykkivin sydämin häntä; eikö hän todellakaan tuntenut sitä?

Nyt hän poistui Jimin luota ja astui rinnettä alas. Margret laski äkisti kiikarin syrjään — mitä jos hän näkisi sen!

Mutta Hillberg poikkesi vesisäiliölle johtavalle tielle eikä silmäissytkään huvilaan.

Silloin Margret otti päättävästi puutarhahattunsa käsivarrelleen ja astui nopein askelin vesisäiliölle päin, hänkin. Tullessaan paikalle kuuli hän insinöörin ja vahdin keskustelevan keskenään, mikä tuntui miltei riidalta. Ainakin Jones puhui kovalla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa ikäänkuin hän olisi tapellut.

Mitä oli tapahtunut? Koskiko riita tuota paperipalasta?

Kiivetessään alas pengermälle kuuli hän Jonesin sanovan:

— Minä luulin teitä gentelemanniksi, mr Hillberg, mutta huomaankin erehtyneeni. Ja minä luotin tuohon tyttöön, miss Lawsoniin — en voinut uskoa, että hän pettäisi minut...

— Sitä hän ei ole tehnytkään, vastasi Hillberg. Hän on aivan viaton. Minä rikoin hänen luottamuksensa, minä yksin olen edesvastuussa siitä.

— Kiitos, mr Hillberg, yhtyi miss Margret keskusteluun, sillä hän oli juuri saapunut paikalle. Hänen ilmestymisensä näyttämölle oli niin äkillinen ja odottamaton, että molemmat miehet tuijottivat hämmästyneinä häneen — asia on niinkuin hän sanoo, Jones, jatkoi tyttö kääntyen tämän puoleen. Hän suorastaan ryösti piirustuksen minulta, kun tyhmyydessäni kysyin häneltä, oliko se minkään arvoinen. Siksi onkin aivan oikein, että hän tunnustaa sen. Mutta sanokaahan, mitä on tapahtunut. Miksi te näytätte niin suuttuneelta, Jones? Onko mr Hillberg tehnyt jonkun tyhmyyden tuolla piirustuksella?

Hillberg vastasi, jota vastoin Jones tyytyi kuuntelemaan kulmakarvat rypyssä. Siten Margret sai tietää, että piirustus oli joutunut Hallin käsiin ja luultavasti oli nyt matkalla Washingtoniin tullakseen laillisesti turvatuksi, sekä että Hall oli suunnitellut keksinnön muuttamista rahaksi, mikä toimenpide tuntui erittäin lupaavalta.

— Entäs Jones? kysyi Margret.

— Saa mahdollisimman korkean hinnan keksinnöstään ja tulee rikkaaksi mieheksi.

— Mutta sitten minä en ymmärrä, miksei hän ole iloinen ja tyytyväinen, vaan sen sijaan suuttunut, sanoi Margret. Tosin minä en hyväksy mr Hillbergin menettelyä — hänen olisi ensin pitänyt puhua teidän kanssanne, Jones — mutta sen verran kuin ymmärrän, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, koska keksijä saa mikä hänelle kuuluu.

— Mutta vakuus, miss Lawson, vakuus? kysyi Jones synkkänä.

— Minä olen antanut teille sanani, vastasi Hillberg.

Silloin Jones puhkesi sanomaan hyvin kiivaasti:

— Se ei riitä minulle! Ettekö ole luvannut farmareille tuolla alhaalla antaa vettä? Ja tähän mennessä he eivät ole nähneet pisaraakaan. Tuo herra Hall, joka seisoo koko Cottonwood-kurjuuden takana, on joko roisto, ovela petturi tai myöskin mies, joka ei kykene suorittamaan tehtäviään. Yksi farmareista oli eilen täällä ylhäällä, ja sen verran pääsin asiasta selville, että tiedän jonkun konnankujeen piilevän koko jutun takana. Te, mr Hillberg, olette samassa pelissä — saatte suoda anteeksi, etten pane suurta arvoa teidän sanaanne.

Nyt insinööri suuttui, hänkin. Hän astui askeleen lähemmäksi vahtia ja hänen muotonsa oli uhkaava.

Mutta Jones ei antanut hillitä itseään.

— Te olette varastanut minun keksintöni — aivan yksinkertaisesti varastanut sen, sir! Samoinkuin te olette varastanut farmareilta ja sadoilta köyhiltä raukoilta heidän satonsa. Te olette — te olette...

