Part 3

— En ainakaan sinua, sanoi Pekka. Samassa Musta otti vauhtia ja töytäsi päin suur-peikkoa, joka sai sellaisen iskun mahaansa, että putosi istumaan. Musta seisoi sarvet ojossa valmiina uuteen hyökkäykseen, eikä peikkojen ollut hyvä kömpiä ylös.

— Varro vain, sanoi suur-peikko, tämän saat vielä maksaa.

— En minä voi vastata siitä, mitä Musta tekee, sanoi Pekka, se on vähän itsepäinen. Mutta viisas se myöskin on, siitä saat olla varma.

— Etkö voi pitää sitä sarvista, niin ettei se puske? sanoi suur-peikko.

— Koeta itse, niin saat nähdä, sanoi Pekka.

Suur-peikko, joka oli päässyt ylös, koetti, mutta kävi niinkuin edelliselläkin kerralla. Nyt hän jäi istumaan, eikä kumpikaan toisista peikoista voinut häntä auttaa, sillä ne olivat vielä huonommassa kunnossa kuin hän.

— Kuulehan pojannaskali, sanoi suur-peikko, on parasta lopettaa tämä pila, sillä meillä on kiire, ettäs tiedät.

— Mitä on tekeillä? kysyi Pekka.

— Niin, näes, sanoi suur-peikko, tänään onkin semmoinen päivä, että meillä on häät talossa. Ja nyt kertoi peikko, että peikkokuninkaan poika yöllä oli menevä naimisiin kristityn prinsessan kanssa. Sillä niin oli päätetty ja määrätty, että kun hänet vuoden ajan oli pidetty piilossa vuoren sisällä, pidettäisiin häät. Tänä iltaan oli vuosi kulunut, ja nyt piti peikkokuningas tanssiaiset ja suuret pidot, ja tanssi oli paraillaan käynnissä seitsenpeninkulmaisessa metsässä. Siellä pyörivät peikot, menninkäiset ja metsänneidot tanssissa, ja lyhtyukot olivat vahteina.

— Entäs prinsessa? kysyi Pekka.

— Hän tanssii peikkokuninkaan pojan kanssa, sanoi suur-peikko.

Peikko näytti Pekan mielestä tyhmältä ja hän ajatteli, että nyt täytyi osoittautua viisaammaksi.

— Kuule, sanoi hän, te kai sitten olette keittiöpeikkoja, koska on puhe sopasta ja paistista?

Suur-peikko nyökkäsi. Pienet keittiöpeikot, jotka viimeinkin olivat kömpineet ylös, vilkuilivat levottomina Mustaan, joka seisoi sarvet ojossa.

— Niin, sanoi Pekka, ehkä on parasta kiiruhtaa, koska pidot ovat täydessä käynnissä. Alammeko sopasta vai paistista? Toisin sanoen, kumpi ensin pannaan pataan, Mustako vai minä?

— Ehkä autat meitä ensin pukin valmistamisessa, niin tulee sitten sinun vuorosi, tuumi suur-peikko.

— Se oli minunkin aikomukseni, sanoi Pekka, mutta tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Ette te voi tarjota prinsessalle kristityn verta ettekä myöskään vanhaa pukkia!

— Hämähäkeistä ja sammakoista hän ei ainakaan huoli, sanoi suur-peikko.

— Ei, kuka sitä uskoisikaan, hän kun on tottunut joka päivä saamaan paistettuja kananpoikia. Ja sehän on halvinta, mitä prinsessalle voi tarjota hääpäivänä.

— Mistä sellaista saamme? sanoi suur-peikko.

Sitä asiaa ei kannattanut surra, tuumi Pekka, sillä heillä oli kotona nuori kukko, joka maistuisi vallan erinomaiselta. Jos hänen vain sallittiin ratsastaa Mustalla pois, ei kestäisi kauan, ennenkuin kananpoika olisi padassa.

