Part 7

Vanha Lawson pudisti päätään. Hänestä tuntui varsin merkilliseltä, ettei vanha mylly eikä lampi ollut yhtiön karttoihin merkitty. Hall ei ollut myöskään koskaan maininnut niistä sanaakaan. Voisi koitua paljonkin ikävyyksiä, jollei tätä seikkaa otettaisi huomioon. Lawson tiesi liiankin hyvin, miten kokematon ja huolimaton Hall saattoi olla, siksipä tämäkään laiminlyönti ei ihmetyttänyt häntä.

Lawson kirjoitti heti asiasta Hallille, ja samalla hän antoi salapoliisitoimistolle toimeksi ottaa selkoa, kuka oli vanhan myllyn omistaja. Hallin vastaus viipyi kauan. Sen sijaan salapoliisitoimisto ilmoitti jonkun viikon kuluttua, että pari kuukautta sitten mylly oli joutunut uudelle omistajalle. Entinen omistaja, vanha Tarssney niminen köyhä ukko, joka asui kauempana sisämaassa, oli myönyt myllyn kaikkine oikeuksineen eräälle chicagolaiselle välittäjälle, Rudolf Salelle, joka luultavasti oli ostanut sen toisen henkilön nimessä. Kuka se oli, siitä ei toimisto ollut saanut selkoa.

Nämä tiedot tuottivat Lawsonille suurta levottomuutta. Varmaankin jotakin juonta punottiin yhtiötä vastaan, ja vanha mylly oli siinä valttina. Ja Rudolf Sale, tuo huonomaineinen keinottelija, jota ei kuitenkaan voitu saada edesvastuuseen teoistaan, piteli juonen lankoja käsissään. Kuka hänen takanaan mahtoi seisoa?

Vanha Lawson muisti nähneensä välittäjän nimen hankkeiden yhteydessä, joiden hän tiesi lähteneen Hallista. Mitäpä, jos asian laita olisi samoin nytkin? Tuo ajatus pani rehellisen Lawsonin pään aivan pyörälle. Tähän saakka hän oli pitänyt Hallia tyhmänrohkeana pelaajana, kokemattomana keinottelijana, joka oli huonolla onnella leikitellyt hänelle uskotuilla varoilla, mutta hän ei ollut epäillyt hänen rehellisyyttään. Nyt epäilys iski hänen päähänsä, ja sitä lujemmalla se istui, mitä kauemmin hän aprikoi asiaa.

Ja eräänä kauniina päivänä vanha Lawson matkusti suin päin Chicagoon.

Jo Omahassa hänet tapasi ensimäinen Jobin sanoma. Sähkösanoma, jonka insinööri Hillberg oli lähettänyt hänelle, kuului täten:

»Pelkonne myllyn suhteen ovat käyneet toteen. Omistaja, eräs Clayton, on vetänyt yhtiön oikeuteen. Vaatii vesiuoman vapaanapitoa vuoden umpeensa. Odotan määräyksiä. Hallille ilmoitettu.»

Tämä sähkösanoma saattoi Lawsonin kiihkoihinsa. Selvää oli, että onnettoman myllyn omistaja — kuka se sitten lienee ollutkin — oli säästänyt tämän valttinsa juuri siksi ajaksi, jolloin kastelun piti alkaa ja jokainen vesipisara oli satojentuhansien arvoinen yhtiölle. Jos yhtiötä kiellettiin nyt toimimasta tai jos sitä pakotettiin laskemaan valloilleen entiseen jokiuomaan kaiken sen veden, jota kevätkuukausien kuluessa oli koottu jättiläissäiliöihin, olisi vahinko hirveän suuri, ehkäpä yhtiö ei siitä jaksaisi enää noustakaan. Nyt kävi ilmi, miten epäedullista oli ollut muodostaa yritys osakeyhtiöksi! Pattersonin liike olisi varmaankin yksin voinut välttää myrskyn ilman että kukaan sivullinen olisi päässyt asiasta perille, mutta kun nyt kerta oli perustettu julkinen yhtiö, niin pienemmät osakkeenomistajat nostaisivat hälinän, ja suuri hanke menisi myttyyn.

