Part 6

— Ja sanoakseni totuuden, oli jo liian myöhäistä vetäytyä pois jutusta. Henry oli näet jo ennen matkaansa tehnyt sitoumuksia, joita minä en tahtonut rikkoa. Ajatelkaahan asemaani, mrs Elinor! Toisaalta Henryn määräykset ja sitoumukset — toisaalta pörssivaihtelut, joita ei kukaan voi edeltäpäin aavistaa ja jotka näyttivät olevan meille erittäin edulliset. Uskokaa minua, jollei odottamattomia seikkoja olisi tullut väliin, niin teidän omaisuutenne olisi nyt kaksinkertainen. Henry oli suunnitellut sen niin erinomaisesti. Antakaas kun selitän tarkemmin...

Hall kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä sisäpuolen ikäänkuin käyttäen sitä todistelutaulukkona. Hän ei aikonut kuitenkaan selittää Elinorille mitään, sillä hän oli laskenut edeltäpäin, että nuori rouva kieltäytyisi kuuntelemasta.

— Hyvä mr Hall, älkää vaivautuko, sanoi Elinor omituisella äänenpainolla. Minä en kuitenkaan ymmärtäisi siitä mitään. Minä tahdoin vain tietää, oliko Henryllä mitään osaa siinä. Ja koska te sanotte toimineenne hänen määräyksiensä mukaan, olen minä tyytyväinen. Ei puhuta siitä sen enempää.

Elinor nousi paikaltaan ja järjesteli kukkia pöydällä.

— Sanokaa, rouva, sanoi Hall nousten myöskin, sanokaa, että annatte minulle anteeksi.

— Eihän minulla ole mitään anteeksiannettavaa.

Hall astui askelta lähemmäksi. Hän hengitti kiivaasti ja ääni kuului kiihoittuneelta.

— Ojentakaa kätenne osoitteeksi, ettei tämä asia ole järkyttänyt teidän luottamustanne minuun, pyysi hän.

Elinor teki minkä toinen pyysi, mutta käänsi katseensa pois. Hänen kätensä lepäsi kylmänä ja tunteettomana Hallin kädessä, mutta se poltti häntä. Hän aikoi suudella sitä, mutta samassa hän kohtasi Elinor rouvan katseen, ja hän laski käden irti. Hänen oli mahdoton selittää nuoren rouvan katseen ilmettä. Voitto, jonka hän kekseliäillä valheillaan juuri luuli saavuttaneensa ja joka tuntui hänestä suuremmalta kuin mikään tuomiosalissa saavuttamansa voitto, oli äkkiä muuttunut kiduttavaksi epäluuloksi. Ja kiusallisen epävarman tunteen vallassa hän kävi jälleen istumaan. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Elinorin käytös oli yhä jäykkä ja kylmä. Painostava hiljaisuus seurasi.

— Kertokaa jotain matkastanne, sanoi Elinor vihdoin. Tehän kävitte Lontoossa?

— Kävin kyllä, valehteli Hall häikäilemättä, sillä asian laita oli sellainen, ettei hän ollut käynyt Liverpoolin rajojen ulkopuolella niinä parina, kolmena päivänä, jotka hän oli oleskellut Englannissa. —

Minä koetan parhaillaan saada sekä kotimaassa että ulkomailla rahoja erästä yritystä varten, joka on tuottava kauniita summia. Se on toistaiseksi salaisuus, mutta voinhan kernaasti sanoa teille, että meillä on toiveita voittaa takaisin kaikki, minkä kadotimme, ja enemmänkin. Minun kauttani te ette joudu kärsimään, mrs Patterson. Te voitte luottaa minuun, että tulen onnistumaan.

Hallin tarmokas ja päättävä puhetapa teki Elinoriin jälleen valtavan vaikutuksen, samalla kuin se hiukan peloitti hänen ajatellessaan, miten riippuvainen hän taloudellisessa suhteessa oli tuosta miehestä.

Hall kertoi sitten matkastaan, tai oikeastaan sepitti siitä juttuja. Hän kertoi hälinästä Lontoon kaduilla ja muotimakasiinien uusimmista keksinnöistä Strandilla ja Fleetstreetin varrella. Hän osasi olla huvittava, kun oikein pani parastaan, ja Elinor rouva totesi tämän uuden puolen hänessä.

Mutta eräs kysymys oli koko ajan Elinorin huulilla. Vihdoin se pujahti esiin.

