Part 7
Minä hänelle selvään näytin rakastavani häntä, -- hän itse minut siihen pakoitti. Mutta saatuaan sen esiin, kyllästytti se häntä. Hänenlaisilleen luonteille täytyisi aina olla vaikeuksia voitettavana, päämäärä kaukana ja vaikea saavuttaa, muuten heidän innostuksensa laimenee. Minä annoin hänelle niin paljon, -- hän tiesi sen. Hän tunsi senkautta joutuvansa kuin kiitollisuuden velkaan, se velvoitti ja painoi häntä, hän tunsi itsensä sidotuksi. Ja hänessä heräsi vapauden halu.
Hänenlaisensa ihmiset, -- levottomat sielut, jotka aina etsivät uutta ja parempaa, joita ei mikään tyydytä, joille ei mikään ole kylliksi, -- ne eivät koskaan voi tuoda onnea mukanaan, eivät tehdä muita onnellisiksi. Mutta rakastaa heitä täytyy, rakastaa kuin elämäänsä, kuin kohtaloaan, rakastaa, mitä enemmän he vaativat, mitä enemmän täytyy heille uhrata. Heille täytyy ainoastaan antaa, -- mutta vaatia jotain takaisin, pyytää jotain, -- ah, ei.
Minä en koskaan ollut varma hänen rakkautensa pysyväisyydestä. Minä kuljin aina pelko sydämessä, pelko siitä, että sen kadottaisin; minusta tuntui kuin olisin kulkenut kapeata polkua syvyyden yli, joka hetki vaarassa pudota. Minulla oli alati oma aavistukseni, joka usein kyllä hukkui iloihin ja riemuihin, mutta kuitenkin aina oli allapäin, pimeänä, uhkaavana, surullisena...
Meidän suhteestamme tuli kuitenkin kihlaus, -- kaikkien takaisin vetäymisien, erimielisyyksien, kyyneleitten ja mutkien jälkeen. Ainoastaan kuukauden se kesti, lyhyen, nopean, keväisen kuukauden. Minä osaan vielä kuin ulkoa kaikki ne päivät, tunti tunnilta, minä niitä yhä kertaan mielessäni, muistellen: sitä ajattelin silloin, tuossa istui hän sinä iltana... Se on minulle jäänyt mieleen kuin kaunis satu, jota kuulen kerrottavan, mutta en voi uskoa itse eläneeni, kuin hieno, suloinen unelma, liian lyhyt ollakseen todellisuutta.
Sillä sitten... Se ei tullut äkkiä, vähitellen se saapui, melkein huomaamatta, hiipien, nousten, -- taajeten kuin sumu, joka peittää päivän. Eräänä iltana, kun hän oli mennyt, minusta tuntui, kuin hän ei olisi ollut ihan samanlainen, ei yhtä hellä, yhtä lämmin... Minä en voinut mitenkään selittää, minkä tähden minusta niin tuntui, -- se ei ollut mikään varma, selvä tieto, hämärä, vaistomainen tunne vaan. Mutta siitä se alkoi ja kehittyi.
Hän ei ehtinyt enään viipyä kaiket illat kuin ennen, oli paljon työtä ja yhtämittaisia kokouksia, jotka veivät hänen aikansa... Hänelle ilmestyi kuin jotain levotonta käytökseen ja katseesen... hän muuttui harvapuheiseksi, synkäksi, raskasmieliseksi. Minä seurasin pelko ja epämääräinen tuska sydämessäni hänen jokaista mielentilaansa, aavistaen, mitä seuraisi, -- mutta tahtomatta sitä itselleni selittää.
Sitten hän yhtäkkiä ei tullut neljään päivään. Minä odotin häntä joka ilta, kuin kuumeessa, -- kuuntelin jokaista askelta, jokaista liikettä portailta, -- säpsähdin jokaista kellonsoittoa... Häntä ei kuulunut.
Viidentenä iltana hän tuli.
Kuinka selvään minä voin nähdä hänet vielä nytkin, kalpeana, arpi otsassa selvästi näkyvissä, kuten aina silloin, kun hän jostakin oli liikutettu, -- kuinka hyvin minä muistan sen karttavan katseen, jolla hän minua tervehti. Pitkät ajat jälkeenkin päin, se katse minua yhä seurasi, -- jos ummistin silmäni, näin sen kuitenkin, se ei paennut, vaan oli kaikkialla edessäni, katosi, ilmestyi uudelleen... Minulla oli yhdessä silmänräpäyksessä kaikki selvillä; en tarvinnut muuta tietääkseni, että taas olin kaiken kadottanut.
"Mikä sinun on, -- tänä iltana?"
Minä sanoin sen katkonaisesti, nopeasti; kaikki pelko ja tuska, mitä olin kärsinyt, yhtyneenä niihin harvoihin sanoihin.
Hän oli vaiti eikä vastannut.
"Sinä rakastat toista, -- niinkö?"
Hän katsoi minua silmiin.
"En, sitä en tee, -- ole varma siitä."
"Mutta et minuakaan?"
Taas vaiti-olo.
Minussa heräsi yhtäkkiä koko ylpeyteni, loukattu rakkauteni nousi kapinaan.
"Tiedätkö", sanoin hänelle, "minä en voi kestää tätä kauemmin. Minä olen kärsinyt kyllin kauan, -- vaan nyt, -- meidän _täytyy_ erota".
"Minä olen myös sitä ajatellut", vastasi hän, "ainakin joksikin aikaa..." Minä keskeytin hänet.
"Ei joksikin aikaa, mutta kokonaan, -- ainaiseksi, ymmärrätkö? Sinun täytyy lähteä pois".