Lawson sähköitti heti Hillbergille käskien häntä ryhtymään myllynkauppaan ja alottamaan kastelun sekä kehotti jo ennenmainittua salapoliisitoimistoa mitä pikimmin ottamaan selkoa myllyn nykyisestä omistajasta. Sen lisäksi hän pyysi kaikkia asianomaisia pitämään asian salassa. Mutta toinen isku seurasi toistaan. Tuskin hän oli lähettänyt sähkösanomansa, kun hänelle saapui tieto Hillbergiltä, että vesisäiliön avaaminen oli oikeudellista tietä kielletty. Ja ennenkuin hän oli saapunut edes Chicagoon, oli hän jo selvillä seuraavista asioista: että Claytonia oli mahdoton saada käsiinsä, mutta että hän luultavasti olikin vain bulvaani, koska hän oli maksanut myllystä viisi tuhatta dollaria, vaikka tiedettiin, ettei hän omistanut sadannettakaan osaa tästä summasta, ettei mylly ollut myötävänä sekä että Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat laskeutuneet kahdellakymmenellä prosentilla ja varmaankin laskeutuisivat yhä vieläkin.

Varsinkin viimeinen tieto saattoi ukko Lawsonin epätoivoon. Hän oli toivonut, että asia voitaisiin pitää salassa. Mutta nyt oli jo täysi paniikki. Kukahan oli petkuttanut häntä?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi Hallia. Hall oli asiasta perillä, hän yksin saattoi pettää. Hän pelasi kaksinkertaista peliä. Lawson pui nyrkkiään.

Toistaiseksi oli vain epäilys olemassa. Todisteita ei hänellä ollut. Mutta hän päätti pyhästi ottaa asiasta selkoa. Ja jos Hall oli syyllinen, niin hän paljastaisi hänet armotta!

Hall odotti Lawsonia konttorissaan. Kun Lawson oli käynyt häntä vastaan istumaan, tarkasteli hän häntä terävästi hetken aikaa. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat syvää huolta. Silmien ilme oli levoton, kädet liikkuivat hermostuneesti.

— Miten myllyjuttu on päässyt julkisuuteen? kysyi Lawson käyden suoraan asiaan.

Hall kohautti leveitä hartioitaan.

— Eihän sellaista voi estää. Niinpian kuin asia joutuu oikeuteen, tulee se aina julkiseksi. Jo ennenkuin olin saanut insinööri Hillbergin sähkösanoman, olin sanomista nähnyt, että asia oli vedetty oikeuteen.

— Pianpa se tuli tiedoksi. Teidän täytyy tunnustaa, että näyttää siltä, kuin tuo Clayton olisi halukas painamaan alas osakkaiden arvoa, ja koska hän ei tahdo myödä myllyä, niin hän koettaa siis saada osakkeet haltuunsa.

— Ahaa, te taidatte, vainuta jotain pahaa — Hallin ääni kuulosti pilkalliselta. Mutta tiedättekö kuka omistaa myllyn? Köyhä raukka, jonka mieleen ei edes juolahdakaan keinotella osakkeilla.

— Mutta joku piilee Claytonin takana.

— Kuka sitten?

— Kyllä luulen sen tietäväni, enkä rauhoitu, ennenkuin olen saanut hänet kynsiini.

Hall väisti pöytälampun syrjään, ikäänkuin sen valo olisi vaivannut häntä. Mutta hän ei menettänyt malttiaan hetkeksikään.

— Yksi asia on päivän selvä, jatkoi Lawson, se nimittäin, että jos Clayton on niin köyhä kuin te sanotte, hänen pitäisi olla hyvinkin halukas myömään mylly.

