Part 5

Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.

"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.

Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat turhia.

Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien hoitelemana.

Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä El-Soon lähtiessä.

Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä vierasvaraisuutta ja syöminkejä.

Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti. Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys, keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja laulussa.

El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään, mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen askeleensa kiinteälle maaperälle.

Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta. Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten heimojen päälliköitä -- englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja -- yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita, läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.

El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita voitiin siten kantaa.

Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan loukannut.

Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat, terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine, värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien, antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille ilmeen.

Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään, mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä, syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä edelleenkin juhlan ohjaajana.

Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon tuhlaavia elintapoja -- se tapahtui silloin, kun hän juuri oli riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet -- mutta moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi pingoittunut kunniantunto.

Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja, supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut, niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk. Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen viriävän uuteen liekkiin.

Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä, ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin rannoilla.

Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti, mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa suuren talon ylläpitoa varten.

Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa. Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä. Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai vaikean yskimispuuskan.

Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki ja hetkeksi moitteentunne haihtui.

Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän huudahti. "Eikö se ole hyvää?"

Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja maiskauttaessaan huuliaan.

"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.

"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni", Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää ajatuksensa.

"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen ajatustaan.

Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui. "Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."

Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin. Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä vaimentaakseen uhkaavan melun.

"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa. Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."

Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan. Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä pystyyn.

"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana. Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on velkani?"

Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500 dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on --."

"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi: "Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät. Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"

Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän luki huolellisen tarkasti.

"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti. "Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten -- ja juuri tämän vuoksi olen antanut noutaa sinut -- kirjoita minulle uusi, kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on Klakee-Nahin sana."

Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin, Porportuk. Kirjoita vekseli!"

"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi hitaasti.

"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi. Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."

"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.

Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.

"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän maailman liikemies."

Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."

"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.

"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"

"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.

"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."

"Laiva on Yukonin pohjassa."

Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.

"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi maksaa... tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän toiseen päähän.

"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on yksi koskematon tae."

"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä, sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"

"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.

Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja tuijotti uudelleen.

"Tyttäresi, El-Soo -- hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu. Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."

Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! -- mikä pila! -- ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha! ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen toistamiseen.

Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."

Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.

"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja kieritelkää häntä lumessa!"

Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.

Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen. Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi tarkastaessaan korkoeriä.

"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.

"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.

"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.

Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen Porportukille.

"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."

"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.

"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille maksetaan."

"Miten?"

"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä, elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" -- hän pysähtyi keksiäkseen sopivan rangaistuksen -- "jos sen teette, niin kieritytän Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."

Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka, metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana, että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:

"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja tässä maailmassa se on maksettava."

Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:

"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"

Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa tulosta.

"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän majaan."

"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.

"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."

Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.

"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."

"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä sinulle?"

El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin", hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin isänikin."

Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita, kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja mielenkiinnon kannustamina.

Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti. Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä. Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle hankkimaan lisää ampumatarpeita.

Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.

"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän on intiaani, niin pukeudun kuten" -- hän pysähtyi hieman -- "intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa. Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo ostaa minut?"

Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta. Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle pitämään toimitusta.