— Lopettakaa! jyrisi Hillbergin ääni ja hänen kätensä kohosi iskuun. Mutta pikku miss Margret, joka tuskin ulottui puolitiehen hänen rintaansa, hillitsi häntä. Hän seisoi nuoren miehen edessä päättävä ilme kasvoillaan, jonka Hillberg oli kerran ennenkin nähnyt.

— Hyi, mr Hillberg, aiotteko panna toimeen tappelun, minun nähteni? sanoi tyttö. — Jones puhui tosin suun täydeltä, mutta hänellä on täysi syy olla teille vihoissaan, sillä te ette ole toiminut oikein. Antakaa hänen rauhoittua ja seuratkaa minun kanssani kotiin.

Ja Margret tarttui ilman muuta insinöörin käsivarteen. Tuossa tunteessa oli jotain aivan uutta, kun Hillberg tunsi pienen naisen käden kainalossaan, ja hän seurasi tahdottomana nuoren tytön mukana.

Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin Jones rauhoittui yksinänsä. »Valkea villi» antoi läheisten pajupensaikkojen tuntea vihaansa, kunnes Jim toi hänelle ruokaa.

— Mitä on tapahtunut? kysyi tämä nähdessään toisen suuttuneen hahmon.

Jones kertoi koko jutun. Neekerin silmät säkenöivät, kun Jones kertoi satumaisesta palkkiosta, mutta kuullessaan kohtauksesta insinöörin kanssa, pudisti hän epäröiden villaista päätään.

— Teidät ajetaan pois, sehän on selvää. Ja silloin te olette myös nähnyt viimeisen vilahduksen rahoista. Te puhutte liian puhtaaksi suunne, Jones. Ei sellainen kelpaa; tässä maassa saa olla vaiti ja niellä, jos haluaa jotakin suuhun pantavaa. Muuten — saa pötkiä tiehensä.

Jones oli vaipunut alakuloisiin mietteihinsä. Nyt hän katui kiivauttaan. Ja hän tuumi alakuloisena: kiertämään maailmaa taaskin — mitäpä muuta tässä olisi edessä?...

— Se oli vahinko, mutisi neekeri valittaen. Sillä massa Hillberg on muuten hyvä mies ja varmaan puhdas korviensa takana. Minä vannon, ettei hänen aikomuksensa ollut petkuttaa teitä. Mutta jos teidät ajetaan pois täältä — niin, silloin ei kukaan tiedä, miten keksinnön ja rahojen käypi.

Hän huokasi.

— Sillä kuka voi saada käsiinsä kulkuria avarassa maailmassa? lisäsi Jones pilkallisesti.

He istuivat hetken aikaa alakuloisesti jutellen. Neekerillä oli hyvä sydän, ja hän sääli toista, joka oli ollut hyvä toveri, ei hän ollut koskaan moittinut ruokaa eikä haukkunut häntä sen johdosta, että hän oli musta. Ja sitten hänen rohkeutensa uhmailla vaaraa täällä yön toisensa jälkeen oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Jos Jones ajettiin pois, niin voisi sattua, että hän, Jim, määrättäisiin vahdiksi tänne ja siinä tapauksessa — niin, siinä tapauksessa oli parempi heti lähteä matkaan.

— Jos te lähdette, niin lähden minäkin, sanoi neekeri lopuksi, ja Jones tunsi jo liikutusta tämän epäitsekkään rakkauden osoituksesta, kun neekeri lisäsi: — Sitten me lähdemme yhdessä Kaliforniaan ja koetamme saada jonkun mutauspatruunan innostumaan lapioon. Ja sitten meistä tulee patruunia kerran meistäkin.

Mutta Jones ei tullut poisajetuksi.

Pariin päivään ei Hillbergiä näkynyt vesisäiliön luona. Sen sijaan tuli Margret sinne eräänä iltana. Rauhanvälittäjänä tietenkin.

Hän puhui insinöörin puolesta tavalla, joka antoi Jonesille paljon ajattelemisen aihetta. Tyttö oli suorastaan liikuttava. Ja koska vahdin suuttumus jo kauan sitten oli häipynyt, ei hänen ollut vaikea antaa anteeksi insinöörille sitä, mitä hän ei ollut tehnyt, nimittäin lyönyt häntä. Hän meni niinkin pitkälle, että hän lupasi juhlallisesti tytölle, ettei hän taittaisi hiuskarvaakaan hänen päästään, vaan olisi nöyrä ja »kiltti», kun he tapaisivat toisensa.