— Kävittekö Lontoossa Valkean Tähtilinjan konttorissa?

— En, vastasi Hall ihmeissään, mitä minulla olisi ollut siellä tekemistä?

Elinor rouva epäröi.

— Minä ajattelin — minä toivoin — että he olisivat löytäneet jälkiä onnettomista uhreista — Henrystä?

— Oo, sanoi Hall venytellen. Äkillinen, mieletön epäilys sai hänessä vallan: mitäs jos Patterson!... Mutta olihan se mahdotonta. Olihan hän parasta aikaa matkalla Austraaliaan — tuo Henrik Petterson Porvoosta, Suomesta. Olihan hän itse saattanut hänet junalle Liverpoolin asemalla.

— Pelkään, sanoi Hall toinnuttuaan äkillisestä pelästyksestään, että siinä suhteessa on turha enää toivoa. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta varmaankin Henry raukan ruumis on niiden monien joukossa, joita meri ei anna takaisin. Koettakaa tyyntyä, minä pyydän teidän itsenne tähden. Te ette voi koristaa kukilla hänen hautaansa; se tuntuu varmaan kovin vaikealta, mutta sama kohtalo on monella muullakin leskellä. Teillä on kuitenkin se lohdutus, että voitte pitää hänen muistoaan pyhänä ja korkeana.

Elinor nyökkäsi päätään. Kiitollisena hän tällä kertaa ojensi Hallille kätensä. Hall hyväili sitä.

— Te olette onnellisempi surussanne, Elinor rouva, kuin moni muu ilossansa, sanoi Hall kuiskaten. Minäkin toivoisin joskus, että minulla olisi joku surtavana; yksinäisyys, täydellinen yksinäisyys vaikuttaa joskus painostavasti. Ja elämä on vailla kaikkea tarkoitusta...

Hänen lähtiessään pois oli entinen ja luottava suhde heidän välillään taaskin rakentunut.

Mutta Hall ei ollut sittenkään tyytyväinen. Hän voitti liian vähän joka kerta — asia edistyi kovin hitaasti. Hänen tunteensa kiihtyivät kiihtymistään. Hänen sydämensä ei ollut enää tyytyväinen tähän etanankulkuun. Se alkoi tulla rauhattomaksi ja vaativaksi.

Vasta ollessaan erossa Elinorista matkansa aikana oli Hall käsittänyt, että tämä asia ei ollut hänelle enää mikään affääri, vaan sydämenasia. Kaipaus oli hänessä niin voimakas, ettei hän voinut enää olla sokea mielentilalleen. Hän oli tähän asti koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Elinor ollut lainkaan hänen tyyliinsä, hän oli aina pitänyt enemmän tummaverisistä kuin vaaleista. Mutta noiden tummaveristen naisten vaikutus häneen oli aina ollut ohimenevä, eivätkä ne koskaan olleet jättäneet mitään jälkeä hänen sydämeensä.

Niin, hän rakasti Elinoria. Se oli tunne, joka vaati oikeutensa, joka ohjasi häntä sen sijaan että hän olisi pitänyt sitä ohjaksissa — se oli intohimo, joka hinnalla millä hyvänsä vaati omansa. Pakosta hänen oli täytynyt seurata sitä tietä, jota hän nyt kulki, kun hän sattumalta Liverpoolissa ollessaan sanomalehtiuutisen nojalla oli päässyt nuoruudenystävänsä jäljille, joka nyt toista kertaa, ja tällä kertaa entistään vakavammassa merkityksessä, oli tullut hänen kilpailijakseen. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka tuo tie oli konnan tie. Hänen omatuntonsa oli elämäntaistelussa niin monta kertaa saanut vaieta, ettei se enää vaivannut häntä.

Omatunto ei myöskään estänyt häntä käyttämästä kaikkein tehokkainta keinoa, jota roisto käyttää tahtoessaan tehdä kanssaihmisensä vaarattomaksi. Hän vain ei ollut vielä kylliksi raaka tehdäkseen itsensä syypääksi murhaan. Olisihan ollut parasta toimittaa Patterson kerrassaan tieltä, mutta vaikka vaara ei olisi ollut suuri, niin ei hän sittenkään voinut ryhtyä väkivallantekoon. Siksi hän oli valinnut helpomman tien, toivoen, että luonto täyttäisi sen, mikä häneltä jäi keskeneräiseksi. Olihan Henry Petterson kuollut, ja mitä tuohon puolihupsuun Henrik Pattersoniin tuli, niin jos lääkäri hänen suhteensa olisikin erehtynyt, niin murhaava ilmanala ja rasittava elämä Austraaliassa tekisi kylläkin lopun tuosta puolisairaasta raukasta, jonka hän oli lähettänyt sinne.

