Part 2

"Mutta jatkan kertomusta. Kultahohde oli sidottu Daveen ja Daven piti saapua ensimäisellä höyrylaivalla häntä noutamaan. Oli vuosi 1899 ja ensimäistä höyrylaivaa odotettiin kesäkuun puolivälissä. Ja Kultahohde ei uskaltanut hylätä Davea ja sitten kohdata häntä. Kaikki suunniteltiin äkkiä. Venäläinen soittaja, kreivi, oli hänen nöyrä orjansa. Kultahohde teki suunnitelman, tiedän sen. Niin paljon sain vanhalta Victorilta jälkeenpäin tietää. Kreivi sai Kultahohteelta määräykset ja lähti ensimäisessä höyrylaivassa alaspäin jokea. Laiva oli Golden Rocket. Ja Kultahohde lähti siinä myöskin. Ja minäkin lähdin. Aioin Circle Cityyn ja olinpa lopullisesti hämmästynyt tavatessani Kultahohteen laivalla. Hänen nimeään en ollut nähnyt matkustajaluettelosta. Hän oli kreivin kanssa kaiken aikaa, onnellisena ja hymyilevänä, ja huomasin, että kreivin mukana oli matkustajaluetteloon merkitty hänen vaimonsa. Niin se oli, huone, numero ja kaikki. Ensi kerran sain tietää, että hän oli naimisissa, vaimosta vain en nähnyt jälkeäkään... jollei sillä tarkoitettu Kultahohdetta. Olisivatko he kenties menneet avioliittoon ennen lähtöään, mietiskelin. Heistä oli kulkenut puheita Dawsonissa ja oli lyöty vetoja, että kreivi oli syrjäyttänyt Daven laudalta.

"Puhelin laivan kassanhoitajan kanssa. Hän ei tietänyt sen enempää kuin minäkään. Hän ei edes tuntenut Kultahohdetta ja lisäksi oli hänellä työtä melkein yli voimien. Tiedät, minkälainen Yukonilla kulkeva höyrylaiva on, mutta et voi arvatakaan, minkälaista oli elämä Golden Rocketiila, kun se lähti Dawsonista kesäkuussa 1898. Ensimäisenä laivana oli se saanut kuljettaakseen kaikki keripukkipotilaat ja muut sairaaloiden asukkaat. Ja sitten täytyi siinä olla ainakin parin miljoonan arvosta Klondiken kultahietaa ja -jyviä, puhumattakaan tiukkaan sullotuista matkustajista, koirista ja muista eläimistä loppumattomiin asti. Ja rahti- ja matkatavaroita oli se reunojaan myöten täynnä. Etusillalla oli niitä vuorenkorkuinen röykkiö ja lisää tuli jokaisessa pienessä pysähdyspaikassa matkan varrella. Näin, kun laatikko tuotiin laivaan Teelee Portagessa, ja tiesin, kenenkä laatikko se oli, mutta en arvannut, minkälainen jookkeri sen sisälläolija oli. Ja se nostettiin etusillalle tavararöykkiön huipulle eikä sitä edes asetettu liioin tanakasti sinne. Laivamies ajatteli tulla uudelleen sitä asettelemaan, mutta unohti sitten koko asian. Iso, äreä koira, joka kiipesi tavararöykkiölle ja asettui arkun viereen pitkälleen, tuntui silloin minusta tutulta. Ja sitten sivuutimme Dawsoniin matkalla olevan Glen dalen. Sen tervehtiessä meitä ajattelin Davea, joka oli mukana laivassa kiiruhtaen Dawsoniin noutamaan Kultahohdetta. Käännyin katsomaan tätä. Hän seisoi laivan kaiteen vierellä silmät kirkkaina, mutta hieman pelokkaan näköisenä katsellen toista laivaa ja painautui lähemmäksi kreiviä ikäänkuin turvaa pyytäen. Hänen ei olisi pitänyt nojautua kreiviin niin turvautuvasti eikä minun olisi tarvinnut olla niin varma, että Dave Walsh saapuu Dawsoniin ja vimmastuu. Sillä Dave Walsh ei ollut Glen dalella. Monista seikoista en silloin ollut vielä selvillä, pian sain ne tietää, esim. sen, että paria ei vielä oltu vihitty. Puolen tunnin sisällä ryhdyttiin vihkimisvalmistuksiin. Kun suuri kajuutta oli täynnä sairaita ja 'Golden Rocket' muutenkin tungokseen asti täynnä, niin sopivimmaksi paikaksi tätä juhlallisia toimitusta varten huomattiin pieni tyhjä paikka alemmalla etukannella kaiteen ja laskuportaiden vierellä, suuren tavaravuoren juurella, jonka huipulla oli ennen mainittu iso arkku ja nukkuva koira. Laivalla oli lähetyssaarnaaja, joka aikoi seuraavaan pysähdyspaikkaan, Eagle Cityyn, joten hänen apuunsa oli nopeasti turvauduttava. Ja he suunnittelivat solmita avioliiton laivalla.

