Part 4

Täällä oli nyt pidettävä suuri juhla, josta oli kuulutettu kaikissa maan kirkoissa. Ja sellainen oli kuninkaan tahto ja päätös, ettei ketään, olipa hän kuka tahansa, saanut estää ottamasta osaa iloon, jos vain hän itse halusi olla mukana. Ei tehty mitään eroa herran ja rengin välillä. Se, joka omisti paremman takin, otti sen ylleen, mutta jolla ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllä, ei sen vuoksi ollut muita huonompi. Sillä kuningas oli antanut kuuluttaa, että tänä päivänä oli kaikilla oleva aivan samat oikeudet ottaa osaa juhlaan, ja jokainen oli oleva yhtä hyvä kuin toinenkin. —

Maantietä myöten, joka vei kaupunkiin aivan Viherlaakson niityn ohi, ajoivat Antti, Maunu, Lassi ja Jukka Harmon vetämissä vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Hekin olivat matkalla juhlaan, mutta olivat vielä vähän arvelevalla mielellä.

He ajoivat hiljaa, jotta matka ei liiaksi rasittaisi Harmoa. Kuinka olikaan, he ajoivat erään vanhan vaimon ohi, jonka oli vaikea päästä eteenpäin.

— Minäpä astun alas ja annan muorille paikkani sanoi Maunu, muutoin ei hän ikinä pääse matkansa päähän.

Niin hän tekikin, ja muori autettiin rattaisiin ja asetettiin istumaan Antin viereen, joka ajoi. Maunu kulki vieressä ja pysytteli ajopelien rinnalla.

— Minne matka? sanoi muori.

— Juhlaanpa tietenkin, kuten te ja kaikki muutkin, sanoi Maunu.

— Onko sinulla mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Maunu tuumi. Olihan hänellä toki toivomuksia.

— Ainahan toivoa voi, sanoi hän lopulta, mutta sellaisen toivomuksen täyttäminen ei ole niinkään helppoa.

— Sano kuitenkin, tuumi vaimo.

— Kangas, jota nykyisin saa ostaa, on niin huonoa ja niin kallista, sanoi Maunu, mutta minä toivoisin, ettei kenenkään, jolla on minun ompelemani vaatteet, tarvitsisi palella.

— Käyköön, niinkuin tahdot, sanoi muori, ja samassa hän oli kadonnut.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Maunu nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Jonkun ajan kuluttua ajoivat he taas vanhan eukon ohi, joka kulki kepin varassa ja pääsi huonosti eteenpäin.

— Kyllä minä nyt astun kävelemään, että eukkoparka saa ajaa jonkun matkaa, sanoi Lassi.

Sanottu ja tehty. Eukko istui Antin viereen ja Lassi astui kärryjen vieressä. Kävi kuten edellisellä kerralla. Hän kysyi heiltä matkan tarkoitusta ja kuultuaan sen, sanoi hän Lassille:

— Enkö voisi auttaa sinua täyttämällä jonkun toivomuksesi?

Lassi tuumi. Toivomuksia hänellä kyllä oli.

— Voisinhan toivoa, sanoi hän lopulta, mutta ei ole helppoa saada toivomustaan täytetyksi.

— Sanohan nyt, sanoi eukko.

— Leivän saanti on nykyjään niin vaikeata, mutta toivoisin, että minun leipomani pullat eivät koskaan loppuisi.

— Tapahtukoon tahtosi, sanoi eukko, ja samassa hän oli hävinnyt.

Veljesten mielestä tämä oli ihmeellistä. Lassi nousi taas kärryihin, ja niin he ajoivat eteenpäin. Tienkäänteessä sivuuttivat he taas vanhan vaimon, joka vaivalloisesti kulki eteenpäin kainalosauvojen avulla.

— En voi mitenkään antaa tuon kävellä, sanoi Jukka. Hän astui rattailta, ja vanhus autettiin istumaan. Hän kyseli heidän matkaansa ja saatuaan vastauksen, sanoi Jukalle:

— Eikö sinulla ole mitään toivomusta, jonka täyttämisessä voisin auttaa?