Jones katsoi hymyillen Margretin jälkeen, kun tämä kiipesi taas alas, ja ihmetteli, eiköhän hän saanut kiittää häntä siitä, ettei häntä ajettu pois paikastaan. Tyttö ei ollut sanonut sitä, mutta Jonesilla oli niin tuore kokemus hänen ylitsepuhumiskyvystään, että hän uskoi hänen voivan taivuttaa kenen hyvänsä mihin tahansa.

Omituista kyllä, oli tyttö saanut hänetkin uskomaan, että noiden herrojen aikomukset keksintöön nähden olivat rehelliset.

— Uskokaa minua, oli tyttö sanonut, mr Hillberg antaisi mielemmin henkensä alttiiksi, kuin sallisi teidän etujanne loukattavan vähimmälläkään tavalla. Hänen kunniallaan ei ole pienintäkään tahraa, eikä siinä ole vähintäkään perää, mitä te sanoitte hänen osallisuudestansa tuohon peijakkaaseen vesijuttuun. Mitä peijakkaan vesijuttua te muuten tarkoitatte? Unohdatteko te ehkä, että minun isäni johtaa tätä yritystä, eikä hän koskaan ryhtyisi mihinkään rumaan asiaan.

— Jospa te vain tietäisitte, miten hyvä hän on meidän osakkaillemme, varsinkin pikkuomistajille, köyhille osakkaille, oli Margret neiti lisännyt. Olen itse kuullut hänen kehottavan heitä myömään osakkeet hänelle täydestä hinnasta, vaikka niiden arvo oli vain puolessa. Pelkään todellakin, että isä saattaa itsensä perikatoon voidakseen auttaa noita raukkoja.

— Ostaako hän heidän osakkeensa, sanotteko te niin?

— Aivan niin! Sadottain. Pian hän omistaa yksin koko Cottonwoodin, sanoo hän itse.

Kun Jones myöhemmin yksin ollessaan tuli ajatelleeksi tätä, vaivasi hän turhaan päätään tuumimalla, mitä se oikeastaan saattoi merkitä. Ostaa vararikon partaalla olevan yhtiön osakkeita kaksinkertaisesta hinnasta, sehän olisi mieletöntä, jollei sen takana piilisi jotakin. Sehän oli luonnollista, että Lawson oli mukana pelissä, ehkä päänäyttelijänäkin, ja samalla kun tämä selvisi Jonesille, oli hän yhä taipuvaisempi julistamaan Hallin ja Hillbergin syyttömiksi.

— Kun kaikki käy ympäriinsä, niin ehkei keksintöni ole niinkään huonosti sijoitettu, tuumi hän. Ja sitä paitsi — mitä minä olisin yksin voinut saada aikaan sadalla dollarilla?

Surullisena hän tuumi, että miss Lawsonin hyvä ajatus isästään jonakuna päivänä näyttäytyisi vääräksi. Mutta ajatusten siirtyessä jälleen keksintöön, unohtuivat kaikki muut tuumat, ja suloisiin mietteihin vajonneena Jones loikoi tänä iltana pengermällään, hiljaisuuden ja pimeyden kohotessa hänen ympärillään.

Valoisat olivat myöskin miss Margretin unelmat, kun hän istui mukavassa lepotuolissa yläparvekkeella ja tähysteli tähtitaivaaseen, joka ihmeellisen loistavana kaareutui laajan preerian yli. Pikku Inga oli vastikään antanut hänelle yösuudelman, ja avonaisen ikkunan kautta kuului juuri hänen huoneestaan iloinen ääni, lapsen polskuessa kylvyssä. Elinor oli vetäytynyt huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä, ja keittäjätär oli työtouhussaan. Margret oli siis yksin.

Omituista — hän joka ennen oli vihannut yksinoloa, viihtyi nyt parhaiten yksin. Silloin hän saattoi uneksia ja rakentaa tuulentupia ja rauhassa ajatella häntä, joka päivä päivältä voitti yhä suuremman tilan nuoren tytön sydämessä. Hän kuvitteli mielessään, että Hillberg jollakin salaperäisellä tavalla tunsi, että hän istui täällä ja ajatteli häntä. Kun hän kumartui hiukan kaiteen yli, saattoi hän nähdä tulen tuikkivan Hillbergin ikkunasta, aivankuin pienen tähden preerialla. Mitä hän teki parasta aikaa? Aavistiko hän, miten rakas hän oli Margretille?