"Mutta olen kiiruhtanut tapahtumien edelle. Syy, minkä vuoksi Dave Walsh ei ollut 'Glen dale'lla', oli se, että hän oli 'Golden Rocket'illa'. Näin se oli käynyt. Vitkasteltuaan Dawsonissa Kultahohteen tähden hän lähti Mammon Creekiin jäitse. Siellä oli Dusky Burns hoitanut valtauksen asiat siksi hyvin, ettei häntä siellä tarvittu. Senvuoksi hän pani rekeen vähän ruokaa, valjasti koirat, otti mukaansa erään intiaanin ja lähti Surprise Lakea kohti. Hän oli aina pitänyt siitä seudusta. Kenties et tiedä tämän seudun aikaisempia tapahtumia. Mutta edellytykset olivat siihen aikaan hyvät ja Dave ryhtyi rakentamaan majaa Kultahohteelle ja itselleen. Siinä majassa me viime yönä nukuimme. Saatuaan sen valmiiksi hän lähti metsästämään hirviä Teeleen haarautumalle ottaen intiaanin mukaansa.

"Ja sitten kävi näin. Sattui ankara pakkasen puuska. Lämpömittari painui 40:een, 50:een, 60:een asteeseen nollan alapuolelle. Muistan ne pakkaset, olin silloin Forty Milessa, ja muistan myös juuri saman päivänkin. Klo 11:n aikaan aamulla Pohjois-Alaskan Yhtiön varastorakennuksella oleva spriilämpömittari painui 75 asteeseen nollan alapuolelle. Ja sinä aamuna oli Dave Walsh Teeleen haaraantuman läheisyydessä hirvijahdissa intiaaninsa kanssa. Kaiken sen kertoi intiaani minulle jälkeenpäin, kuljimme sittemmin yhdessä jäitse Dyeahin. Sinä aamuna hra Intiaanin petti jää ja hän kastui vyötäisiään myöten. Luonnollisestikin hän rupesi heti jäätymään. Ainoa oikea menettely olisi ollut tulenteko. Mutta Dave Walsh oli härkä. Oli vain puolen mailin matka leiripaikalle, missä tuli oli entisestään palamassa. Minkävuoksi ryhtyä uutta sytyttelemään! Hän heitti hra Intiaanin olalleen -- ja juoksi tämä selässään -- puoli mailia -- lämpömittarin osoittaessa 75 astetta pakkasta. Tiedätte, mitä se merkitsee. Itsemurha. Muuta nimitystä ei sille voi antaa. Nähkääs, se intiaanipukki painoi yli kaksisataa naulaa ja Dave juoksi puoli mailia kantaen häntä selässään. Tietysti hän palellutti keuhkonsa. Niiden on täytynyt paleltua melkein jääksi. Se oli mielettömin teko, minkä kukaan olisi voinut tehdä. Ja joka tapauksessa kuoli Dave Walsh muutamia viikkoja kestäneiden kauheiden tuskien jälkeen.