Jukan ei tarvinnut miettiä. Hänellä oli selvillä toivomuksensa, mutta sitä ei ollut helppo täyttää.

Vanhus tuumi, että voisihan joka tapauksessa koettaa.

— Voi, sanoi Jukka, elämä on nykyään niin raskasta. Tahtoisin osata maalata niin kauniisti, että kaikki, jotka näkisivät tauluni, tulisivat iloisiksi ja onnellisiksi.

— Toivomuksesi on täyttyvä, sanoi vanhus, ja samassa oli hän kadonnut.

— — — Nyt olette olleet tyhmiä kuin aasit kaikkityyni, sanoi Antti ja maiskutti Harmolle. Sinun Maunu, olisi pitänyt toivoa saavasi prinsessa Prima, Lassin olisi pitänyt toivoa itselleen prinsessa Secunda ja Jukka olisi voinut pyytää prinsessa Tertiaa. Sellaisissa toivomuksissa olisi ollut jotakin järkeä. Mutta nyt on kaikki yhtä pitkää kuin leveätä. Ette ole saavuttaneet mitään tyhmillä toivomuksillanne. Ja juhlaankin saavumme liian myöhään. Semmoista se on, kun on kyydittävä jokaista muijaa, jonka ohi ajetaan.

Mutta samassa kiristi hän ohjaksia ja antoi rattaiden pysähtyä, sillä tomupilvessä heidän edessään liikkui naisolento.

— Olitte te joka tapauksessa oikeassa, sanoi Antti, on autettava siinä, missä voi.

Tällä kertaa ei kuitenkaan mikään vanha eukko katsonut heihin suuren päähineen alta. Antti hämmästyi koko lailla. Siinä oli vaaleakutrinen tyttö, jolla oli nauravat sinisilmät. Nuo silmät oli Antti kerran ennenkin nähnyt, metsälähteen partaalla. Ja senjälkeen ei hän ollut voinut unohtaa niitä. Nyt tuli hän äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nosti tytön rattaisiin ja käveli itse vieressä.

— Kiitos, sanoi tyttö, ajan mielelläni. Olin hakemassa kummiani, joka ei vielä ollut tullut, mutta en löydä häntä. Te kai olette myöskin matkalla juhlaan?

Niin, tiedämmehän, että he olivat matkalla sinne, ja siksi kaikki neljä veljestä nyökkäsivät samalla kertaa.

— Toivon, että teille kävisi hyvin, sanoi tyttö kuin puhuisi hän heille kaikille, mutta hän katseli Anttia sanoessaan näin.

— Minulle käy aina hyvin, sanoi Antti, ja tunsi sydämensä jyskyttävän harmaan takin alla.

— Tästä saat jotakin kiitokseksi kyydistä, sanoi tyttö antaen Antille pienen hopeasydämen. Jos lataat tällä pyssysi, niin osaat aina maaliin.

Antti otti lahjan ja kiitti. Mutta hän ei voinut pidättäytyä sanomasta: — Saan minä joka tapauksessa sattumaan sydämeen.

Sanoessaan tämän nauroi hän ja nosti alas tytön, sillä nyt he olivat perillä, Viherlaakson niityllä, ja juhla oli jo täydessä käynnissä. Suoraan heidän edessään, toisella puolella juhlakenttää, olivat kuninkaan ja kuningattaren valtaistuimet. Valtakatos oli purppuranpunainen, ja siinä oli kultaiset reunat ja tupsut. Alapuolella, matoilla peitetyillä portailla, seisoi koko kuninkaallinen hovi juhlapuvuissa. Hoviherrat lyhyissä polvihousuissa ja silkkisukissa ja hovinaiset avokaulaisissa ja pitkälaahusteisissa puvuissa. Ylihovimestaritar oli hienoin kaikista, ja sentähden olikin hänellä pisin laahustin. Häntä vastapäätä seisoi ylihovimestari kullalla kirjaillussa hännystakissa, ja säären ympärillä oli hänellä sukkanauharitarimerkki, jonka hän oli saanut, kun kuningas oli lähettänyt hänet Englantiin viemään ilosanomaa vanhimman tyttären, prinsessa Priman, syntymästä.