— Mutta hän ei mielestään saa siitä vielä kylliksi suurta voittoa. Hän tahtoo kiristää meitä. Ja hän tulee sen tekemään, kunnes yhtiö on mennyt nurin. Nuo farmarit ovat ahnaita. Näyttääpä todellakin siltä, kuin kadottaisimme kaikki rahat, jotka olemme panneet yritykseen.

— Liian varhaista on vielä menettää kaikki toivo, arveli Lawson. Clayton tulee joko myömään myllyn tai ostamaan osakkeet. Hänen asemansa on verraton — hän voi odottaa.

— Niin, odottaa! huudahti Hall nousten hermostuneena pystyyn. Odottaa, kunnes Kasteluosakeyhtiö on tehnyt vararikon! Tänään osakkeet olivat laskeutuneet jo seitsemäänkymmeneen, huomenna ne voivat olla vieläkin alhaisemmat, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka ne alenisivat neljäänkymmeneen, jopa kolmeenkymmeneenkin saakka. Se merkitsee yhtiön häviötä!

Hall astui myrskyaskelin edestakaisin lattialla. Lawson tarkkasi häntä. Hetken kuluttua hän sanoi käheällä äänellä:

— Omituista, ettemme tienneet mitään tuosta vesioikeudesta.

— Oli todellakin erehdys, ettei myllyä ostettu, kun se olisi ollut melkein ilmaiseksi saatavissa, sanoi Hall pysähtyen toisen eteen ja hänen kasvojensa synkentyessä. Mutta minä luulin Pattersonin huolehtineen asiasta.

Lawson nousi nyt myös loukkaantuneena pystyyn. Häntä harmitti, että Hall yritti piiloutua vainajan taakse.

— Älkää sekoittako hänen nimeään tähän asiaan, huudahti hän ankarasti.

— Niinkuin haluatte, sanoi Hall alistuvaisesti. Se pitää kuitenkin paikkansa, että tämä yritys, jonka me olemme toteuttaneet, ei ole minun eikä teidän keksimänne; kaikki oli jo edeltäkäsin suunniteltu.

— Se on vale, sen te kyllä tiedätte, Hall. Teillä oli oikeus sopia kaikista kaupoista, kontrahdeista ja senkaltaisista. Ja te olette osoittautunut kykenemättömäksi tähän toimeen. Te olette jo hyvällä tiellä saattaa Pattersonin firma vararikkoon. Teidän tekemiänne erehdyksiä ei millään voi puolustaa!

Hall painoi päänsä alas, ikäänkuin toisen sanat olisivat iskeneet hänet maahan.

— Te teette oikein moittiessanne minua, sanoi hän. Olen syyttänyt itseäni aivan samoinkuin te nyt minua. Mutta se ei paranna asiaa. Mitä me voimme tehdä?

Ensi kertaa Hall kysyi neuvoa Lawsonilta, ja jollei itse onnettomuus olisi niin kokonaan kiinnittänyt hänen huomiotaan, olisi hän iloinnut tästä tosiasiasta.

— Meidän tulee ennen kaikkea rohkaista pienten osakkaiden mieltä. Jos he nyt myövät osakkeensa, kadottavat he puolet, ehkäpä enemmänkin. Jos he sen sijaan odottavat, niin voi asia ehkä tulla korjatuksi. Minä otan selkoa tuosta Claytonista tai miehestä, joka seisoo hänen takanaan ja annan hänen kuulla kunniansa, niin totta kuin nimeni on Thomas W. Lawson. Hän iski nyrkkinsä pöytään.

— Te ette totta tosiaan tee kunniaa nimellenne, mr Thomas, sanoi Hall hiukan pilkallisesti. Te olette parantumaton sangviinikko.

XII.

Seuraavana päivänä Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat 60:een. Mutta samalla vanha Lawson oli päässyt asian perille.