"Intiaani ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä ruumiille. Tavallisuuden mukaanhan hänen olisi pitänyt haudata se ja antaa koko asian päättyä siihen. Mutta hän tiesi, että Dave Walsh oli suuri mies, suurien rahojen arvoinen, 'hi-yu skookum' päällikkö. Myöskin oli hän nähnyt muitten hi-yu skookumien ruumiita kuljetettavan ympäri maata, ikäänkuin niillä olisi suurikin arvo. Ja niinpä hän päätti viedä Daven ruumiin Forty Mileen, Daven päämajaan. Tiedät, minkälaista jää on ruohojen juurilla tässä maassa -- no, niin, intiaani pani Daven suon reunaan -- lyhyesti, hän jäädytti Daven. Dave olisi voinut jäädä sinne tuhanneksi vuodeksi ja yhä pysyä samana, entisenä Davena. Ymmärräthän, aivan samalla tavoin kuin jäädytyslaitoksessa. Sitten intiaani nouti sahan Surprise Laken majalta ja sahasi tarpeeksi lautoja ruumisarkkua varten. Ja ilmojen leutonemista odotellessaan hän metsästeli ampuen kymmenisentuhatta naulaa hirviä, jotka hän myös jäädytti. Ilmat leutonivat. Teeleesta lähtivät jäät. Hän rakensi lautan, lastasi sille lihat, Daven ruumisarkun sekä koiravaljakon ja laski sitten Teeleestä alaspäin.

"Lautta tarttui hirsiruuhkaan ja pääsi irti vasta kahden päivän kuluttua. Oli paahtavan kuumaa ja hra intiaani oli vähällä menettää hirvenlihansa. Kun hän sitten saapui Teelee Portageen, niin hän laski, että höyrylaiva saapuisi Forty Mileen nopeammin kuin hänen lauttansa. Hän siirsi tavaransa laivaan ja siten sattui niin, että 'Golden Rocket'in' etusillalla oli Kultahohde juuri vihittävänä, samalla kuin Dave Walsh suuressa arkussaan heitti varjonsa häneen. Ja yhden seikan unohdin kokonaan. Kun äreä koira tuli Teelee Portagessa laivaan, tuntui se minusta tutulta. Se oli Pee-lat, Dave Walshin valjakon johtaja ja hänen suosikkinsa -- kauhea tappelija, sekin. Se makasi arkun vieressä.

"Kultahohde näki minut, kutsui minut luokseen, pudisti kättäni ja esitti minut kreiville. Kultahohde oli kaunis. Olin häneen yhtä hullusti rakastunut kuin milloinkaan. Hän hymyili minulle sanoen, että minun oli merkittävä nimeni yhdeksi todistajaksi. Ja hänen pyyntöään oli mahdoton evätä. Hän oli yhä lapsi, yhtä julma kuin lapset yleensä. Myöskin kertoi hän minulle, että hänen hallussaan oli ainoat kaksi pulloa shampanjaa, jotka Dawsonissa olivat, tahi oikeammin, jotka olivat edellisenä iltana olleet Dawsonissa, ja ennenkuin osasin arvatakaan, oli hän pyytänyt minua ottamaan lasin hänen ja kreivin onneksi. Laivassa olijat tunkeutuivat ympärille, muiden muassa laivan kapteeni hyvin tärkeännäköisenä, nähtävästi saadakseen kilistää viinilasia. Se oli kummallinen vihkimätilaisuus. Yläkannella onnettomat potilaat, monella jo toinen jalka haudassa, tuijottelivat alaspäin meihin. Myöskin intiaaneja siellä oli, kaikki tunkeutuneina samaan kehään, sekä pukkeja ja kilejä puhumattakaan paristakymmenestäviidestä murisevasta susikoirasta. Lähetyssaarnaaja asetti avioliittoon aikovat rinnakkain ja aloitti juhlallisen toimituksen. Ja juuri silloin rupesivat koirat tappelemaan tavararöykkiön päällä -- suuren arkun vieressä maannut Pee-lat ja erään intiaanin valkokarvainen koira. Tappelun puhkeaminen ei käynyt äkkiä. Koirat parhaillaan murisivat toisilleen jonkun matkan päästä, tiedättehän, ikäänkuin antaen keveitä pitkiä napsauksia. Olihan niiden melu häiritsevää, mutta lähetyssaarnaajan ääni kuului kuitenkin selvästi.