Se ei olisi hullumpaa, mietti suur-peikko, mutta varmuuden vuoksi täytyisi hänen itsensä lähteä mukaan katsomaan, että kaikki kävi kunnolleen.

Sitä ei Pekka lainkaan vastustanut. Hän ehdotti, että sidottaisiin nuora Mustan ympärille, sitten kiipeisivät hän ja peikot ylös ja hinaisivat yhteisin voimin pukin perässä.

Ja niin kävi, että Musta hetkistä myöhemmin lähti metsän läpi kotiinpäin Pekka ja suur-peikko selässään. Pukki oli villinä ilosta, kun se jälleen oli ylhäällä vihreällä maanpinnalla, ja kipinät vain sinkoilivat sorkista, kun ne iskivät kiviin tiellä.

— Ei voi moittia vauhtia, sanoi suur-peikko.

— Eipä niinkään, sanoi Pekka, ei siinä mitään vikaa ole. Nyt olemme kohta perillä.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Musta kääntyi tallin mäelle. Seinässä oli suurella luukulla varustettu läpi.

— On parasta, ettemme herätä kaikkia kanoja, sillä siitä nousisi niin kauhea kaakatus, sanoi Pekka ja työnsi luukun auki, pistä pääsi sisään ja sano, minkä minä otan.

Suur-peikko teki niin, mutta silloin Pekka työnsi luukun kiinni, ja nyt oli peikko pinteessä eikä päässyt ulos eikä sisälle.

— Päästä irti, päästä irti, huusi peikko.

— Odota kunnes aurinko nousee, sanoi Pekka, minun täytyy nyt ratsastaa häätaloon. Samassa hän pisti kukon koriin, heittäytyi pukin selkään ja lähti matkaan.

Peikko huusi ja metelöi, mutta miten hän väänteli ja kääntelikin itseään, niin kiinni hän pysyi, eikä päässyt pois.

Mutta Musta ja Pekka painelivat taas vuorta ylös, niin että kipinät sinkoilivat pukin sorkista, ja pikku kivet vierivät jyrkännettä alas kolisten yön hiljaisuudessa. Kun Pekka tuli rotkolle, seisoivat molemmat pikku peikot siellä pitämässä vahtia, kuten käsketty oli.

— Suur-peikko lähetti minut edeltä kysymään, tahtooko prinsessa saada kukon padassa paistettuna vai riisin kera keitettynä, mutta ratsastin harhaan, enkä nyt lainkaan tiedä, miten pääsisin seitsenpeninkulmaisen metsän kaukaisimmalle aukealle.

— Ratsasta näin ja noin, sanoivat peikot. Kun tulet sinne, käänny vasemmalle ja sitten oikealle; kun olet päässyt ison suon ohi, kulkee tie suoraan eteenpäin:

Pekka ratsasti peikkojen ohjeiden mukaan. Milloin kääntyi hän vasemmalle, milloin oikealle, ja kun hän oli päässyt ison suon ohi, ratsasti hän suoraan eteenpäin. Pian oli aukea ihan hänen edessään, ja hän näki peikkojen, metsänneitojen ja menninkäisten tanssivan kuun valossa. Peikkokuningas istui lahon kannon päässä. Hänen oikealla puolellaan istui prinsessa ja peikkoprinssi seisoi tämän vieressä.

Pekka pysähtyi ihan heidän eteensä ja nosti lakkia. Peikkokuningas rypisti kulmiaan.

— Mikä nulikka sinä olet? sanoi hän vihaisesti.

— Minä olen vain hääpaisti, sanoi hän, ja tässä on soppaliha, jatkoi hän taputtaen Mustaa, ja tässä korissa on nuori kukko, joka valmistetaan prinsessalle. Mutta keittiöpeikko pyytää kysyä, onko se paistettava padassa vaiko keitettävä riisien kera?

Peikkokuningas oli epätietoinen: — Sitä minä en ymmärrä, sanoi hän nyt sangen armollisesti, kysy prinsessalta.