Tulos olisi joka tapauksessa sama, vaikkei hän tahraisikaan käsiään viattoman verellä.

X.

— Hyvä Jumala! huudahti Jack Douglas päästäen irti morsiamensa käden. Luulenpa näkeväni kummituksia keskellä päivää.

He kävelivät Piccadillyllä lämpimässä kesäkuun auringossa, miss Ruth Darrell ja hän, kun hän äkkiä seisahtui keskelle ihmistungosta.

— Mikä sinun on, kultaseni! kysyi pikku miss Darrell pelästyen sulhasensa kasvojen ilmettä.

— Tule — pian! Douglas tarttui morsiantaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan välittämättä ihmisten töytäyksistä. Pikku miss Ruth oli purskahtaa itkuun, niin kovassa puristuksessa hänen käsivartensa oli, ja hänen iso hattunsa joutui aivan viistoon, hänen voimatta auttaa sitä oikealle tolalle.

Hän alkoi ponnistella kaikin voimin vastaan.

— Jack, sinä et saa kohdella minua tällä tavalla, huusi hän itku kurkussa. Se on inhottavaa! Katsohan hattuani!

Douglas pysähtyi huitoen hurjasti käsiään.

— Armaani, huusi hän, jos hidastelet nyt, niin kadotamme hänet näkyvistä. Tule, kiiruhda! Vähät hatusta!

Ja hän tarttui häntä jälleen käsivarresta kiinni. Mutta miss Ruth väänsi itsensä irti.

— Ei, minä en seuraa sinua. Sinä olet julma, Jack!

— Jumalan tähden, Ruth, seuraa minua. Hän meni juuri Lyonin ovesta sisään. Kultaseni, tule pian! Muuten hän voi kadota meiltä jälleen!

Miss Ruth leppyi yhtä nopeasti kuin hän suuttuikin, ja pyyhkien silmiään hän hymyili suloisesti sulhaselleen.

— Kunhan vain asetat suoraan hattuni, Jack. Etkä saa myöskään nipistää minua niin kovasti käsivarteen — se on varmaankin aivan sininen ja keltainen...

Jack Douglas koetti varovaisesti siirtää hattua vasemmalta korvalta oikealle, mutta kun kasvojen ilme lierin alla näytti jälleen vihamieliseltä, työnsi hän sen niskaan. Sitten he astuivat Lyonille.

Suuri kahvila Piccadillyn varrella oli täynnä aamiaisvieraita. Kaikki pöydät olivat ennätetyt, melkein joka tuolikin. Orkesteri soitti, mutta sitä äänekkäämpi oli veitsien ja kahvelien kilinä.

Douglas vei miss Ruthin mukanaan lehterille voidakseen paremmin nähdä yli suuren salin. Portaissa miss Ruth kysyi ketä hän etsi.

— Hyttitoveriani »Titanicista», tai hänen haamuaan...

— Eikö hän hukkunut?

— Niin on väitetty. Mutta minä en sitä nähnyt, ehkeipä kukaan muukaan. Voisin panna pääni pantiksi, että näin hänet äsken.

Nimellä »Titanic» oli salaperäinen kaiku useitten brittien korvissa, eikä vähimmin miss Ruthin, sillä sitä onnettomuutta hän sai kiittää sulhasestaan. Sillä jollei »Titanic» olisi haaksirikkoontunut, ei Jack Douglas olisi saanut tilaisuutta pelastaa hänen äitiään, ei koskaan olisi tutustunut tyttäreen, eikä koskaan kosinut häntä.

Eipä siis kumma, että miss Ruth oli yhtä innokas löytämään sulhasensa hyttitoveria kuin hän itsekin. He saivat kuitenkin etsiä hyvän aikaa, ennenkuin he äkkiä huomasivat hänet lehterillä, aivan orkesterin vieressä. Douglas kiiruhti pöytien lomitse ja ennätti aivan hengästyneenä hänen luokseen.