"Ei ollut ensinkään helppoa päästä koirien lähelle niitä erottamaan paitsi röykkiön toiselta puolelta. Mutta siellä taas ei ollut ketään, kaikki olivat, nähkääs, keräytyneet katsomaan vihkimätoimitusta. Sittenkin olisi kaikki saattanut sujua onnellisesti, jollei kapteeni olisi viskannut kalikalla koiria. Se pilasi kaiken. Kuten sanoin, jollei kapteeni olisi viskannut kalikkaa, niin mitään ei olisi tapahtunut.

"Lähetyssaarnaaja oli juuri päässyt toimituksen siihen kohtaan, jossa ovat sanat 'myötä- ja vastoinkäymisessä' ja 'kunnes kuolema meidät erottaa'. Ja juuri silloin kapteeni heitti kalikan. Näin koko tapauksen. Kalikka sattui Pee-latiin ja samassa valkoinen koira hyökkäsi sen kimppuun. Kalikka sen sai aikaan. Koirat tyrkkäsivät arkkua ja se alkoi liukua alas toinen pää edellä. Aluksi kävi liukuminen hitaasti, kunnes pitkähkö arkku joutui röykkiön äkkijyrkälle reunalle, josta se tuli alas yhdellä rysäyksellä. Sen puoleiselta katsojakehältä ehtivät kaikki väistyä syrjään. Kultahohde ja kreivi seisoivat kehän vastaisella puolella kasvot arkkuun päin, lähetyssaarnaaja taas selin arkkuun. Arkku putosi ainakin kymmenen jalkaa suoraan alaspäin tullen kannelle päälleen.

"Nyt on muistettava, ettei meistä kukaan tietänyt, että Dave Walsh oli kuollut. Luulimme hänen olevan 'Glen dale'lla' matkalla Dawsoniin. Lähetyssaarnaaja oli siirtynyt hieman syrjään, joten Kultahohde ja kreivi olivat suoraan arkun vastassa sen pudotessa. Kaikki tapahtui kuten näyttämöllä, sen paremmin ei sitä olisi voitu suunnitella. Arkku putosi pää edellä ja juuri oikea pää edellä. Arkun kansi lennähti auki ja siitä heilahti esille Dave Walsh seisoen, osaksi huopiin käärittynä, keltainen tukka hulmuten ja välkkyen auringonpaisteessa. Niin, Dave tuli jaloilleen ja heilahti suoraan Kultahohdetta kohti. Tämä ei tietänyt, että hän oli kuollut, mutta epäilemättä hänestä saattoi tuntua, että Dave, maattuaan röykkiön päällä kaksi päivää arkussaan, juuri nyt, tällä hetkellä, nousi kuolleista vaatimaan häntä omakseen. Mahdollisesti hän ajatteli niin, joka tapauksessa näky jähmetytti hänet. Liikkumattomana, jäykkänä hän seisoi katsoen, kun Dave Walsh tuli häntä noutamaan. Ja Dave sai hänet. Näytti melkein siltä, kuin olisi Dave kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen, mutta tapahtuipa niin tai ei, joka tapauksessa he yhdessä kaatuivat kannelle. Meidän oli ensin nostettava Dave Walshin ruumis pois, ennenkuin pääsimme Kultahohteeseen käsiksi. Hän oli pyörtynyt, mutta olisi ollut yhtä hyvä, jos hän ei olisi milloinkaan vironnut siitä pyörtymyksestä. Sillä virottuaan hän alkoi kirkua mielipuolen tavoin. Sitä hän jatkoi tuntikausia väsyksiin asti... Niinpä kyllä, kyllä hän parani. Eilen illalla näit hänet ja tiedät, miten parantunut hän on. Ei hän raivoa, se on kyllä totta, mutta pimeydessä hän elää. Hän luulottelee odottavansa Dave Walshia ja siksi hän asuu tämän häntä varten rakentamassa majassa. Enää hän ei ole huikentelevainen. Yhdeksän vuotta on hän nyt ollut Dave Walshille uskollinen ja luultavasti on hän uskollinen loppuun asti."