Hän oli käynyt puhuttelemassa muutamia välittäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet asioissa Henry Pattersonin kanssa, ja heiltä hän sai kuulla, mitä kehnoa peliä Oscar E. Hall oli pelannut kulissien takana.

Noin kuukausi sitten oli koko joukko Kasteluosakeyhtiön osakkeita päästetty markkinoille. Yhteensä ne muodostivat varsin tuntuvan osan koko osakepääomasta, mutta myöjä oli pienissä osissa päästänyt ne liikkeelle, jotta epäilyksiä ei syntyisi. Ja koska yritystä pidettiin hyvin vankkana, niin oli niiden hinta pysynyt jokseenkin tasa-arvossa. Vaikkei myöjän eikä ostajan nimiä tiedettykään vielä, niin oli varsin helppo arvata kuka myöjä oli. Sillä yhdellä ainoalla henkilöllä oli suuremmassa määrässä näitä papereita, ja se mies oli Oscar E. Hall. Hän omisti itse kolmannen osan ja saattoi sitä paitsi vapaasti käyttää Pattersonin firman kolmatta-osaa. Ja nyt oli hän päättänyt painaa osakkeiden arvon alas saadakseen ne kaikki käsiinsä. Siten hän voittaisi kaksi miljoonaa!

Kun Lawson pääsi Hallin vehkeitten perille, ei hän tietenkään mennyt suoraa päätä hänen luokseen ilmoittamaan, että hän oli paljastettu. Hall vain nauraisi ivallisesti hänelle. Sen sijaan hän aikoi käyttää yhtä salaperäisiä keinoja kuin Hall itsekin ja yllättää hänet aivan äkkiarvaamatta.

Lawson ryhtyi heti toimiin. Eräältä Pattersonin ystävältä, jolle hän oli uskonut suunnitelmansa, hän sai tarvittavan pääoman lainaksi ja pani sitten kaikki välittäjät liikkeelle. Hänen käskynsä kuului: ostakaa kaikki Kasteluosakeyhtiön osakkeet, jotka ilmestyvät markkinoille! Kova ottelu siitä tulisi syntymään, sillä Hall tavoitteli niitä myöskin, mutta Lawson luotti asiamiestensä suurempaan toimekkuuteen.

Itsekkäistä pyyteistä ei Lawson ryhtynyt tähän vaaralliseen peliin. Voitto tulisi lankeamaan kokonaan Pattersonin firmalle, ja Lawson voisi iloita siitä, että hän pelastaisi rakkaan päällikkönsä lesken täydellisestä perikadosta sekä samalla nujertaisi Hall roiston. Lawson oletti näet, että Hall oli pannut koko omaisuutensa tähän yritykseen, ja jos se epäonnistuisi, niin hänen häviönsä olisi myös täydellinen.

Lawsonin oli vaikea salata vihamielisiä tunteitaan Hallilta. Joka kerta kun heidän miljoonakaupungissa oli pakko tavata toisensa, olisi vanha kunnon ukko tahtonut iskeä nyrkillään viekasta roistoa kasvoihin ja sanoa miten suuresti hän häntä halveksi. Siksipä hän tyytyväisin mielin nojautui vaunun tyynyjä vasten, kun hän jälleen saattoi istahtaa länteen kiitävään junaan.

* * * * *

Kun Lawson palasi Cheyenneen, uhrasi hän suuren osan aikaansa osakkeiden omistajille, jotka ahdistivat yhtiön konttoria. Hänen oli heitä kovin sääli. Monelle näistä pikkuomistajista merkitsi osakkeiden laskeutuminen heidän säästöjensä kadottamista. Koska Lawson toistaiseksi vielä ei voinut paljastaa Hallin vehkeitä, niin ei hän myöskään voinut estää näitä pikkuomistajia myömästä osakkeitaan. Eivät he myöskään ottaneet uskoakseen Lawsonin vakuutuksia, että yhtiön tila oli aivan vankka, sillä sanomalehdet uskottelivat lukijoilleen aivan toista, samoinkuin firman chicagolainenkin konttori vastasi kaikkiin tiedusteluihin, että sen asema oli aivan toivoton.

Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat viiteenkymmeneen, mutta sitten ne pysyivät siinä hinnassa jonkun aikaa. Asia tuntui kovin salaperäiseltä, sillä ostajia ei koskaan puuttunut näiltä silminnähtävästi aivan arvottomilta papereilta. Ja Lawsonilla oli täysi syy olla tyytyväinen, sillä ei montakaan osaketta livahtanut hänen asiamiestensä ohi. Hallilla sen sijaan oli kehnot apulaiset.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Elinor Patterson eräänä päivänä ilmestyi Cheyenneen. Hän aikoi yhdessä pikku Ingan kanssa asettua joksikin aikaa läheiseen Cottonwoodiin asumaan.

Kuumuus oli vihdoinkin karkoittanut hänet Chicagosta, mutta ei yksin sekään. Yhtä vähän kuin ihmiset aavistivat, miten kauan Elinor rouva oli odottanut miestään kotiin palaavaksi, yhtä vähän he tiesivät, mikä hirveä epätoivo oli vallannut hänet päästyään varmuuteen siitä, että hänen miehensä todellakin oli kuollut. Siksi hänen oli mahdoton oleskella muitten ihmisten ilmoilla, vaan etsi yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta että yksinäisyys voisi käydä hänelle vaaralliseksi, ehkäpä johtaa vaikeaan kriisiinkin, sen vanha, uskollinen Lawson ymmärsi nähdessään edessään Elinor rouvan laihtuneet, muuttuneet kasvot. Hänellä täytyi paitsi Ingaa olla joku muukin seuranaan, jonka kanssa hän voisi puhua ja olla yhdessä. Niinpä hän ehdotti hänelle, että hänen tyttärensä, Margret Lawson, saisi seurata mukana. Hän esitti asian kuitenkin siten, ettei Elinor rouva käsittänyt oikeaa syytä tähän pyyntöön, vaan luuli tekevänsä vain palveluksen miehensä vanhalle apulaiselle.

Neiti Margret Lawson oli kovin ihastunut saadessaan seurata rouva Elinorin mukana. Hän ihaili suuresti tätä nuorta, kaunista leskeä, joka puolestaan osoitti suurta ystävällisyyttä äidittömälle tytölle, ja iloitsi suuresti saadessaan matkustaa hänen kanssaan Cottonwoodiin, joka sijaitsi aivan erämaan keskellä.

Cottonwoodin bungalow, jossa Henry Patterson oli viikkokausia oleskellut saadakseen levätä ja rauhassa työskennellä tehdessään suurenmoisen suunnitelmansa laskelmia ja mittauksia, oli hyvin yksinkertainen pieni rakennus. Ei kukaan ollut käynytkään siellä sen jälkeen kun sen isäntä, viimeisen kerran oleskeltuaan siellä, oli sulkenut oven jäljessään. Syvän liikutuksen vallassa Elinor rouva astuikin nyt sen kynnyksen yli, hänestä tuntui, kuin hänen miehensä henki olisi yhä täällä viipynyt. Matalat, pienet huoneet olivat täynnä muistoja hänestä. Ei ainoatakaan huonekalua tai kapinetta ollut talossa, jota hän itse ei olisi hankkinut tänne tai pidellyt kädessään. Kaikkialla vallitsi mitä ankarin yksinkertaisuus, ainoa koriste kirjoituspöydällä oli Elinor rouvan miniatyyrikuva, jota Henry Patterson aivan erikoisesti oli rakastanut. Hopeisten kehysten ympärillä oli yhä vieläkin lakastunut orvokkikiehkura, jonka hän varmaankin itse oli poiminut viimeksi talossa ollessaan.