Muitta mutkitta hän löi toista niin voimakkaasti olalle, että tämä säikähtäneenä hyppäsi pystyyn.

— Hyvä ystävä! huudahti Douglas innoissaan. Ojentakaa kätenne minulle — oi, älkää pelätkö, minä vain hivelen sitä. Tervetuloa kuolleista!

Toinen katsoi ihmeissään häneen. Näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut heittää rauhanhäiritsijän käsikaiteen yli, mutta nähdessään miss Ruthin, joka oli ennättänyt paikalle, hän hillitsi itseään.

— Te erehdytte varmaankin, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Minä en tunne teitä enkä välitäkään tuntea. Neuvoisin teitä, että toisella kertaa katselisitte tarkemmin, ennenkuin häiritsette ventovieraiden ruokarauhaa.

Ja hän kävi istumaan kääntyen heihin selin.

Douglas katsoi häneen suu auki.

— Mutta katsokaahan toki minuun, pyysi Jack Douglas hämillään. Ettekö tunne hyttitoverianne onnettomalta matkaltamme. Nimeni on Douglas, Jack Douglas — ettekö muista todellakaan?

— Olen aivan varma siitä, etten koskaan ole nähnyt teitä, sanoi toinen kääntymättä häneen.

Sitten merkillinen mies pisti lihapalan suuhunsa ja puri sitä äkäisenä.

— Tule pois, kuiskasi Ruth levottomana ja veti Douglasta takinhihasta. Eihän se ole hän, sehän on selvää.

— Pääni pantiksi, hän se on! huudahti Douglas. Mr Patterson, te saatte selittää tämän asian minulle. »Titanic» laivalla...

Tuo nimi vaikutti kuin sähköisku aterioivaan mieheen. Hän kääntyi ympäri ja hänen kasvonsa näyttivät peloittavilta, kun hän ärjäisi:

— Jättäkää minut rauhaan, muuten kutsun palvelusväen avuksi!

Douglas, joka alkoi nyt kiivastua, astui askeleen lähemmäksi. Mutta miss Darrell riippui koko painollaan hänen käsivarressaan ja kuiskasi tuskissaan:

— Älä lyö häntä, Jack, oma kulta Jack! Älä pane toimeen skandaalia täällä — ajattele minua ja äitiä; me emme kestäisi sellaista häpeää. Tule pois, Jack!

Hän veti yhä häntä takista. Vihdoin Douglas rauhoittui, ja luotuaan halveksivan katseen mieheen hän seurasi morsiantaan. Kaikki ympärillä olevat katsoivat pilkallisesti nauraen heihin. Sitä kulkua ei miss Ruth voinut koskaan unohtaa.

Mutta portaissa mr Douglas löi nyrkkinsä käsikaiteeseen ja kirosi ja vannoi, että mies tuossa oli Henry Patterson Chicagosta. Ja ulkona kadulla hän huusi:

— Pääni pantiksi, tuo ajamaton hullu oli Henry Patterson!