Lon Mc Fane työnsi huopien reunan alas ja valmistautui ryömimään vuoteeseen.

"Kuljetamme hänelle ruokavarat joka vuosi", hän lisäsi, "ja yhteisesti pidämme hänestä huolta. Mutta vasta viime yönä hän ensi kertaa tunsi minut jälleen."

"Ketkä me?" kysyin.

"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö, vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi, järjen pimeys on hänelle armelias."

Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.

"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.

Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc Fane oli nukkunut.

LUOTTAMUSTEHTÄVÄ.

Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria, ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian ja harppasi kaiteen ääreen.

"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"

Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta. Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen etäisyys.

"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"

Kellot kilahtivat, suuri ruoriratas pyörähti ja laiva pysähtyi. Kaikki laivalla ja rannalla käyttivät hyväkseen tätä armonaikaa vaihtaakseen huiskutuksilla viimeiset uudet jäähyväiset. Entistä turhempia olivat Louis Bondellin yritykset saada äänensä kantamaan rannalle saakka. Seattle N:o 4 ajautui pois väylältä kulkeutuen virran mukana alaspäin ja kapteeni Scottin täytyi panna koneet uudelleen hetkeksi käyntiin. Hän pujahti ohjauskojuun tullen vähän ajan kuluttua uudelleen esiin suuri megafooni kädessään.

Kapteeni Scottilla oli valtava ääni, ja kun hän kajahutti: "Hiljaa!" laivan kannella ja rannalla meluavaan joukkoon, niin olisi tämä sana voitu kuulla Moosehiden vuoren huipulla ja aina Klondikessa asti. Tämä virallinen käsky saikin melun vaikenemaan.

"No, niin, mitä sanottavaa Teillä on?" kysyi kapteeni Scott.

"Sanokaa Fred Churchillille -- hän on tuolla rannalla -- käskekää hänen mennä Macdonaldin luokse. Siellä on säilytettävänä pieni käsilaukku, minun omaisuuttani. Käskekää hänen ottaa se ja tuoda se mukanaan, sitten kun hän lähtee."

Hiljaisuuden vallitessa kapteeni Scott mylvi tämän sanoman rannalle megafoonilla:

"Fred Churchill, menkää Macdonaldille -- hänen talletettavanaan -- pieni käsilaukku -- Louis Bondellin omaisuutta -- tärkeä! Tuokaa se mukananne, kun tulette! Kuulitteko?"

Churchill heilutti kättään kuulemisen merkiksi. Itse asiassa, jos Macdonald olisi avannut puolen mailin päässä olevan asuntonsa ikkunan, niin hänkin olisi sen kuullut. Hyvästelymelu kohosi jälleen, kellot kilisivät, ja Seattle N:o 4 lähti jatkamaan matkaansa, kääntyi myötävirtaan ja alkoi painua Yukonia alaspäin Bondellin ja Churchillin heilutellessa käsiään hyvästiksi ja keskinäisen kiintymyksen vakuutteluiksi.

Tämä tapahtui juhannuksen aikana. Syksyllä W.H. Willis lähti Yukonia pitkin ylöspäin mukanaan kaksisataa kotimatkalla olevaa matkalaista, niiden joukossa Churchill. Hänen kojussaan oli vaatemyttyyn kierrettynä Louis Bondellin laukku. Se oli pieni, jäykästä nahkasta tehty kapine ja sen paino, 40 naulaa, hermostutti kovasti Churchillia joka kerta, kun hän vain poistui vähääkään kauemmaksi siitä. Naapurihytissä olevalla miehellä oli samoin vaatemyttyyn piilotettuna kokonainen aarre kultahiekkaa ja yhdessä he lopuksi päättivät pitää vuorotellen vahtia. Sillä aikaa kuin toinen meni alas ruokailukajuttaan, jäi toinen pitämään silmällä molempien hyttien ovia. Kun Churchillin mieli teki pelata whistiä, oli toinen vahdissa, ja kun toinen tarvitsi lepuuttaa sieluaan, niin Churchill luki neljän kuukauden ikäisiä sanomalehtiä kenttätuolilla molempien ovien välissä.