Prinsessat istuivat kultajakkaroilla kuningattaren valtaistuimen vieressä. Prinsessa Prima oli niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä. Prinsessa Secundasta huomasi heti, että hän tiesi kaiken paremmin kuin muut. Ja prinsessa Tertia hymyili niin kiltisti, että jokainen käsitti, että hänen oli mahdotonta vastata mihinkään kieltävästi. Mutta neljäs kultajakkara oli yhä vielä tyhjä.

— En käsitä, missä Quarta viipyy, sanoi kuningatar.

— Tämä on anteeksiantamatonta, sanoi kuningas, mutta me ja koko hovi emme enää voi odottaa.

Kuuluttajat puhalsivat hopeatorviin, kuningas nousi ja piti kansalle puheen.

Nyt nähtiin, mihin kukin kykeni, sanoi hän. Jokainen sai itse kertoa, mitä osasi tehdä, ja jos se oli jotakin huomattavaa, niin oli aina saapuvilla sellaisia, jotka voivat astua esiin todistamaan hänen puheensa.

Kun kuningas mitä kauneimmin sanoin oli pitänyt puheensa, alkoi suuri kansainvaellus valtaistuimen juurelle. Kaikki koko valtakunnan nuoret, naimattomat miehet saivat astua esiin sanomaan, mihin pystyivät, ja kaikki kirjoitettiin muistiin suuriin kirjoihin. Ennen pitkää seisoivat myös Antti, Maunu, Lassi ja Jukka kuninkaallisen valtaistuimen edessä.

— Mitä sinä osaat, kysyi kuningas katsoen Maunuun.

— En minä muuta osaa, kuin ommella pyhä- ja arkivaatteita, sanoi Maunu, sillä minä olen vain köyhä räätälinkisälli.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, kuului lempeä ja kaunis ääni, ja kun Maunu katsahti ylös, huomasi hän haltijatar Primaveran seisovan kuninkaan valtaistuimen vieressä. Hän tiesi, että tämä oli prinsessa Priman kummi, mutta kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän tämän samaksi vanhaksi vaimoksi, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen verran voin sanoa, sanoi haltijatar Primavera, että sen, joka kulkee Maunu-räätälin ompelemissa vaatteissa, ei koskaan tarvitse palella, olkoon pakkanen kuinka kova tahansa. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin, että kummityttäreni Prima ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

— Ei liian paljolta, sanoi haltijatar Primavera ja istuutui jälleen korkeanojaiseen kultatuoliin lähelle valtaistuinta.

Kaiken, mitä oli sanottu, kirjoittivat kirjurit suuriin kirjoihin. Kuningas viittasi kädellään, ja Lassi astui esiin.

— Entäs sinä, sanoi kuningas, mihin sinä pystyt?

— Ei ole kehumisen varaa, herra kuningas, sanoi Lassi. Minä leivon pullia, ja siinä kaikki.

— Onko täällä ketään, joka voi todistaa hänen hyväkseen? kysyi kuningas.

— On kyllä, sanoi korkea, sointuva ääni. Tällä kertaa oli haltijatar Secundaria, prinsessa Secundan kummi, noussut kultatuoliltaan.

Lassi katseli häntä, ja vaikka hän nyt oli säteilevän kaunis, oli Lassi kuitenkin varma siitä, että tämä oli sama vanha eukko, jonka hän oli auttanut rattaisiin.

— Sen saatan sanoa, sanoi haltijatar Secundaria, että ne pullat, joita Lassi-leipuri leipoo, riittävät kaikille, vaikkapa maassa olisi pahin nälänhätä. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä soisin mielelläni, että kummityttäreni, prinsessa Secunda, ottaisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, tuumi kuningas.