Jack Douglasilla oli se paha tapa, että hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli valmis panemaan päänsä pantiksi, mutta tällä kertaa hän oli oikeassa. Se oli Henry Patterson, alias Henrik Petterson, joka tänä kirkkaana kesäkuun päivänä söi yksin aamiaistaan Lyonilla Lontoossa, kun merimieslakko sekä Englannin että Ranskan satamissa oli tehnyt hänen Austraalian matkansa tyhjäksi. Mutta se ei ollut sama Henrik Petterson, jonka ihmiset Porvoon seuduilla tunsivat hyvätapaiseksi ja älykkääksi nuorukaiseksi, eikä myöskään Henry Patterson, jota Chicagon kauppamaailmassa pidettiin taitavana liikemiehenä ja jota Elinor Coyne rakasti. Se oli ärtyisä ja synkkä Patterson, jonka kiivas luonne useamman kuin yhden kerran oli tuottanut hänelle ikävyyksiä, sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi sairaalasta (hulluinhuoneesta, niinkuin hän sitä nimitti). Hän ihmetteli usein itsekin sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, sillä hyppäys hiljaisesta, miellyttävästä nuorukaisesta tähän vastenmieliseen olentoon, joka kiusasi itseään katkeralla mielellä tai syvällä alakuloisuudella ja vain harvoin tunsi olevansa tasapainossa, oli niin suuri, ettei se jäänyt häneltä itseltäänkään huomaamatta. Mutta hän ei käsittänyt mistä tämä muutos johtui. Olipa paljon muutakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Päästyään vapaaksi sairaalasta oli hänen täytynyt ulkonaisesti mukautua aikansa tasolle: kuin lapsi koulupenkillä oli hän saanut oppia, mikä päivä ja kuukausi ja vuosi oli, sekä tuhansia muitakin asioita, joista hän oli aivan epätietoinen. Se oli ollut kovaa ja hän oli useamman kerran joutunut raivoihinsa, ennenkuin oli voinut oppia näitä alkeistietoja, mutta lopulta hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja mukautunut. Koko maailma esimerkiksi kirjoitti nyt kesäkuun 1912 — hänen täytyi seurata esimerkkiä, jollei tahtonut käydä mielettömästä. Koko maailma puhui hirveästä onnettomuudesta valtamerellä, jossa »Titanic» niminen laiva oli hukkunut, ja itsepäisesti oli hänet yhdistetty tähän tapahtumaan kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta. Hänelle oli annettu rahalahjoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja häntä oli surkuteltu onnettomuuden johdosta, joka ei koskaan ollut kohdannut häntä. Mutta tässäkin suhteessa kokemus oli opettanut häntä malttamaan mielensä, sillä kerran Southamptonissa hän oli vähällä joutua jälleen hulluinhuoneeseen, kun oli väittänyt olleensa mukana »Norjan» onnettomuudessa, eikä koskaan astunut jalallaan »Titanic» nimiseen laivaan. Hän ei ollut oppinut vain olemaan vaiti ja myöntymään, vaan hän oli alkanut huomata, että hänellä »Titanic»-uhrina, joksi hänet välttämättä tahdottiin saattaa, oli etuja, joita hän nykyisessä tilassaan ei saanut halveksia.

Koko elämä oli muuttunut hänelle arvoitukseksi. Hän tunsi itsensä ikäänkuin Marsin asukkaaksi, joka äkkiä on joutunut Maahan. Kaikki oli hänestä käsittämätöntä. Jos koko maailma oli oikeassa ja hän väärässä — missä hän oli sitten ollut noina kahdeksana vuonna? Hän puhui helposti ympäristönsä kieltä, ja hän ymmärsi kaikenlaisia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Kun auto suhahti hänen ohitseen, ei hän pysähtynyt sitä töllistelemään, niinkuin hän Suomessa olisi tehnyt, vaan hän oli perillä sen monimutkaisesta koneistosta ja saattoi sen äänestä arvioida moottorin hevosvoimaluvun. Samoin oli laita monen muunkin asian, joita hän näki Englannin kaupunkien vilinässä — kaikki oli hänelle tuttua; ihmiset, talot, liike, maanalaiset junat, näyttelyikkunat. Eikä hän kuolemakseenkaan voinut kuitenkaan sanoa, milloin ja miten hän oli ne nähnyt.

Siinä oli syy hänen suureen alakuloisuuteensa. Hän mietti ja murehti alituisesti. Ja sillä välin ei tarvittu kuin joku pieni sattuma, niinkuin äskeinen Lyonilla, jotta hän joutuisi raivon valtaan pitkiksi ajoiksi. Varsinkin »Titanic» nimeä hän vihasi. Se yksin saattoi tehdä koko elämän hänelle vihatuksi, sillä se oli keskipisteenä siinä julmassa kohtalon kujeilussa, jonka alaiseksi hän luuli joutuneensa.

Päivät ja yöt läpeensä hän oli tuijottanut silmänsä sokeiksi siihen läpinäkymättömään verhoon, joka varjosti viimeksi kuluneita kahdeksaa vuotta. Hän oli raadellut sielunsa verille koettaessaan vapauttaa sen kahleistaan. Kun hän tapasi Jack Douglasin, oli hän jo liian väsynyt jaksaakseen enää jatkaa taistelua, vaan hän oli jo menehtyä kokonaan. Hän oli jo tulla mielisairaaksi, joksi jotkut jo olivat nimittäneet häntä. Henrik Petterson oli tullut sille asteelle, ettei hän tahtonut enää tietää mitään Henry Pattersonista, ja hän raivostui kun sitä nimeäkin vain hänelle mainittiin.

Sen raivon vallassa, jonka Jack Douglas oli loihtinut hänessä vallalle, hän päätti matkustaa länteen. Lontoossa hän ei mielestään enää ollut turvassa, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Amerikassa hän oli sitä vielä vähemmän.

