Part 3

Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja. Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin. Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin, kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi sieluntuskaa.

Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen. Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.

"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.

"Klo 7 tiistaiaamuna."

"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa ja pysäytämme Athenian."

Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville, missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan hänelle:

"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"

Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen. Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat. Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa, milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti. Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia kipuja samalle ruumiille.

Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti nilkuttaen poliisiasemaa kohti.

"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi. Täytyy saavuttaa Athenian."

Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin. Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin pituuttaan maahan.

Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä. Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30 sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva. Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot valveutumaan.

Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen. Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.

Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen. Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi painaa viisisataa.

Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.

Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan, matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun. Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon, mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan, ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen, että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta pääsyään.

Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku, jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli, oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.

Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää polvilla.

Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.

"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui, joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille. Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset. Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.

Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta. Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään. Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän nukkui sikeästi.

Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt. Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.

"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.

Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"

Hyväntahtoisesti mies lähti etsimään ja löysikin veneen sekä miehen, joka suostui soutamaan 10 dollarista, maksu etukäteen. Churchill maksoi ja hänet autettiin veneeseen. Itse ei hän kyennyt omin voimin sinne pääsemään. Skagnayhin oli kuusi mailia ja hän sai siunatun ajatuksen nukkua ne kuusi mailia. Mutta mies ei osannut soutaa, joten Churchillin täytyi ryhtyä airoihin ja raataa vielä joitakuita vuosisatoja. Ei ikänään hän ollut kulkenut kuutta pitempää ja tuskallisempaa mailia. Pieni, vihainen vihuri alkoi puhaltaa hidastaen matkaa. Churchillilla oli tyhjyyden tunne vatsan kohdalla ja koko ruumis oli tunnoton ja turtunut. Hänen käskystään perässä istuva mies viskasi äyskärillä suolaista vettä hänen kasvoilleen.

Athenianin ankkuria parhaillaan nostettiin, kun he pääsivät laivan kupeelle, ja Churchillin voimat olivat lopullisesti raukeamaisillaan.

"Pysäyttäkää! Pysäyttäkää!" hän koetti kiljua. "Tärkeä tieto! Pysäyttäkää laiva!"

Sitten painui häneltä leuka rintaa vasten ja hän nukkui. Kun puolitusinaa miestä ryhtyi kantamaan häntä laskusiltaa myöten laivaan, niin hän heräsi ja tarttui laukkuun tarrautuen siihen kuin hukkuva.

Laivan kannella häntä sääliteltiin ja ihmeteltiin.

Vaatteista, jotka hänellä olivat White Horsesta lähtiessään olleet päällään, oli jäljellä vain muutamia riepuja ja itse oli hän yhtä repaleinen kuin vaatteetkin. Hän oli kulkenut 55 tuntia kiristäen kestävyyden äärimmilleen. Sinä aikana oli hän nukkunut kuusi tuntia ja oli tullut 20 naulaa keveämmäksi kuin lähtiessään. Kasvot, kädet ja koko ruumis olivat täynnä naarmuja ja mustelmia ja tuskin hän voi nähdä mitään. Hän koetti nousta seisaalleen, mutta ei päässyt, kellahtaen kannelle, syleillen laukkua ja kertoen asiansa.

"Ja nyt pankaa minut vuoteeseen!" hän lopetti: "Syön sitten, kun herään."

Hänelle tehtiin kunniaa ja hänet kannettiin repaleissaan kaikkine likoineen, Bondellin laukku mukana, morsiushyttiin, laivan avarimpaan ja loisteliaimpaan. Kahdesti kiersi kello ympäri hänen nukkuessaan ja peseytyneenä, ajeltuna ja kylläisenä hän sikaari hampaissa nojasi laivan kaiteeseen kahdensadan matkalaisen saapuessa White Horsesta laivan kupeelle.

Athenianin saapuessa Seattleen Churchill oli päässyt täydelleen takaisin entiseen kuntoonsa ja astui maihin Bondellin laukku kädessään. Hän ylpeili siitä laukusta. Hänelle se merkitsi suurta saavutusta, uskotun tehtävän järkkymätöntä täyttämistä. "Olen saattanut tavaran perille", siihen suuntaan hän lausuili itselleen. Oli varhainen iltahetki ja hän meni suoraa päätä Bondellin asuntoon. Iloisena otti Bondell hänet vastaan lyöden kättä kaksin käsin ja vetäen hänet sisälle.

"Kiitos, vanha poika, olipa hyvä, että toit sen pois", lausui Bondell saadessaan käsilaukkunsa.

Hän heitti sen huolimattomasti sohvalle ja tuntijan silmällä näki Churchill sohvan vieterien painuvan laukun alla. Bondell teki hänelle kysymyksiä tulvimalla.

"Miten teitä onnisti? Miten pojat voivat? Miten on Bill Smithersille käynyt? Ovatko Del Bishop ja Pierce edelleenkin yksissä? Ovatko koirani myydyt? Miltä Sulphur Bottom näytti? Sinä olet komeannäköinen. Millä laivalla lähdit?"

Kaikkiin näihin kysymyksiin Churchill vastaili, kunnes puolen tunnin kuluttua keskustelu ensi kerran pääsi pysähtymään.

"Eikö olisi hyvä, jos katsoisit, onko tuo kunnossa?" huomautti Churchill nyykäyttäen päätään käsilaukkuun päin.

"Noo, ei siellä ole mitään heikkoa", vastasi Bondell. "Onnistuiko Mitchell laskelmiensa mukaan?"

"Minusta olisi parempi, jos sinä tarkastaisit tuota", jatkoi Churchill yhä. "Kun tuon jonkun tavaran perille, niin tahdon saada selville, onko se kunnossa. Onhan aina se mahdollisuus, että joku olisi päässyt siihen kynsineen minun nukkuessani tahi muuta sellaista."

"Ei siinä ole mitään tärkeätä, vanha poika", vastasi Bondell nauraen.

"Ei mitään tärkeätä", kertasi Churchill matalasti ja heikosti. Sitten hän sanoi päättävästi: "Louis, mitä tuossa laukussa on? Tahtoisin sen tietää."

Louis katsoi häntä ihmetellen, poistui sitten huoneesta palaten avainnippu kädessään. Hän pisti kätensä laukkuun ja veti esille raskaan 44-kaliiberisen Coltin revolverin. Sitten tuli esille muutamia laatikoita saman revolverin ja winchesterkiväärin patruunia.

Churchill tarttui laukkuun ja tarkasteli sen sisältöä. Sitten hän käänsi sen pohja ylöspäin ja puisteli sitä hiljaa.

"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi ollut sateessa."

"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa olla hieman huolimaton."

Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.

NOLATTU.

Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan, matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.

Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt. Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla, muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.

Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa, kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen, jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen, ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.

Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana, jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen, mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.

Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan. Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat. Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun. Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui vastoin Subjenkowin tahtoa.

Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita. Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi. Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista. Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.