Pekka kumartui prinsessan puoleen, joka istui kalpeana ja vavisten.

— Tottele minua, sanoi hän hiljaa, koeta voittaa aikaa, mutta kun minä sanon: hei! käy silloin minua kaulasta kiinni. Ääneen sanoi hän: Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne määrää?

— Paistettava padassa, sanoi prinsessa, ei, odota, mieluummin keitettävä riisin kera! Voi ei, en voi valita niin nopeasti, minun täytyy ajatella asiaa.

— Ajattele, rakkaani, sanoi peikkoprinssi.

Pekka katsoi häneen pitkään.

— Kumpikohan meistä osaa paremmin kävellä käsillään, teidän korkeasukuisuutenne vai minä, sanoi hän.

— Se nähdään heti, sanoi prinssi. Ja samassa hän rupesi kävelemään käsillään ympäri aukeata, pistäen välistä päänsä esille käsivarren alta ja kävellen yhdellä kädellä. Peikot riemuitsivat ja huusivat, ja nyt oli Pekan vuoro. Olihan hänkin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Hän sai osakseen ulinaa ja pilkkaa, ja peikkoprinssi pyllisti rintaansa katsellen armollisesti häneen.

— Mutta kumpikohan osaa heittää paremmin kuperkeikkaa, sanoi Pekka.

Peikkoprinssi lähti samassa hetkessä liikkeelle. Ei ikinä oltu nähty sellaisia kuperkeikkoja. Tosin oli Pekkakin taitava, mutta ei häntä voinut verratakaan prinssiin. Peikot riemuitsivat ja kirkuivat. Peikkoprinssi pullisti poskiansa tyytyväisyydestä.

— Mutta saapa nähdä, kumpi meistä paremmin osaa ratsastaa Mustalla!

Peikkoprinssi hypähti silmänräpäyksessä pukin selkään, ja Musta heitti hänet samassa menemään sarviensa yli. Mutta silloin oli Pekkakin paikalla ja hyppäsi selkään.

— Hei! sanoi hän, ja prinsessa kietoi kätensä hänen kaulaansa; Musta ihan lensi tiheikköjen ja pensaiden läpi.

Silloinpa vasta syntyi viuhuna, kuhina ja suhina.

— Nyt ovat peikot kintereillämme, sanoi prinsessa ja piiloitti kasvonsa Pekan takinkaulukseen.

— Älä pelkää, sanoi hän, ja samassa kiekui kukko korissa. Oli aamu, ja aurinko nousi.

Nyt tuli kaikille peikoille kiire pelastautua niin hyvin kuin taisivat, sillä ei koko maailmassa ole ainoatakaan peikkoa, joka sietäisi Luojan kirkasta päivänpaistetta. Mutta keittiöpeikko, joka oli kiinni tallinseinän luukussa, johon aurinko paahtoi ja loisti, veti syvän henkäyksen ja haihtui tyhjiin. Kun Pekka tuli perille prinsessan kanssa, riippui luukussa vain vanha turkki.

Pekka ratsasti prinsessan kera suoraan kuninkaan linnaan. Siellä nousi sellainen riemu, että se kohosi kattoon saakka. Kuningas kutsutti heti koolle hallituksen ja koko hovin, ja Pekka lyötiin ritariksi. Hän sai miekan, jonka terä oli karaistua terästä, ja jossa seisoi kultaisin kirjaimin:

»Kun miekkas vedät taistohon, sä ole uljas peloton!»

— Kirjoitus on hyvä, ja kirkas on kalpa, jonka saat, sanoi kuningas ojentaessaan miekan Pekalle. Ole uljas ja peloton, kuten tähänkin saakka, kun taistelet noituutta ja pimeyden pahoja voimia vastaan, mutta pistä miekkasi tuppeen, kun taistellaan omista eduista ja vallasta.