Rouva Elinor ei ollut koskaan käynyt täällä, sillä hänen miehensä ei ollut tahtonut näyttää sitä hänelle ennenkuin se olisi täysin kunnossa. Mutta tänä keväänä hänen oli ollut määrä tuoda hänet tänne; he olivat aikoneet viettää täällä pari viikkoa kahden, ja muistaessaan sitä tunsi Elinor rouva syvää surua ja kaihoa.

Jos hän olisi ollut yksin, niin täällä hän olisi voinut kokonaan vajota entisiin muistoihinsa, jotka salaperäisellä voimallaan viekoittelivat häntä puoleensa. Mutta hänellä oli pikku Ingansa, jonka riemulla ei ollut rajoja päästessään nyt kerta oikein maalle. Se oli hänelle jotakin aivan uutta; hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia kuin täällä, ei koskaan aurinko ollut paistanut niin kirkkaalta terältä kuin täällä. Hän voimistui ja virkistyi aivan silminnähtävästi, ja hänen toimintahalunsa oli aivan rajaton. Lastenhoitaja ei tahtonut mitenkään jaksaa juosta hänen kanssaan metsässä ja vuorella.

Neiti Margret sen sijaan oli Ingan väsymätön seuralainen, sillä hän oli yhtä utelias kuin lapsikin näkemään seutua. Ei kestänyt kauan ennenkuin nuori tyttö oli huomannut, että Elinor rouva viihtyi parhaiten yksiksensä. Turhaan hän oli yrittänyt saada häntä avaamaan sydäntään hänelle — hän olisi näet niin kernaasti tahtonut tietää, miltä tuntui olla nuori, hurmaavan kaunis leski, jonka mies oli hukkunut mereen. Mutta kun hän ei voinut saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, käänsi hän huomionsa kiitollisempiin ja vähemmän salaperäisiin seikkoihin. Ja siten Elinor rouva sittenkin tuli oleskelleeksi suurimman osan päivää yksikseen muistoinensa ja suruinensa.

XIII.

Insinööri Hillberg tuli eräänä päivänä huvilaan vieraisille.

Hän oli rouva Pattersonin lähin naapuri — niin, oikeastaan ainoa naapuri. Hän asui näet sen barakin sivurakennuksessa, jonka Kasteluosakeyhtiö oli rakennuttanut työmiehiään varten. Parasta aikaa oli barakki aivan tyhjä lukuunottamatta Hillbergin neekeripalvelijaa ja vahtia. Kahdenkymmenen mailin laajuudelta ei ollut muita ihmisiä paitsi puolta tusinaa farmariperheitä, jotka asuivat hajallaan vuorien eteläpuolella.

Nämät farmarit katkeroittivat insinööri Hillbergin elämän. He olivat ostaneet maata siinä toivossa, että Kasteluosakeyhtiö alkaisi toimintansa, mutta kuiva aika oli aikoja sitten jo alkanut, eikä ainoatakaan pisaraa vettä oltu laskettu janoaville pelloille. Sato oli mennä aivan hukkaan, mikä merkitsi täydellistä häviötä farmareille, sillä he olivat panneet kaikki varansa ja enemmänkin maahan. Ja niiden asema, jotka olivat ostaneet velalla sekä maat, siemenet, työkalut että rakennusaineet, oli kerrassaan epätoivoinen.

Luonnollisesti nämä onnettomat ihmiset hyökkäsivät insinöörin kimppuun, uhaten ottaa hänet hengiltä, jollei hän hankkisi heille vettä.

Mutta sulkuportit olivat sinetillä suljetut. Hillbergin mielestä oli tosin mieletöntä, että viattomat ihmiset kadottaisivat koko omaisuutensa siksi, että yhtiön laskuissa oli tapahtunut pieni erehdys, mutta hänen täytyi alistua maan lakeihin, miten naurettavia ja epäoikeutettuja ne hänen mielestään olivatkin. Jos hän olisi rikkonut sinetin, olisi hän joutunut vankeuteen. Mielemmin hän siis otti vastaan raivoavien farmarien uhkaukset.