XI.

Kun Hall väitti Elinor rouvalle, että se »älykäs» tuuma, jonka nojalla Pattersonin firma oli kadottanut satoja tuhansia, oli Henry Pattersonin, ei hän ollutkaan aivan väärässä. Sillä itse ajatus olikin Henry Pattersonin. Mutta syynä firman vahinkoon oli se, että Hall, joka ajoi firman asioita, samalla oli sen vastustaja. Sen, minkä firma kadotti, sen Hall korjasi omaan taskuunsa.

Liikkeen palveluksessa olevia henkilöitä ihmetytti suuresti, miksikä Hall varasi itselleen kolmannen osan sen yhtiön osakkeista, jonka oli määrä toteuttaa Pattersonin suurenmoinen kastelusuunnitelma. He eivät ymmärtäneet myöskään, miksikä tämä yritys, jonka Patterson oli ajatellut jäävän firman omaksi, muodostettiin osakeyhtiöksi, josta kolmannen osan omisti firma, toisen kolmanneksen Hall ja viimeinen kolmannes jaettiin pienemmille merkitsijöille. Vahingonvaara ei sivullisesta tuntunut niin suurelta, ettei firma olisi jaksanut sitä yksin kestää.

Varsinkin oli Hallin käytös harmittanut vanhaa Lawsonia, sillä hänestä tuntui aivan väärältä, että Hall tahtoi itselleen riistää kolmannen osan voitosta, joka olisi kuulunut kokonaisuudessaan firmalle. Hän oli niin hermostunut, ettei Hallkaan voinut olla sitä huomaamatta — ja hän luuli myös tietävänsä syyn siihen. Lawson ei ollut koskaan sietänyt Hallia, nyt hän suorastaan säihkyi sappea ja vihaa.

Lawson, joka oli täysin luotettava ja uskollinen isäntä-»vainajaansa» sekä liikettä kohtaan, oli aina ollut Hallin silmätikku, ja hän odotti vain tilaisuutta, milloin hän voisi päästä hänestä eroon. Erottaa häntä hän ei voinut — se olisi ollut isku vasten Elinor rouvan kasvoja, hän kun pani suurta arvoa tähän vanhaan mieheen. Hall oli koettanut monella tavalla osoittaa Lawsonille, ettei häntä enää tarvittu liikkeen palveluksessa, saadakseen hänet itsestään eroamaan. Mutta Lawson oli paksunahkainen. Eivät mitkään viittaukset tepsineet häneen. Päinvastoin hän kävi vain sitä ärhäkämmäksi, mitä enemmän hän pääsi uuden johtajan kujeiden perille. Päivä päivältä hän kävi siten epämukavammaksi Hallille. Hänen täytyi vapautua hänestä.

Ukko Lawson hämmästyi aika tavalla, kun hänet eräänä päivänä korotettiin konttoripäälliköstä uuden Kasteluosakeyhtiön johtajaksi paria tuhatta dollaria suuremmalla palkalla. Hän aikoi ensin kieltäytyä tarjouksesta, sillä hän vainusi jotakin sen takana. Hall oli varmaankin järjestänyt asian täten, joskin asia kävi johtokunnan nimissä. Mutta hän huomasi, ettei hän kaikesta murisemisestaan huolimatta voinut estää asioiden kehitystä Pattersonin firmassa, jota vastoin hän Wyomingissa, jossa nuo suurenmoiset kastelusuunnitelmat aiottiin toteuttaa, voisi tehdä suuria palveluksia Henry Pattersonin leskelle. Johtaja-»vainaja» oli ennen onnetonta matkaansa useasti puhunut tästä suunnitelmasta, jonka merkitys kansantaloudelliselta kannalta katsottuna oli tavattoman suuri. Ja Lawson oli saanut sen käsityksen, että tämä yritys oli paljoa tärkeämpi Pattersonin firmalle, kuin mitä Hall itse aavistikaan.

Kun hän lupasi ottaa vastaan tarjouksen ja muuttaa Cheyeneen, päätti hän lujasti, ettei Henry Pattersonin lempiajatus ainakaan saisi tulla pilatuksi tai väärinkäytetyksi.