Näytti tulevan aikainen talvi ja varhaisesta aamusta iltahämärään ja pitkälle pimeään asti oli yleisesti pohdinnanalaisena kysymyksenä, ennättäisikö laiva perille ennen joen jäätymistä vai olisiko matkustajien jatkettava matkaansa jäitse. Lisäksi sattui harmillisia viivytyksiä. Kahdesti vikaantuivat koneet ja niiden korjaamiseen meni aikaa ja molemmilla kerroilla varoittelivat lumihiutaleet laivassaolijoita uhkaavalla talventulolla. Yhdeksän kertaa sai W.H. Willis yrittää, ennenkuin se pääsi ylitse Five-Finger koskista heikkoine koneineen, ja kun se siinä lopuksi onnistui, oli se myöhästynyt neljä päivää matkasuunnitelmastaan, joka sekin oli varsin vapaamielisesti valmistettu. Silloin oli kysymyksenalaista, odottaisiko höyrylaiva Flora sitä enää Box Canonin yläpuolella. White Horse putousten alapuolelta Box Canonin yläpuolelle eivät höyrylaivat voineet kulkea jokea ja matkustajien oli senvuoksi siirryttävä sillä kohdalla maitse toisesta laivasta toiseen. Puhelimia ei niillä mailla ollut eikä siis minkäänlaisia mahdollisuuksia ilmoittaa odottavalle Floralle, että Willis oli myöhästynyt neljä päivää, mutta tulossa kuitenkin.

Kun W.H. Willis saapui White Horseen, niin saatiin tietää, että Flora oli odottanut kolme päivää yli määräajan, mutta lähtenyt sitten vain muutamia tunteja aikaisemmin. Myöskin saatiin tietää, että se pysähtyisi Tagish Postissa klo 9:ään asti sunnuntaiaamuun. Nyt oli klo 4 ja lauantai-ilta. Matkustajat pitivät neuvottelukokouksen. Laivalla oli suuri vene, joka oli tarkoitettu Lake Bennettin päässä olevalle poliisiasemalle. He päättivät ottaa sen perillesaattamisen vastuulleen. Ja sitten oli vapaaehtoisten ilmoittauduttava. Kaksi miestä tarvittiin ajamaan Floraa takaa. Vapaaehtoisia ilmoittautui koko joukko heti paikalla, muiden muassa Churchill, sillä hänen luonteensa mukaista oli tarjoutua vapaaehtoiseksi, ennenkuin hän ehti ajatella Bondellin käsilaukkua. Kun se johtui hänen mieleensä, niin hän alkoi toivoa, ettei häntä valittaisi. Mutta sellaisella miehellä, joka oli hankkinut itselleen maineen jo koulupoikana jalkapallojoukkueen kapteenina, sitten atleettiklubin puheenjohtajana, koirien ajajana ja Yukonin kulkijana ja jolla sen lisäksi oli sellaiset hartiat kuin hänellä, sellaisella miehellä ei ollut oikeutta kartella tätä kunniaa. Tehtävä uskottiin hänelle ja Nick Antonsenille, jättiläiskokoiselle norjalaiselle.

Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan painanut enempää kuin 40 naulaa.

Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin, tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta, niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään. Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään jähmettyneissä sormissa.

Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen. Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa. Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä, mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.

Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota. Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan. Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle ja käsiksi vetohihnaan.

Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään, ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa takaa-ajamaan.

"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua -- koneihin voi sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia noutamaan."