Kuningas piti sanansa ja antoi Pekalle puolet kuningaskunnastaan sekä pikku prinsessan käden. Ja prinsessa antoi hänelle sydämensä. Viikon kuluttua oli häät. Päivälliseksi tarjottiin paistettuja kananpoikia ja torttua, ja kaikki lapset koko valtakunnassa saivat lättyjä vadelmahillon kera.

SUUNNATON AARRE.

Sattuipa kerran maassa, joka on kaukana täältä, auringon vasemmalla ja kuun oikealla puolella, että kuningas näki merkillisen unen. Heti kutsutti hän luokseen oppineet läheltä ja kaukaa, jotta he selittäisivät unen hänelle. Ja kuninkaan unen selitettiin merkitsevän sitä, että jossakin paikassa valtakunnassa oli kätkettynä suunnaton aarre.

Kun uni tuli tunnetuksi, syntyi koko valtakunnassa suuri hämminki. Aarrehan voi olla missä tahansa. Yhtä hyvin jokaisen omassa puutarhapahasessa kuin naapurin. Kukapa sen oikein tiesi, miltä maa ennen vanhaan oli näyttänyt. Eivätkö suur-aateli ja pikkuruhtinaat olleet eläneet loistossa ja komeudessa linnoissaan ja sillävälin taistelleet keskenään. Laki, oikeus ja järjestys eivät siihen aikaan olleet suuriarvoisia. Eihän voinut tietää, kuka oli omistanut aarteen, kun se oli kaivettu maahan tai laskettu meren syvyyteen. Siksi voi aarretta yhtä hyvällä syyllä hakea kaikkialta.

Jokainen, joka omisti pienenkään maatilkun, kaivoi maata aamusta iltaan. Ne, jotka asuivat vuorilla, väänsivät suuria kivilohkareita paikoiltaan ja etsivät rotkoista ja kuiluista. Toiset samoilivat linnojen raunioitten sorakasojen ympärillä, ja toivoivat villiintyneitten ruusupehkojen takaa ehkä löytävänsä jonkun vanhan käytävän tai salakomeron suun. Kaikki, jotka asuivat suurten vesien rantamilla, kutoivat tiheäsilmäisiä verkkoja ja vetivät niitä yli pohjahiekan hienojen uurteiden.

Jokainen ajatteli omalla tahollaan, että ehkä juuri hänellä tänään olisi onni matkassaan, ehkä sallittaisiin juuri hänen löytää tuo suunnaton aarre.

Tosin ei kuningas ollut luvannut mitään palkintoa suuren aarteen löytämisestä. Ja sehän oli kylläkin ihmeellistä. Mutta kaikki ajattelivat tietysti, että jos kerran aarre löytyisi, olisi palkintokin kuninkaallinen.

Oli totta, että kuningas tiesi kaiken, mikä tapahtui koko maassa. Ei siten, että hän olisi antanut vakoilla kansaa. Kaukana siitä. Mutta linnaan tulevilla lähettiläillä ja matkamiehillä oli paljon kerrottavaa. Ne, jotka olivat kulkeneet laaksojen läpi, olivat nähneet kylien kaikki asukkaat lapioineen ja kuokkineen pelloilla. Jos tie taas oli mutkitellut harjanteiden yli, oli rautakangen kalske vuorenseinää vasten tunkenut matkamiesten korviin. Ja kaikki, jotka olivat purjehtineet merta myöten laivoillaan, olivat kohdanneet merivenheitä vetämässä verkkoja edestakaisin yli merihiekan hienojen uurteiden.

Useammasti kuin kerran oli silloin näyttänyt siltä, kuin olisi aarre löytynyt, niin loistivat ja salamoivat verkot, kun ne nostettiin yli vedenpinnan. Mutta se oli vain harhaa ja heijastusta. Vesipisarat ne kimalsivat verkkojen hiuksenhienoissa silmukoissa ja pikkukalojen hopeasuomut välkkyivät. Niissä oli näkinkenkiä ja leviä, joille meren salaperäinen tenho loi välkkeen.