Mutta haltijatar Secundaria sanoi, ettei se suinkaan ollut liikaa. Ja sitten hän istuutui kultatuolilleen.

Kuningas viittasi taas kädellään, ja tällä kertaa astui Jukka esille.

— Annappa kuulla, mitä sinä osaat, sanoi kuningas.

— Minä olen vain maalarinoppilas, sanoi Jukka, mutta maalata osaan!

— Onko täällä ketään, joka tahtoo todistaa hänen hyväksensä? kysyi kuningas kuten ennenkin. Ja taas vastasi kirkas ääni:

— On kyllä.

Kun Jukka katsahti ylös, oli kolmas haltijatar, Tertiania, prinsessa Tertian kummi, noussut kultaiselta tuoliltaan. Ja kun hän lähemmin katseli häntä, huomasi hän, että tämä olikin vanhus, jonka hän oli nostanut rattaisiin.

— Sen voin sanoa, sanoi haltijatar Tertiania, että Jukka maalarin maalaamat kuvat ovat niin kauniita, että kaikki, jotka niitä katselevat, tulevat iloisiksi ja onnellisiksi. Sitäpaitsi on hän kunnon mies, ja minä puolestani soisin kernaasti, että kummityttäreni, prinsessa Tertia, valitsisi hänet miehekseen.

— Tuo kuulostaa paljolta, sanoi kuningas.

— Onhan se paljon, mutta ei kuitenkaan liikaa, sanoi haltijatar Tertiania, ja sitten istuutui hän kultatuolilleen.

Kuningas antoi kuuluttaa, että nyt täytyi hänen ja neuvoston lukea läpi kaikki kirjat ja sitten neuvotella perusteellisesti. Kun päätös on tehty, puhaltavat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja sitten ilmoitetaan vaalin tulos. Siihen mennessä sai kansa huvitella mielensä mukaan. Ruokaa ja juomaa oli runsaasti tarjolla. Juhla oli kestävä kolme päivää.

Kun kolmas päivä oli lopussa, puhalsivat kuuluttajat hopeatorviinsa, ja taas kerääntyi kansa valtaistuimen ympärille. Kuningas itse nousi puhumaan sekä ilmoitti, että hän ja kuningatar ja koko neuvosto olivat päättäneet, että kolme vanhinta prinsessaa menisivät naimisiin Maunun, Lassin ja Jukan kanssa, jottei kenenkään koko valtakunnassa enää tarvitsisi palella, eikä olla nälissään, ja kaikki olisivat iloisia ja onnellisia.

Mutta itse ei kuningas ollut oikein tyytyväisen näköinen. Hän nimittäin ei voinut käsittää, kenet ottaisi perintöprinssiksi. Sillä hänellä oli vielä vanhat ennakkoluulonsa, ja hänestä tuntui aivan mahdottomalta, että räätälistä, leipurista tai maalarista aikanaan tulisi kuningas hänen jälkeensä. Silloin prinsessa Quarta astui valtaistuimen luo ja sanoi polvistuen:

— Korkea isäni, tänään minä täytän viisitoista vuotta, enkä voi ymmärtää, miksen minä voisi mennä naimisiin samalla kertaa kuin kolme korkeata sisartani. En käsitä, missä kummini viipyy, mutta tulevilla langoillani, Maunulla, Lassilla ja Jukalla on veli, ehkä kuninkaallinen isäni suvaitsisi koetella häntä.

Kuningas viittasi kädellään, tosin ei kovinkaan armollisesti, ja Antti astui esille ja asettui asentoon.

— No, annahan kuulua, sanoi kuningas, mikä sinä olet miehiäsi ja mitä temppuja osaat.

— Olen sotilas valtion palveluksessa, ja osaan kuolla kuninkaan ja isänmaan puolesta, mutta se ei ole mikään taito, sanoi Antti.