Margret oli siinä onnellisessa iässä, jolloin rakkaus ei merkitse vielä omistamista. Hän oli onnellinen Hillbergin seurassa, onnellinen ajatellessaan häntä, onnellinen, kun hän katsoi häneen tai kosketteli hänen kättään, eikä hän näyttänyt kaipaavan enempää. Mutta sittenkin oli hänellä tänä iltana erityinen ilon aihe, joka heitti uutta loistoa hänen unelmiinsa.

Hän oli äsken kysynyt Hillbergiltä, oliko hänen elämässään ollut monta naista, ja silloin oli nuori mies katsonut häneen vilpittömine silmineen ja vastannut kuiskaten ja suoraan:

— Ainoastaan äitini.

Ja hetken äänettömyyden jälkeen hän oli lisännyt — mutta silloin hän ei ollut katsonut enää Margretiin:

— Mutta tuntuu siltä, kuin tulisi vielä toinenkin...

Silloin Margret tunsi selvästi, että hän halusi jotakin muuta ja enempää kuin vain katsella häntä ja puhua hänen kanssaan silloin tällöin. Ja samalla hän oli iloinen, ettei kukaan ollut hänen tiellään.

Parvekkeen ovi avautui äkkiä, ja Elinor rouva astui ulos.

— Margret, oietko sinä siellä? Täällä on niin pimeä.

— Täällä, täällä nurkassa.

— Voitko ajatella, Margret, luulen löytäneeni myllypalstan ja veden ja kaiken kauppakirjan! Henry on ostanut ne vielä eläessään.

Elinor rouvan ääni kuului aivan hengästyneeltä.

— Mitä sinä sanot? Margret suoristi selkäänsä. Mistä sinä sen löysit?

— Henryn kirjoituspöydän laatikosta tuolta sisältä. Siinä oli laatikko, jota en aikaisemmin ole saanut auki. Oi, Margret! Nyt vesi saa vapaasti juosta! Cottonwood on pelastettu!

— Kiiruhdetaan mr Hillbergin luo ja kerrotaan hänelle. Hän on vielä hereillä; tuli näkyy hänen ikkunastaan. Oi, mitenkä iloiseksi hän tulee!

Margret veti innostuneena ystävätärtään ovelle.

Samassa paukahti laukaus hiljaisuuden halki. Vielä toinenkin. Sitten taas yhtä hiljaista kuin ennen.

— Oi, Elinor! Se tuli parakista! huusi Margret kiihtyneenä. Hänet murhataan! Tule — pian!

* * * * *

Jones oli varmaankin nukahtanut, maatessaan tähtikirkkaan taivaan alla. Hän heräsi kuitenkin siihen, että kivi vierähti jokiuomaan.

Nopeasti hän hiipi jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Mutta siellä oli pilkkoisen pimeä; uoma avautui pohjattomana, tyhjänä nieluna hänen allaan. Vasta hiukan ylempänä, parin jalan päässä kalliojyrkänteestä, valaisivat tähdet himmeästi jyrkännettä sekä vesisäiliötä.

Jones kuunteli henkeään pidätellen ja kivääri ojossa.

Ei kuulunut mitään.

Olisikohan lintu, portimo tai preeriarotta saattanut kiven liikkeelle? Jonkun kerran näinä kuukausina, jolloin hän oli ollut täällä vahdissa, oli tapahtunut, että maa oli haljennut kuivuudesta ja heittänyt koko kuormallisen soraa ja pikkukiviä jokiuomaan.

Hän kuunteli vielä hetken aikaa. Mutta vain hiljaisuus, erämaan suuri, rajaton hiljaisuus, kajahti korvan rumpukalvoa vasten. Sitten hän vetäytyi hiukan etemmäksi ja kävi istumaan kallionjyrkänteelle.

Täältä hän saattoi varsin hyvin nähdä kanavanyläosan, sen kohotessa sulkua vasten. Vesiallas itse näytti harmaalta hirviöltä vuoren mustaa kuvetta vasten.

Taaskin kuului hiljaista ääntä alhaalta. Pikkukivet rapisivat ihmisaskeleen alla — siitä hän oli aivan varma.