Lopulta kuningas kyllästyi kaikkeen tähän etsintään, josta ei ollut mitään tulosta. Hän oli tullut ajatelleeksi, että jos saataisiin tietää aarteen laatu, niin ehkä helpommin voitaisiin arvata, mistä sitä oli etsittävä. Sentähden antoi hän kuuluttaa kaikissa valtakunnan kirkoissa, että kuka tahansa valtakunnan uskollisista alamaisista, sai tässä asiassa lähteä kuninkaan puheille ja sanoa suoraan mielipiteensä. Ja jos kävisi niin, että jonkun neuvo johtaisi aarteen löytämiseen, saisi tuo miekkonen toivoa kolmea asiaa, jotka kuninkaallisesta armosta myönnettäisiin hänelle.

Voi arvata, että nyt alkoi pyhiinvaellus linnaan. Laskusilta oli alhaalla koko päivän. Joukkoja saapui ajaen, ratsastaen ja jalan. Ylhäisten herrojen puvut loistivat silkkiä ja samettia, ja töyhdöt heilahtivat heidän hypätessään alas satulasta. Herrojensa värejä kantavat ratsupalvelijat riensivät tarttumaan kultaisiin kuolaimiin. Mutta aivan vieressä seisoi joukoittain päiväpalkkalaisia töllistelemässä. He olivat jättäneet päivätyönsä lähteäkseen etsimään aarretta. Ja nyt olivat he heittäneet menemään lapion ja kuokan kiirehtiäkseen kuninkaan luo kaiken muun kansan kera. Piispat ja virkamiehet tulivat ajaen vaunuissaan.

Koko linnanpiha oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka odottivat puheillepääsyä. Linnassa istuivat kuningas ja kuningatar valtakatoksen alla, ja suuressa asesalissa tarjottiin kahvia leivän kera. Mestarikokki itse seisoi keskellä keittiön lattiaa. Hän oli niin innoissaan, että hänen valkea lakkinsa oli keikahtanut vinoon. Keittiöpojat suurine esiliinoineen hyörivät hänen ympärillään kuin päättömät kanat.

— Kaatakaa maitoa kerman sekaan, huusi mestarikokki, se kyllä kelpaa kansalle! Älkää unohtako sikuria, on synti ja häpeä tarjota koko valtakunnalle parhaita kahvinpapuja!

Mutta valtaistuinsalissa haukotteli kuningatar salaa viuhkansa takana. Kunniakatoksen alla oli lämmin ja painostava. Kävi pitkäveteiseksi kuunnella uskollisen kansan puhetta. Valtakunnan kaikki säädyt olivat jo olleet edustettuina. Oli juteltu sinne tänne kruunujalokivistä ja vihityistä alttari-astioista, toiset olivat puhuneet taikasormuksista ja kallisarvoisista juomasarvista. Nyt oli sananvuoro hovikirkon saarnaajalla.

— Oletetaan, sanoi hän, että aarteena yksinkertaisesti olisi puhdas raha. Seteliraha olisi varmasti jo kauan sitten muuttunut tomuksi ja tuhkaksi. Kullasta tiedämme, että kulta ei muuta ole kuin multaa. Ja hopea — — —

— Seis! sanoi kuningas, näinhän ei aarteesta jää mitään jäljelle. Sitäpaitsi ei hopeasta ole olemassa mitään sananpartta. Emmeköhän lopeta tältä päivältä. Ja sitten hän nousi, sillä nyt oli hänkin väsynyt.

Silloin astui muuan pojannaskali pelottomana valtaistuimen juurelle. Ylihovimenojenohjaaja viittoi kädellään häntä astumaan syrjään, mutta kuningas oli jo huomannut pojan.

— Kas tuota veitikkaa, sanoi kuningas, onko hänelläkin jotain sanottavaa?

— Teidän majesteettinne antanee armollisesti anteeksi — — —, alkoi ylihovimenojenohjaaja, mutta hän ei päässytkään pitemmälle.