Hillberg oli yksi noita ruotsalaisia insinöörejä, jotka hiukan kaikkialla maailmassa ovat mukana uusia uria uurtamassa, kun on kysymyksessä uuden maan valloittaminen sivistykselle. He rakentavat siltoja, maanteitä ja rautateitä ilman että kukaan käsittää, ja kaikkein vähinten he itse, minkä suurtyön he täyttävät ihmiskunnan kehityksessä. Tuhansien vaikeuksien, alituisen hengenvaaran alaisina he kaikessa hiljaisuudessa tekevät tämän työnsä. He ovat sankareita — heidän elämänsä on sankarin, samoinkuin heidän kuolemansakin. Mutta harvojen työlle heidän oma aikansa tai tulevaisuus antaa oikean arvonsa. Heidän nimensä unohtuvat, ja ruoho saa häiritsemättä kasvaa heidän haudoillaan.

Hillberg oli ollut siksi kauan lännessä, että hän oli oppinut tuntemaan sen kovat lait. Olemassaolon taistelu ei ollut kadottanut vielä alkuperäisiä muotojaan, ja menestys riippui useinkin siitä, kellä oli tarkin silmä ja nopein käsi. Kun farmarit uhkasivat hänen henkeään, tarkoittivat he täyttä totta. Hän oli heidän mielestään heidän oikeutensa tiellä, ja ajasta vain riippui, milloin he raivaisivat tämän esteen tieltään.

Mutta Hillbergin mieleen ei edes juolahtanut pelastaa henkensä avaamalla sulut. Hän oli rohkea mies, ja monesti öisin hän oli yhdessä vahdin kanssa valvonut vesisäiliön ääressä, revolveri ladattuna ja kaikki aistit jännitettyinä. Hänen ainoa pelastuksentoivonsa oli se, että asia pian tulisi oikeudessa käsiteltäväksi. Langetkoon ratkaisu kenen eduksi hyvänsä, joka tapauksessa vesi saisi vapaasti virrata säiliöstä, vahtien hengenvaara välttyisi ja yhtiö mahdollisesti pelastuisi.

Hän oli usean kerran käynyt Starvillessä, missä piirituomari asui ja selittänyt hänelle miten epätoivoisessa tilassa asia oli sekä kehottanut häntä kiirehtimään ratkaisua. Mutta odotettiin tärkeää asiapaperia, jonka kantaja oli sanonut lähettävänsä, eikä tuomari luvannut muuta apua kuin pari miestä vahdin vahvistukseksi. Hillberg ei kuitenkaan huolinut ottaa tätä apua vastaan. Olihan päivän selvää, että kantaja ehdoin tahdoin viivytteli asiapaperin lähettämistä ja että tuomari oli lahjottu.

Raskaat huolet painostivat siis sen miehen mieltä, joka tuli mrs Pattersonin luo käymään. Elinor näki hänet ensi kertaa, mutta naisen vaistolla hän huomasi heti, että jokin asia painosti häntä. Vaikea ei ollutkaan viekoitella esille hänen huolensa syytä, sillä mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.

Kun Hillberg alkoi puhua Kasteluosakeyhtiön kireästä tilasta, oletti hän, että Elinor rouva tunsi ennestään asian laadun. Siksipä hän suuresti hämmästyi, kun tämä kysymällä yhtä ja toista ilmaisi tietämättömyytensä.