— Hyvin vastattu, sanoi kuningas. Osaatko yhtä hyvin kohdalleen, kun on kysymys kuulista ja ruudista?

— Voinhan koettaa, sanoi Antti, otti pyssynsä ja ampui suoraan sydämeen vanhaa kirkonkukkoa, joka liikkui tuulessa, eikä oikein tiennyt, kumpaanko suuntaan se kääntyisi.

— Hei! sanoi kuningas, se oli mestarilaukaus, ja jos Quarta tahtoo sinut, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Sotilas olen itse, ja sotilaasta voi tulla sekä perintöprinssi että kuningas.

Ja niin hän samalla teki Antista kenraalin, ja soittokunta soitti ja kansa riemuitsi.

— Näetkös, sanoi Quarta, minun pieni hopeasydämeni auttoi sinua!

— Sinun pieni hopeasydämesi minulla on tallella, sanoi Antti ja otti sen esille povitaskustaan. Enkö sanonut, että joka tapauksessa osaisin suoraan sydämeen. Sinun pientä hopeasydäntäsi en milloinkaan anna pois.

Kuningas ja kuningatar pitivät häät kaikille neljälle prinsessalle samalla kertaa. Antti oli puettuna kenraaliunivormuun, leveät raidat housuissa, ja kaikilla hänen veljillään oli kullalla kirjaillut hännystakit. Sillä Maunusta oli tullut ylihoviräätälimestari, Lassi oli ylihovileipuri ja Jukka oli ylihovimaalari.

Koskaan ei kuninkaan tarvinnut katua sitä vaalia, joka oli kuulutettu Viherlaakson niityllä. Hänen maassaan vallitsi rauha ja hyvinvointi. Kenenkään ei tarvinnut palella, sillä Maunu oli perustanut suuria räätälinverstaita, joissa oli työssä sadoittain räätäleitä ja tuhansittain räätälinoppilaita kaiket päivät, eikä yhtään vaatekappaletta annettu pois, ennenkuin se oli kulkenut ylihoviräätälimestarin käsien kautta.

Ei kenenkään myöskään tarvinnut nähdä nälkää, sillä Lassi oli suurenmoisten leipomojen ylivalvoja, ja niissä leivottiin pitkät rivit mitä maukkaimpia pullia. Eivätkä ne koskaan loppuneet, söivätpä lapset siinä maassa miten monta pullaa tahansa.

Kirkkojen korkeat holvit ja museoiden suuret salit olivat täynnä Jukan maalaamia kuvia. Kuvat olivat niin ihmeellisen kauniit, että kaikki, jotka näkivät ne, tunsivat itsensä iloisiksi ja onnellisiksi.

Ja kun vanha kuningas ja kuningatar iäkkäinä kuolivat, tuli Antista kuningas ja prinsessa Quartasta kuningatar. Pieni hopeasydän, jonka Antti kerran oli saanut matkalla Viherlaakson niitylle, oli käärittynä silkkipaperiin hyvässä tallessa kultarasiassa, jota kuningas aina piti povitaskussaan. Kuningas Antti itse oli sotilas ja myöskin suuri sotapäällikkö, mutta hän oli pistänyt miekkansa tuppeen, ja maassa vallitsi rauha. Kansa ihaili ja kunnioitti häntä, sillä sen ajan ihmiset ymmärsivät, että rauha ja sopu on parasta, mitä elämä voi tarjota.

KURT ASEENKANTAJA.

Oli kylmä ja kolea syys-ilta. Sade oli liottanut tiet tehden ne käyttökelvottomiksi. Oli pilkkopimeä, ja vaikea kulkea niiden, jotka eivät olleet kylästä kotoisin. Kurt Sigurdinpoika oli tosin ollut näillä mailla pari kertaa, mutta nyt oli hän eksynyt pimeässä eikä voinut löytää tietä. Hän oli joutunut metsään, törmäsi puitten runkoihin ja sotkeutui pensastoihin.