Poika oli asettunut ihan kuninkaan eteen ja kumarsi lakki kourassa minkä jaksoi.

— Herra kuningas, sanoi hän, olkaa niin hyvä, älkääkä menkö vielä!

— Pois tieltä, huusi ylihovimenojenohjaaja.

— Odota hieman, sanoi kuningas. Ja sitten hän kysyi pojan nimeä ja mistä hän tuli.

Poika sanoi olevansa nimeltään Jukka ja tulevansa Suovuorelta.

— Mutta nyt täytyy kuninkaan seurata minua, sanoi poika, sillä suon Taava-muori käski sanoa, että hän tietää aarteen nimen, mutta sitä hän ei sano kenellekään muulle, kuin kuninkaalle itselleen.

— Eikö hän sitten voi tulla tänne? kysyi kuningas.

— Ei se käy päinsä, tuumi Jukka.

— Miksei? kysyi kuningas.

— Koska hän, raukka, on niin vanha! sanoi Jukka.

Kuningas antoi satuloida Vihuri-varsan ja nousi ratsaille. Hän nosti itse pojan eteensä satulaan ja sitten annettiin mennä.

Mökissä suon reunalla makasi Taava-muori vuoteessa ja luki Raamattuaan. Hän oli niin leininmurtama ja heikko, että hänen oli vaikea liikahtaa. Mutta kuitenkin oli hän tyytyväinen. Ja tänäänhän hän oli lähettänyt tyttärenpoikansa kuninkaan luo. Siksi laski hän myötäänsä kirjan alas ja katsoi ovelle.

Tupa oli siistitty ja lakaistu ja tuoreita katajia oli ripotettu lattialle. Jukka oli sen siistinyt parhaansa mukaan ennen lähtöään. Ikkunalaudalla oli palsami punaisena ja koreana tuohipöntössään. Puita oli uunin edessä, vesiämpäri täynnä vettä. Kirkas kahvipannu loisti hyllyllä. Voihan sattua, että tänään tuli hienoja vieraita. Miten olikaan, astuikin kuningas sisään.

Kissamirri hyppäsi alas uuninloukosta ja meni ottamaan vastaan korkeata vierasta, sillä aikaa kuin Jukka, pyyhkäistyään kiireesti tuolia takkinsa hihalla, työnsi sen vuoteen viereen.

— Tässä olen nyt, sanoi kuningas ja istuutui, mitä muorilla oli sanottavana?

— Tässä maassa ajatellaan vain kultaa ja kunniaa, sanoi Suomaan Taava, mutta minä olen lukenut, että aarre, josta näit unta, on toista laatua. Sen nimi on totuus.

Silloin taputti kuningas häntä kädelle ja sanoi, että saataisiinpa nähdä, oliko Taava-muori arvannut oikein. Sitten sanoi hän hyvästi, ratsasti pois eikä sen enempää ajatellut koko asiaa.

Mutta kerran myöhemmin, kun ei kellään enää ollut mitään sanottavaa kuninkaan unesta, ja uskolliset alamaiset kaikessa hiljaisuudessa olivat palanneet toimiinsa tietämättä aarteesta enempää kuin ennen, muistuivat muorin sanat kuninkaan mieleen.

Hän tuli ajatelleeksi, että niillä ehkä sentään oli jokin tarkoitus. Ja hän kutsutti luokseen kaikki maan oppineet.

Kohta ei enää ollut ainoatakaan tiedettä, jota nämä eivät olisi läpeensä tutkineet. He ojensivat kaukoputkensa taivaan äärettömyyttä kohti. Heidän tutkivat katseensa tunkivat aina maan uumeniin saakka. He raivasivat itselleen uusia teitä kaukaisissa maissa, merien tuolla puolen.

He löysivät monta totuutta, mutta suunnatonta aarretta, jota etsivät, he eivät löytäneet.

Silloin kuningas eräänä päivänä antoi satuloida Vihuri-varsan ja ratsasti mökille suon reunaan.