Hall oli näet salannut Elinor rouvalta koko asian, ja kun nuori leski oli nyt kadottanut kaiken toivon miehensä suhteen, ei hän enää avannut sanomalehtiäkään, jotta tämäkin tiedonlähde oli häneltä suljettu. Ainoa mistähän oli selvillä, oli se, että yhtiö oli perustettu ja että hänen miehensä lempiajatus siten oli tullut toteutetuksi. Hän oli otaksunut, että Hall oli ajanut asiaa, ja hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa oli sen johdosta herännyt uudelleen häntä kohtaan.

Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli nyt, mihin kurjaan tilaan yhtiö oli joutunut. Ja hän tiedusteli asiaa lähemmin. Hillberg oli valmis kertomaan hänelle kaikki — se on, sen verran kuin hän itse tiesi — eikä kestänyt kauan, ennenkuin Elinor rouva suureksi hämmästyksekseen oli selvillä koko jutusta. Ehkeipä afäärejä sittenkään ollut niin vaikea käsittää kuin hän oli luullut. Ei ainakaan tätä.

Hän oli kovin pahoillaan kuullessaan pikku osakkeiden omistajien ja farmarien tappioista. Heidän hätänsä koski hänen säälivään sydämeensä, ja hän päätti voimiensa mukaan auttaa heitä. Farmarithan olivat siksi lähellä, että hän saattoi ulottua heihin.

Tähän saakka hän oli kokonaan syventynyt omaan suruunsa. Hillbergin kertomukset olivat äkkiä selvittäneet hänelle, että hänellä oli muutakin tekemistä kuin vain surra. Hän tahtoi tehdä samaa mitä Henry Pattersonkin tällaisessa tilanteessa olisi tehnyt. Henry ei olisi sallinut kenenkään kärsiä vahinkoa hänen tähtensä, vaan uhrannut viimeisenkin penninsä vahinkojen korvaukseen.

Samoin hänkin tahtoi toimia.

Hillberg, jolle Elinor rouva uskoi suunnitelmansa, piti sitä aivan mielettömänä ja katui, että hän lainkaan oli puhunut hänelle asiasta. Nainen saattoi vain tuolla tavalla heittäytyä keskelle tulta, sen sijaan että hän olisi antanut asioiden kehittyä itsekseen. Mutta syvimmässä sielussaan hän ihaili kuitenkin hänen auttamishaluaan, samoinkuin hän ensi hetkestä saakka oli ihaillut hänen surunvoittoista kauneuttaan.

Hillberg kielsi häntä kuitenkin sekaantumasta koko juttuun. Tosin raha oli ainoa, mikä saattoi tehota farmareihin, mutta sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, olisi se vain hukkaan heitettyä vaivaa. Sitä paitsi heidän vahinkonsa nousivat hyvinkin suuriin summiin.

— Miten paljon luulette tarvittavan, jotta nuo ihmisparat olisivat tyydytettyjä, kysyi Elinor rouva.

Hillberg laski hetken aikaa. Sitten hän nimitti kuuslukuisen summan.

— Heidän todellinen vahinkonsa nousee siihen summaan, lisäsi insinööri, mutta enpä luule heidän siihen tyytyvän. Heillä on näet toivoa saada paljoa enemmän, jos he vaativat yhtiöltä vahingonkorvausta, mitä jotkut heistä jo ovat tehneetkin.

Elinor rouva katsahti hämmästyneenä insinööriin. Niin suurien summien arvoisiksi ei hän olisi olettanut muutamia farmareja. Hän huomasi, että asia oli paljoa monimutkaisempi, kuin mitä hän oli luullut. Hänen hyvä sydämensä oli tehnyt hänelle kepposet, ja hän pahastui hiukan ajatellessaan, miten naiivina mr Hillberg häntä varmaankin piti.

Mutta hän pysyi sittenkin suunnitelmassaan, ja pyydettyään insinööriä ilmoittamaan hänelle, miten asia kehittyisi, istahti hän kirjoittamaan Hallille ja pyysi häntä lähettämään tarpeellisen summan hänen omaisuudestaan erästä hyväntekeväisyystarkoitusta varten.

* * * * *