Yrittäessään eteenpäin hän oli varmaankin tullut jollekin aukealle. Hänen ympärillään tuntui avarammalta. Suoraan edessä näkyi valon kajastus ilmassa, ja ihmeekseen hän huomasi, että säkeniä nousi kohti pilvien peittämää, öistä taivasta. Hän hapuili lähemmäksi, törmäsi sammaleiseen kumpuun, ja, kumma kyllä, hänestä tuntui, kuin palaisi sen sisällä tuli. Hän tunnusteli käsillään ja rupesi varovaisesti kiertämään kumpua. Äkkiä hän huomasi loistavan pyörylän vähän maan pinnan yläpuolella. Lähemmin tarkasteltaessa osoittautui pyörylä huuruiseksi ja harmaaksi lasiruuduksi, jonkinlaiseksi ikkunaksi, joka oli kummun sammalseinässä. Kurt Sigurdinpoika raapi risulla pois pahimman lian, asetti kasvonsa ikkunaan ja kurkisti alas. Hän näki vanhan noita-akan istuvan hämmentämässä pataa. Tämä mutisi hiljaa itsekseen ja seurasi katseellaan höyryn kiemuroita, sen kohotessa ylöspäin.

— Hohoi! huusi Kurt koputtaen nyrkillään lasiruutuun. Se oli vanha laiva-ikkuna ja lasi oli paksua. Noita-akka ei liikahtanutkaan.

— Hohoi, hohoi! huusi Kurt Sigurdinpoika minkä jaksoi. Ehkä tuo noita-akka on kuuro, ajatteli Kurt. Hän päätti etsiä sisäänkäytävän huoneeseen tai koppiin, miksi tuota kuoppapahasta nyt tahtoi nimittää.

Mitään ovea ei hän pimeässä löytänyt, vaikka kuinka olisi hakenut. Jos sellainen oli olemassa, oli se hyvin kätketty. Mutta hänen mieleensä johtui antaa merkkejä räppänästä. Hän ryömi sentähden nelinkontin ylös kummun rinnettä. Aivan oikein, katosta löytyi läpi. Sieltä tietysti olivat tulleet säkenet, jotka hän ensin oli huomannut. Kurt sulki silmänsä savun ja säkenien takia, ojensi päänsä läven yläpuolelle ja huusi taas »hohoi» niin kovaa kuin jaksoi. Tällä kerralla oli paremmat seuraukset. Noita-akka katsahti ylös ja mutisi hiljaisen kirouksen nähdessään korkealla Kurt Sigurdinpojan avomieliset silmät ja nauravat kasvot.

— Tepä asutte mukavassa luolassa; missä ovi on?

— Ei ole ovea maankiertäjille, sopii lähteä tiehensä! vikisi noita-akka.

— Tänä yönä on niin pimeä ja kylmäkin, huusi Kurt takaisin. En osaa eteenpäin, älkää nyt vastustelko, vaan päästäkää minut sisälle.

Akka pisti puun padan alle saadakseen tulen loimuamaan ja kärventämään ylhäällä olevalta kasvot.

— Hyi hitto, sanoi hän, tänne alas asti tuntuu kristityn veren haju.

Kurt Sigurdinpoika vetäytyi pois säkenien tieltä, mutta hänen sisunsa oli jo vähällä ruveta kiehumaan. Eikö nyt hän, nuori mies, voisi pitää kurissa vanhaa noita-akkaa! Säkenet kohosivat yhä taajemmin pimeälle yötaivaalle. Seisoessaan hiljaa niitä katselemassa kuuli Kurt veden lorisevan ja ymmärsi metsäpuron virtaavan jossakin aivan lähellä. Hiljaa ja ketterästi kuin ilves hiipi hän ääntä kohden. Hän täytti selässä kantamansa nahkasäkin vedellä reunoja myöden, kipusi taas kumpua ylös ja kaatoi säkin koko sisällyksen räppänästä kekäleiden päälle, niin että vesi sylkien ja sähisten kuin vihainen kissa valui kuumille liesikiville. Samassa hetkessä ryömi Kurt Sigurdinpoika räppänän läpi, heilautti itsensä sivulle ja hyppäsi ketterästi lattialle noidan eteen. Eukko ihan pökertyi, niin äkkiä kaikki kävi. Hän töllisti vastatullutta suunnattomasti hämmästyneenä.