Seisoessaan väijyksissä, sormi hanalla, oli hän näkevinään jotain mustaa keskellä kanavan uomaa. Hän tarkkasi sitä hetken aikaa.

Se oli ihminen, joka hiipi sulun luo!

Silloin hän astui askeleen lähemmäksi ja huusi:

— Kuka siellä? Mitä te tahdotte?

Ei mitään vastausta. Mutta varjo pysytteli paikallaan alhaalla.

Silloin Jones nosti kiväärin poskelleen.

— Vastatkaa, tai olette kuoleman oma!

Samassa leimahti alhaalla, ja laukaus jyrähti kuin ukkonen jokiuomasta, kaiun vastatessa moninkertaisena vuoren seinämistä.

Jones tunsi kipua kyljessään ja horjahti. Yhteenpuristunein huulin hän pakottautui kuitenkin pystyssä seisomaan, tähtäsi ja ampui.

Sitten hän vaipui korahtaen maahan.

XVII.

Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat nyt 45:ssä.

Peläten osakkeiden laskevan vieläkin alemmaksi olivat pienten osakkeiden omistajat myöneet kaikki ne onnettomat paperit, jotka olivat heidän hallussaan, ja Hallkin oli myönyt oman osansa. Kaikki näinä osakkeet olivat eksyneet ukko Lawsonin kassakaappiin, ja siten hän tällä haavaa yksin omisti koko yrityksen. Mutta koska Kasteluosakeyhtiön osakkeita yhä edelleen tarjottiin pörssissä kaupaksi, käsitti hän, että Hall möi hankkimissitoumusta vastaan osakkeita, joita hänellä ei ollut.

Hetken aikaa Lawson epäröi päästyään tämän tosiasian perille. Hän oli ryhtynyt vaaralliseen peliin ja joutunut hyvinkin suuriin sitoumuksiin. Mutta hän oli olettanut, että peli loppuisi niin pian kuin hänellä olisi kaikki paperit hallussaan, ja siksi Hallin jatkuva myönti teki hänet epävarmaksi.

Hall odotti tietenkin, että osakkeet vieläkin laskeutuisivat. Mutta tämmöinen keinottelu oli tyhmänrohkea, jollei hän ollut varma asiastansa. Lawson sillä välin valvoi tarkasti markkinoita, ja hänen asiamiehensä koettivat kaikella tavalla saada kurssin nousemaan.

Oliko Hallilla viimeinen valtti kädessään?

Tämä kysymys kiusasi vanhaa Lawsonia suuresti, ja hän alkoi jo pahoin katua, että hän rakkaudesta Pattersonin perhettä kohtaan oli ruvennut keinotteluun, joka saattaisi hänet itsensä perikatoon, kun Hall äkkiä ilmestyi yhtiön konttoriin Cheyennessä. Hän oli kotimatkalla Cottonwoodista ja oli pysähtynyt tähän pikkukaupunkiin ottaakseen selkoa, kuka vehkeili yhtiötä vastaan. Häntä oli suuresti ihmetyttänyt, ettei hän ollut saanut osakkeita pakotetuksi vieläkin alemmaksi, ja oli ruvennut epäilemään, että ukko Lawson tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu.

Mutta ukko oli vaiti kuin muuri. Sen sijaan Lawson sai Hallin näyttämään korttinsa. Ja hänellä oli todellakin yksi valtti, joskin sen arvo väheni suuresti, kun se paljastettiin vastapelaajalle.

— Olettakaa, sanoi näet Hall, kun he keskustelivat hiukan kiihkeästi yhtiön tulevaisuudesta, että tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa vesisäiliön tyhjentymisen. Voisihan säiliöön ilmestyä rako tai vuoto tai myöskin — ja se vaara onkin suurin — sattua murhayritys. Mieliala farmarien kesken on hyvin kiihkeä, eikä kysymyksessä enää ole sadon pelastaminen, vaan yhtiön tuhoaminen. Jonakuna päivänä nuo roistot voivat keksiä sen, että avaavat sulut ja tyhjentävät vesialtaan. Ja mitä se merkitsee, sen te kyllä ymmärrätte, jos seuraatte maanviljelyslaitoksen sääilmoituksia. Kuivuus on ollut liian suuri, ettei ole toivoakaan, että ensi vuonna voisimme saada säiliön puolilleenkaan vettä. Siis toinenkin hukkaan mennyt vuosi!