Kun hän yhdessä insinööri Hillbergin kanssa, joka oli johtanut töitä paikalla, ensi kerran kävi siellä, täytyi hänen myöntää, että Pattersonin tuuma näytti vielä paljoa edullisemmalta todellisuudessa kuin kartalta katsottuna. Kaikki poraus- ja patorakennustyöt olivat suoritetut jo keväällä, ja vuorivirta, joka kuohuen kohisi Pine Mountainin rosoista seinää alas, oli ihmiskäden pakotuksesta johdettu suureen vesisäiliöön, aivankuin järveen, joka osittain oli hakattu vuoreen, osittain keinotekoisesti rakennettu. Tarkoitus oli näet, että talvisin ja keväisin kerättäisiin vettä tähän säiliöön, jotta kuivina kesinä voitaisiin siitä kastella sitä laajaa tasankoa, joka levisi silmänkantamattomiin vuoren eteläpuolella. Siellä täällä oli jo alettu viljellä pieniä maapaloja, eikä kestäisi niinkään monta vuotta, ennenkuin koko autio preeria olisi muuttunut aaltoilevaksi, viljavaksi pelloksi. Tämä tehtävä oli sellaisen miehen kuin Pattersonin arvoinen, ja Lawson surkutteli vain, ettei hän itse saanut nähdä yrityksensä toteuttamista.

Kaikki näytti olevan parhaassa kunnossa. Lawson, joka tähän mennessä oli nähnyt vain insinöörien piirustuksia ja karttoja, hämmästyi suunnitelman laajuutta, kun hän mr Hillbergin kanssa käveli jokivartta pitkin suurta johtokanavaa kohti, joka oli kaivettu alangon läpi.

Maa oli täällä vuoren alapuolella tiheää pensaikkoa, joka jokirannassa muuttui pajumetsiköksi. Tunkeutuessaan tiheikön läpi joutuivat he äkkiä paikalle, missä jokiuoma oli levennyt tuntuvasti, ja sen epätasaiset, alasvierineet äyräät todistivat ihmiskäden jälkiä. Lawson pysähtyi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Hän tarkasteli kallionkuvetta, joka muodosti yhden lammikon sivuista. Pensaitten takaa häämöitti jotain, mikä ei ollut kasvullisuutta eikä kivimuodostusta.

Hän tunkeutui paikalle ja joutui siten rakennusraunioitten luo. Oikeastaan ei ollut muuta kuin kivijalka jäljellä, sekin sammaleen ja heinän peitossa. Seuraten äkillistä mielijohdetta hän palasi jokirantaan, kurkisteli veteen ja vihelsi pitkään.

— Oliko teillä tästä aavistusta? kysyi hän.

Insinööri, joka oli seurannut ukon liikkeitä puoleksi huvitetuin, puoleksi levottomin ilmein, naurahti. Lawsonin ketteryys ja tarmo ihmetytti häntä, sillä hän oli lyhytkasvuinen, lihavanpuoleinen mies ja kaikkea muuta kuin tottunut liikkuvaan elämään.

— Oli kyllä, vastasi hän. Että täällä on kerran ollut pieni mylly ja pato, ei ole mikään salaisuus.

Lawson katseli lakkaamatta veteen. Se oli kahdeksan tai kymmenen jalan syvyistä, mutta kirkasta kuin kristalli, ja siksipä saattoi selvästi erottaa virran pohjalla joukon suuria kiviä, jotka yhdessä rivissä kulkivat uoman poikki. Kauempana oli yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan paaluja, joiden päät pistivät ulos vedestä.

Lawson tuumi.

— Tiedättekö, onko yhtiö ostanut oikeuden tähän veteen? kysyi hän.

— Mr Hall sanoo, ettei siinä ole mitään ostettavaa, vastasi insinööri. Me emme polje kenenkään oikeutta, jos annammekin veden virrata siinä uomassa, jossa se aina on kulkenut.

— Kenen oma tuo mylly on?

— En tiedä. Luultavasti ei kenenkään. Sehän on useita vuosia jo ollut autiona, niinkuin näette.

— Entäs maa — kuka sen omistaa?

— Yhtiö. Aina tuon kukkulan juurelta saakka, missä maja seisoo. Se on Pattersonin perheen oma. Mr Patterson asui siinä, kun hän teki täällä laskujaan.

— Kuka omisti majan aikaisemmin?

— Myllynomistaja varmaankin. Kukaan ei tiedä kuka hän oli. Hän kuoli varmaankin kauan sitten.