— Nyt aion levähtää, sanoi Kurt, ja sitten toivon teidän neuvovan minulle suorimman tien kuninkaankaupunkiin, sillä huomenaamulla haluan olla sen muurien sisällä.

— Ovi on tuolla nurkassa, ja se on kyllä suorin tie, sanoi noita-akka töykeästi, ellet pidä parempana lähteä samaa tietä kuin tulit.

— Ovitie on kyllä hyvä, sanoi Kurt pudistaen sadeveden nutustaan. Mutta ensin istumme täällä vähän juttelemassa. Haluaisinkin sitäpaitsi kovin mielelläni, että ennustaisitte minulle.

— Tahdotko, että ennustan sinulle? kysyi noita-akka tullen vähän paremmalle tuulelle.

— Olen aina toivonut, että oikea noita ennustaisi minulle, ja otaksun osuneeni nyt oikeaan?

— Miltä kannalta asian ottaa, sanoi eukko ja kääntyi katsomaan, näkyikö häntää hameen alta. Minähän kyllä olen koko-noita, mutta poikani on vain puoli-noita.

— Sepä kuulostaa merkilliseltä, sanoi Kurt Sigurdinpoika, joka oli istuutunut uunin vieressä tuolin virkaa toimittavan pölkyn päähän. Ennustatteko vesihöyrystä vai kahvinporosta?

— Voin minä yhtä hyvin ennustaa kädestäkin, sanoi noita-akka.

— Olkoon menneeksi, sanoi Kurt ojentaen kätensä akalle.

— Kas, kas, sanoi tämä tutkittuaan innokkaasti kämmenen juovaverkkoa. Onnenpoikapa sinä oletkin, sen näkee selvästi kädestäsi. Kaikki käy mielesi mukaan. Linnassa tulet sinä asumaan, ja ruhtinaita ja kuninkaita olet sinä näkevä joka päivä.

— Tuo jo kuulostaa joltakin, tuumi Kurt Sigurdinpoika.

— Sinun juoksijasi on paras lähinnä kuninkaan omaa, jatkoi noita-akka ennustustaan. Panssaripaitasi on tehty hopeasuomuista, mutta koskaan et kuitenkaan saa omaksesi sydämesi rakastettua.

— Pyh, sanoi Kurt, tuota ennustusta en usko. Olisipa kumma, ellei minussa olisi miestä saamaan sitä tyttöä, jonka tahdon.

— Saatpa nähdä, sanoi noita-akka. Mikä on kirjoitettu, sitä ei kukaan voi muuttaa. Mutta koska sinusta tuossa tuokiossa tulee niin suuri herra, voisit ehkä hiukan huolehtia Funtelista.

— Kuka on Funteli, kysyi Kurt.

— Sehän on minun poikani, sanoi akka, ja kuten sanoin, hän on vain puoli-noita, sillä hänen isänsä oli kuninkaallisen armeijan sotilas, uskotpa tai et. Eräänä päivänä noidat ryöstivät hänet, ja sitten menimme naimisiin. Vuorenkuningas piti meille suuret häät linnassaan. Sotilas oli minun ukkoni, ja Funtus oli hänen nimensä. Ja sitten pantiin pojan nimeksi Funteli. Siinä kaikki.

— Hänkö on teidän tupanne rakentanut? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Hänpä tietenkin, sanoi noita, eikös heti näy, että se on oikea ihmisasunto.

— No, eihän tuo juuri ole mikään linna, sanoi Kurt.