— Loruja! sanoi Lawson iloiten mielessään, että toinen oli antanut itsensä ilmi. Vanha sananparsi:

»Ihminen päättää, Jumala säätää» pitää paikkansa, ennustakoot tiedemiehet mitä tahansa.

— Käyköön miten hyvänsä, sanoi Hall, sen minä vain voin vakuuttaa, että osakkeet eivät ole penninkään arvoisia enää, jos vesialtaalle tapahtuu vahinko.

— Älkää luvatko liikoja, teki Lawsonin mieli sanoa, mutta hän ei tahtonut antaa itseään ilmi, ja siksi hän vastasi vältellen.

Hall, ovela juristi, läksi pois yhtä viisaana kuin oli tullutkin. Mutta ukko Lawson lähetti asiamiehilleen sähkösanoman:

»Ostakaa edelleen kaikki Kasteluosakkeet.»

Hän ei ollut olettanut, että hän voisi niin täydellisesti lyödä viekkaan vastustajansa, kuin hänellä nyt näytti olevan tilaisuus. Hall, joka oli riippuvainen yleisöstä, astui joka osakkeella, jonka hän möi etukäteen, askeleen lähemmäksi häviötään.

Kuitenkin hämmästyi Lawson suuresti, kun Hallin onnettomuus-ennustus meni niin pian toteen. Tieto murha-yrityksestä sulkuvahti Jonesia vastaan Cottonwoodissa sekä dynamiittiräjähdyksestä vesialtaassa saapui niin pian yllämainitun keskustelun jälkeen, että näytti melkein siltä, kuin Hall olisi edeltäpäin tiennyt näistä hankkeista.

Hall, joka onnettomuussanoman saapuessa ei voinut salata kiihkoaan, minkä Lawson luuli johtuvan vain siitä, että häviön vaara uhkasi häntä itseään, matkusti heti takaisin Cottonwoodiin ja saapui sinne samalla kertaa kuin valtion asianajaja ja joukko salapoliiseja Starvillesta. Matkalla he tapasivat lääkärin, joka palasi haavoittuneen vahdin sairasvuoteen äärestä.

Hall, joka kaiken aikaa oli ollut kovin hermostunut, teki muutamia kysymyksiä:

— Onko henki vaarassa, tohtori?

— Ei oikeastaan. Kyllä mies toipuu, saattepa nähdä. Hyvää ainesta, herra.

— Minne hänet on viety?

— Hänen on hyvä olla. Hän makaa kuin miljonääri untuvapatjoilla eikä häneltä puutu edes täysin oppinutta sairaanhoitajatartakaan.

Hall muisti, että pikku Inga Pattersonin hoitaja oli suorittanut sairaanhoitajatartutkinnon, ja kysyi yhä yltyvällä kiihkolla:

— Ei suinkaan hän makaa huvilassa?

Tohtori raapi korvallistaan.

— Tjaa, enpä tiedä tosiaankaan, voiko sitä nimittää huvilaksi vai miksi. Farmilta se minusta näyttää.

Hall, jonka pahimmatkin epäilykset näyttivät toteutuneen, nousi vuokra-autoonsa ja kiiruhti eteenpäin.

Oli aivan luonnollista, että Jonesia oli hoidettava bungalowssa. Elinor rouva oli heti luovuttanut hänelle huoneen, ja sairashuoneeksi valittiin Henry Pattersonin entinen työhuone, sillä se oli erillään muista sekä varjon puolella. Maud, joka ensimäiseksi oli sitonut hänen haavansa, sai toimekseen hoitaa häntä, ja hänen apunaan oli miss Margret, joka tahtoi valvoa joka toinen yö sairaan luona. Nuoren tytön mielestä onnettomuustapaus oli oikea erämaanromantiikan polttopiste, ja riemulla hän käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen hoitaa todellisen draaman sankaria, joskin hänen täytyi supistaa seurustelunsa Hillbergin kanssa.

Kaikki oli siis parhaiten järjestetty, kun Hall palasi takaisin. Elinor rouvalle hänen paluunsa oli kiusallinen yllätys, ja hän oli sitä kiusaantuneempi hänestä, kun Hall heti yritti oman mielensä mukaan järjestää talon asioita. Muun muassa hän vaatimalla vaati, ettei Elinor rouva itse saisi ottaa osaa sairaan hoitoon — määräys, johon Elinor rouva vastasi kohauttaen olkapäitään. Koko Hallin käytöksessä ja olennossa oli muuten jotakin hermostunutta ja kiihtynyttä, mikä tarttui muihinkin eikä lainkaan ollut sopivaa talossa, jossa vaikeasti sairas potilas makasi.