Taava-muori makasi vuoteessa ja luki Raamattuaan.

— Tässä olen taas, sanoi kuningas, sillä totuuden aarretta, josta puhuit, on vaikea löytää.

— Sanonpa sinulle, missä se aarre on, sanoi Suomaan Taava.

— Jos sen teet, sanoi kuningas, niin saat toivoa kolme toivomusta.

— Minun toivomuksiani ei mikään maallinen kuningas voi täyttää, sanoi Taava, mutta annan sinulle kolme sanaa elämän kirjasta. Katso, näin on kirjoitettu:

— »Totuus ei ole taivaassa eikä merien tuolla puolen, vaan ihmisen omassa sydämessä.»

— Kiitos, sanoi kuningas ja kumartui suutelemaan Taava-muorin ryppyistä kättä.

Ratsastaessaan kotiin tähtien tuikkiessa, mietti hän noita vanhoja sanoja. Hän oli iloinen ja samalla kuitenkin hyvin murheellinen.

— Totuus? ajatteli hän tuumien, kysyen. Totuus, joka asut minun omassa rinnassani, kuka sinut selittää? Hän painoi kättään sydämelleen. Jokaisessa sen lyönnissä tunsi hän veren nopean kulun, siinä ilmeni elämä, tuo selittämätön, suunnaton aarre — iäisyyden välähdys katoavaisuuden maailmassa.

NELJÄ VELJESTÄ.

Eräänä iltana oli Antti nuotion ääressä kuullut kerrottavan neljästä prinsessasta. Sanottiin, että kuningas oli kovin huolissaan siitä, miten saisi kolme vanhinta naitetuiksi, sillä oli kieltämätöntä, että jokaisen heistä olisi pitänyt olla hieman toisenlaisen, kuin oli. Vanhin, prinsessa Prima, oli liian kaunis, toinen, prinsessa Secunda, oli liian viisas, ja kolmas, prinsessa Tertia, oli liian kiltti.

Sinään voivat nämä asianhaarat ehkä pikemminkin tuntua eduilta kuin vioilta; niin ei kuitenkaan tässä tapauksessa ollut asian laita. Prima oli nimittäin niin kaunis, ettei kukaan voinut irroittaa katsettaan hänestä, ja se kävi ajan pitkään jotenkin vaivalloiseksi. Secunda oli niin viisas, että hän tiesi kaiken paremmin kuin kukaan muu ja se tuntui painostavalta niiden mielestä, joiden kanssa hän oli tekemisissä. Ja Tertia taas oli niin kiltti, että hän vain kerran elämässään oli sanonut ei, ja silläkin kertaa: Ei, onko se mahdollista! Mutta neljäs, pieni prinsessa Quarta oli samanlainen kuin ihmiset yleensä, ja hänestä ei ollut mitään kerrottavaa.

Antti vain ei voinut unohtaa kuulemaansa ja kun hän seuraavana sunnuntaina kirkolla tapasi kolme veljeänsä, pyysi hän heitä mukaansa kotiin. Asia oli nimittäin niin, että heillä kaikilla oli työtä omalla tahollaan. Maunu oli räätälinkisälli ja työssä erään mestarin luona naapuripitäjässä. Lassista oli tuleva leipuri, ja vaikka hän asui samassa kylässä kuin vanhemmat, niin ei hän usein käynyt heidän luonaan, sillä hän oli niin ahkera ja uuras työssään, että otti harvoin lomahetken. Jukka oli maalarinopissa kaupungissa, ja Antti itse kuului nuoresta iästään huolimatta sotaväkeen ja kantoi kruunun takkia. Siksi tapasivat he toisensa vain sunnuntaisin, ja tulivat silloin usein yhdessä kotiin kirkosta. Äiti tarjosi kahvia, ja päivälliseksi hän keitti riisiryynipuuroa suuressa padassa. Ja kun kävi oikein hyvin, tarjosi isä kotitekoista olutta perunain paineeksi. Veljesten mielestä oli aina hauska tavata toisensa, sillä he pitivät toisistaan ja tulivat hyvin toimeen keskenään.