— Niin, minä tahtoisinkin, että Funteli joutuisi juuri kuninkaan linnaan, sanoi noita-akka. Sillä sotilas hänestä täytyy tulla, kuten isästäänkin, vaikkapa minä sitten halkeaisin sen asian johdosta. Ja kun sinä nyt lähdet, niin saat ottaa hänet mukaasi, koska ennustin sinulle niin koreita asioita.

— Missä Funtelisi on? kysyi Kurt Sigurdinpoika.

— Tule esille, tule esille, Funteli poikaseni, huusi noita.

Hieroen silmiään ryömi Funteli esille huoneen pimeimmästä nurkasta. Kurt ajatteli itsekseen, ettei hän juuri ollut kaunis, mutta kun hänellä ei ollut häntää ja hän sitäpaitsi oli puettu kuten muut ihmiset, niin tuumi Kurt, että voihan ainakin koettaa. Ja sen hän sanoi eukolle.

Tämä tuli niin iloiseksi, ettei hänen ystävällisyydestään vierasta kohtaan lainkaan tahtonut tulla loppua.

Funtelin täytyi heti ottaa esille kiiltomatoja suuresta ruukusta. Ne olivat niin hyvin säilytetyt, että ne loistivat yhtä kirkkaasti kuin elokuun yönä ulkona metsässä. Hän asetti ne suurella taitavuudella siten, että joka seinällä loisti säteilevä tähti, ja pieni maakoppipahanen näytti ihan muuttuneelta. Noita itse tarjosi voikukkakahvia, sillä hän tiesi, että heidän maukas noitaruokansa ei maistuisi ihmislapselle.

Päivänkoitteessa lähtivät Kurt Sigurdinpoika ja Funteli kaupunkiin. Kuljettuaan muutaman tunnin näkivät he linnan torninhuippujen loistavan auringossa. Nyt oli heillä jäljellä enää niukka neljännes matkasta. Molemmat tulivat hyvin tyytyväisiksi ja istuutuivat metsänreunaan lepäämään, sillä he olivat kulkeneet aika vauhtia, ja päivä oli kuuma. Tie oli leveä ja tasainen, se oli suuri valtatie kuninkaan kaupunkiin. Tien toisella puolella oli metsä, jonka reunassa he istuivat, toisella puolella laskeutui vuoren seinämä jyrkkänä alas, ja sen juurella virtasi vuolas, syvä joki, jonka vesi solui rauhallisesti kaupungin laiturien kivipaasien välitse ja siltojen kaarien alla.

Juuri heidän siinä istuessaan tuli itse kuningas Päiviö ajaen kuusivaljakolla.

— Hei, hei, katsokaapas suurta herraa! huusi Funteii rynnäten katsomaan. Funteli oli niin ruma seisoessaan siinä tiepuolessa heiluttamassa lakkiaan, että kuninkaan hevoset pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan. Samassa silmänräpäyksessä oli Kurt Sigurdinpoikakin hypännyt jaloilleen ja ryntäsi nyt pillastuneiden hevosten perässä. Vaunu kääntyili tien tomussa, ja joka hetki näytti siltä, kuin viskautuisi se syvänteeseen. Mutta juuri kun oikea takapyörä oli luiskahtamaisillaan alas, oli Kurt paikalla, sai toista etuhevosta kuolaimista kiinni ja kiskaisi eläimet koko voimallaan sivulle.

— Tuon teit hyvin, sanoi kuningas Kurtille, kun vaahtoiset hevoset seisoivat hiljaa. Otan sinut palvelukseeni. Saat tulla aseenkantajakseni.

— Kiitoksia tarjouksesta, sanoi Kurt, joka seisoi rauhoittaen sivelemässä vapisevien hevosten harjaa. Ei kannata kieltäytyä.

— Ja minkä paikan minä saan, kysyi Funteli, joka nyt oli astunut esille.

— Korkean, sanoi kuningas, sillä sinä pääset roikkumaan.