Kaikkein ensimäisiä kysymyksiä, jonka Hall teki, oli se, oliko Elinor rouva nähnyt potilasta.

— Luonnollisesti, vastasi hän.

— Miltä hän näytti? Minä tarkoitan, minkä vaikutuksen hän teki teihin?

— Oi tuota villiintynyttä raukkaa, koko hänen päänsä oli yhtenä ainoana pörröisenä tukkana ja partana. Mutta valkeaihoinen hän on, sen minä näin silmistä. Jos tahdotte, voitte itse mennä häntä katsomaan, kunhan ette puhuttele häntä, sillä sen on lääkäri kieltänyt.

— Onko hän tajunnassaan?

— Enimmäkseen. Kuume taisi ensi vuorokautena olla korkea, ja hän houri koko lailla, mutta nyt hän on hiljainen ja rauhallinen, sanoo Maud. Mutta kovin heikko hän on.

— Niin, sanoi Margret, joka samassa astui sisään, hän ei jaksa puhua. Kun hetki sitten olin hänen luonaan, tunsi hän minut ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei ääntäkään kuulunut, vaikka huulet liikkuivat. Elinor, sanoi nuori tyttö kääntyen hänen puoleensa, eikö voitaisi lähettää hakemaan parturia? Hänen villiintynyt ulkomuotonsa on kerrassaan kauhea.

Hall vastasi Elinorin puolesta, ja hänen äänensä oli hyvin luja.

— Ei, se ei käy laatuun. Rasituksesta voisi olla pahat seuraukset. Jättäkää se ajatus sikseen, miss Lawson.

— Sääli, huokasi tyttö alistuvaisesti. Olen varma siitä, että tuo parta peittää kauniit kasvonpiirteet. Näitkö hänen silmänsä, Elinor? Niin ihmeen siniset ja suuret.

Virallisen syyttäjän tutkinto oli lyhyt ja muodollinen. Läsnäolevat eivät tienneet paljon kertoa, eikä Jones itse voinut toistaiseksi vastata mihinkään kysymyksiin.

Mutta Hall keskusteli pitkän aikaa syyttäjän ja salapoliisien kanssa puutarhassa, ja seurauksena oli, että virkamiehet läksivät insinööri Hillbergin luo, joka saattoi heidät onnettomuuspaikalle, ja sitten kylään. Seuraavina päivinä tuli aina joku heistä tiedustelemaan sairaan vointia, mutta maalaislääkäri, joka kävi miltei joka päivä potilaan luona, kielsi toistaiseksi kuulustelun.

Ettei siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, kävi selville sinä päivänä, jolloin Jones ensi kerran jaksoi puhua. Miss Margretin, joka istui hänen vuoteensa ääressä, oli pakko kumartua hänen ylitseen voidakseen kuulla.

— Osuinko minä häneen?

— Keneen — ketä te tarkoitatte?

— Tuohon hiipivään peijakkaaseen, joka antoi minulle tämän iskun. — Hän osoitti sidettään.

— Hän pääsi pakoon.

— Ah!

— Tiedättekö kuka se oli?

Jones teki torjuvan liikkeen.

Hetken kuluttua hän kysyi:

— Entäs sulku — onko se avoinna?

— On, he räjähyttivät sen dynamiitilla.

Jones painautui väsyneenä tyynyjä vasten. Hänen huuliensa yli tunkeutui kuiskaus, joka Margretin mielestä kuului ikäänkuin: »Jumalan kiitos!»

Kun sitten oli todettu, ettei haavoittunut tiennyt kuka häntä oli ampunut — mikä olikin varsin luonnollista pimeyden vuoksi — vangitsivat salapoliisit kolme miestä kylästä ja veivät ne mukanaan. Noiden kolmen farmarin pyssyihin sopi näet kuula, jonka lääkäri oli poistanut haavoittuneen hartiasta. Kaksi heistä vapautettiin jälleen hyvin pian, mutta kolmas, kavalan näköinen tsekkiläinen, joka oli erittäin kiihkeästi vehkeillyt yhtiötä vastaan, pidätettiin Starvillen vankilassa.

Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin, aurinkoisina ja kuumina.