— Pojat, sanoi Antti, kun he kulkivat kotiinpäin kirkosta, nyt saatte kuulla jotakin.

Isä ja äiti olivat ajaneet kotiin maantietä myöten Harmon vetämissä, vastamaalatuissa linjaalirattaissa. Kaikki neljä poikaa kulkivat jalan, kuten luonnollista olikin, ja he olivat poikenneet metsän läpi vievälle oikotielle.

— Nyt saatte kuulla jotakin, sanoi siis Antti, ja sitten hän kertoi, mitä tiesi neljästä prinsessasta.

— Ja kun nyt miettii ja sovittaa asiat yhteen, sanoi hän, niin ymmärtää, mikä tarkoitus on suurilla juhlilla Viherlaakson niityllä, joita tänään kirkossa kuulutettiin. Varmaankin tahtoo kuningas naittaa tyttärensä. Ja minusta näyttää siltä kuin välittäisi hän viis ulkomaalaisista prinsseistä, kreiveistä ja parooneista. Nehän nyrpistävätkin nenäänsä melkein kaikelle. Sentähden tekee kuningas oikein, jos tyytyy oman maan miehiin. Ja sen minä sanon, että mies on aina mies.

Tämä oli toisten mielestä viisasta puhetta, ja vaikka Antti olikin nuorin, kuuntelivat veljet häntä jonkinlaisella ihailulla.

— Nyt olen tuuminut, sanoi Antti, että teidän kaikkien kolmen on pidettävä huoli itsestänne ja saatava kukin prinsessanne.

— Oletko pähkähullu! huusivat kaikki veljet samalla kertaa.

— Hullumpaakin on kuultu, tuumi Antti.

— Ja miten minä voisin istua kuninkaan pöydän ääressä, minä kun olen vain räätälinkisälli, sanoi Maunu, joka oli vanhin.

— Vaatteista täällä kaikki riippuu, niissähän se kuningaskin liikkuu,

etkö sitä ole ennen kuullut? sanoi Antti varmasti.

— Entäs sitten minä, joka vain vastaan taikinaa ja leivon pullia? sanoi Lassi, järjestyksessä toinen.

— Kaikille meille tulisi kuolema, ellei ois' jollakin leivät huolena,

sanoi Antti taas.

— Ja, miten huolisi kuningas perheeseensä minua, joka vain olen maalarinoppilas! sanoi Jukka, kolmas veljeksistä.

— Ken pensselin kädessään hallitsee, kerran taiteen maassa vallitsee,

sanoi Antti.

— Entä sinä itse, etkö sinäkin tahdo saada prinsessaa?

— Minä olen vielä liian nuori mennäkseni naimisiin, sanoi Antti. Samalla ajatteli hän tyttöä, jonka oli eräänä päivänä tavannut metsälähteellä, ja jolla oli niin nauravat, siniset silmät. Mutta siitä asiasta ei hän maininnut veljille mitään.

Viherlaakson niitty, joka sijaitsi aivan pääkaupungin ulkopuolella, ei enää ollut mikään varsinainen niitty, vaikka sillä oli vielä nimi jäljellä niiltä ajoilta, jolloin porvarien lihavat lehmät ajettiin sinne laitumelle ja lehmänkellot kilkattivat joka ilta kaupungin kaduilla lehmiä taas kuljetettaessa kotiinpäin. Lopulta kuningas eräänä päivänä arveli, että elämä hänen hallituskaupungissaan oli sentään liian maalaista, ja määräsi, ettei kellään, joka asui kaupungin muurien sisäpuolella, saanut olla lehmää. Siitä lähtien oli Viherlaakson niitty vain juhla- ja kokoontumispaikka, jossa nuoriso kesäiltoina huvitteli leikkien ja tanssien.