"Sen aionkin tehdä", vastasi hän. "Minä otan vastaan vikariaatin. Siihen menee vuosi... Mutta sitten kun tulen takaisin, luuletko, että enään koskaan voisit uskoa minuun?"
Minun täytyi kauan taistella rakkauteni ja ylpeyteni välillä ennenkuin vastasin.
"Sitä sinä kysyt minulta", sanoin vihdoin. "Minä olen uskonut sinuun uudestaan kerta toisensa jälestä ja joka kerta pettynyt. Minä en jaksa sitä enään, -- sanoinhan sen sinulle?"
Miksei hän mennytkin pois heti ne sanat kuultuaan! Minä olisin silloin jäänyt vapaaksi ihmiseksi, olisin voinut aloittaa elämäni uudelleen. Minä olisin vihdoinkin päässyt rakkaudestani, joka oli sekä onneni että onnettomuuteni. Vaan hän ei tehnyt sitä.
"Alice!" hän sanoi, "kuule minua vielä kerran. Jos sinä voisit nähdä minun sielunelämäni, kaiken sen, mikä vuoroin ylenee ja alenee, kehittyy ja taantuu minussa, -- kenties et sitten niin minua tuomitsisi. Se epävarmuus ja vaihtelevaisuus luonteessani, jolle en itse voi mitään, vaikka kuinka tahtoisin, -- etkö luule, että itse siitä kärsin? Jos sinä aavistaisit, mitä nämä ajat ovat olleet minulle".
Hän kai odotti vastausta, mutta minä istuin ääneti, yhteenpuristetuin huulin.
Ja sitten hän jatkoi:
"Minä tahdon olla suora, Alice, en voi pettää sinua, en teeskennellä rakkautta, jota tällä hetkellä en tunne. Mutta jos se tulee takaisin, niin tulen minäkin."
Ja hän meni. Mutta niillä viimeisillä sanoillaan, kädenpuristuksellaan, katseellaan, joka ei lakannut minua seuraamasta, -- niillä hän sitoi minut uudelleen. Minut sekä itsensä. Sillä siinä silmänräpäyksessä minä tiesin yhtä hyvin kuin hänkin, että hän _oli_ tuleva takaisin. Enkä minä voinut muuta kuin odottaa.
Minä odotin, -- odotin kokonaisen vuoden. Minä en koskaan ennen ollut käsittänyt, että vuodessa todellakin oli niin monen monta päivää ja monta, pitkää yötä, joista ei luulisi loppua tulevan, täynnä ajatuksia, jotka ovat nopeita ja levottomia ja lentäviä kuin tuulessa höyhenet ja kuitenkin raskaita kantaa kuin lyijy. Ja minä opin säälillä ajattelemaan kaikkia niitä, joilla ei ole muuta kuin yksi ainoa muisto ja yksi ainoa toivo. Sillä heille on vuosi jo kuin ijäisyys.
Minä rukoilin joka ilta, että hän palaisi takaisin, ja joka kerta minusta tuntui, kuin olisin rukoillut onnettomuutta ylitseni. Ja kuitenkaan en voinut muuta kuin rukoilla, palavasti, kiihkeästi, koko sielu keskittyneenä siihen ainoaan ajatukseen...
Ja nyt...! Minun toivoni on täyttynyt, rukoukseni on kuultu, -- hän on tullut takaisin. Minun pitäisi iloita, tuntea onnea, -- ja kuitenkin minä epäröin ja pelkään. On kuin kaikki ne pimeät voimat, jotka minua ovat kietoneet ja pitäneet vallassaan, vielä kerran uhkaisivat. Kaikki vuosikautiset aavistukset ja epäilykset, kaikki sielua repivät tuskat, jotka olen kärsinyt, ne ympäröivät minua tällä hetkellä. Minusta tuntuu kuin eläisin uudestaan koko entisyyteni.
Ja samalla, -- minä ikäänkuin tänä hetkenä näen kauas eteenpäin, kauas tuleviin aikoihin. Minä näen edessäni pitkän elämän, vähän iloja ja paljon pettymyksiä, jotka viiltävät sydänjuuriin saakka. Sillä niinkuin hän nyt vielä kerran tuli takaisin, samaten on hän kerran taas minut jättävä. Minä tiedän sen, se on minulla varmuutena, järkähtämättömänä, väistymätönnä. Häntä ei mikään voi pidättää.
Minä näen taisteluni alkavan uudestaan, epätoivoisan, loputtoman, hyödyttömän taistelun. Minä näen, kuinka hänen rakkautensa vähitellen taas kylmenee, kuinka hän velvollisuuden tunnosta tekee turhia yrityksiä sitä peittääkseen, koittaa olla niinkuin ennen... Mutta se ei onnistu. Minulta hän ei kuitenkaan voi sitä salata, minä näen hänen ajatuksensa ja tunteensa, ennenkuin hän niitä lausuukaan.
Kuinka monta kertaa olen ajatellut mielessäni, millaisen hänen vaimonsa oikeastaan pitäisi olla, sen naisen, joka hänet voisi kiinnittää. Yhtä vaihteleva kuin hänen nopea mielikuvituksensa, yhtä kaunis kuin hänen sielunsa ihanin unelma ja ijäti uusi, ijäti nuori, -- nuori kuin itse luonto, joka kukkii uudelleen joka kevät...
Minä sitävastoin... Minä näen itseni kuluvan taisteluissani, näen kuinka panen koko sieluni alttiiksi pitääkseni kiinni jostakin, joka kuitenkin liukuu käsistäni, pala palalta, aste asteelta, armotta, säälimättä. Ja minä näen sen päivän tulevan, jolloin minulla ei ole enään mitään jäljellä...
Minulle kohoaa tuska kuumana sydämeen. Kuin salama tulee ajatus: Mitä jos hävittäisinkin kirjeen, repisin sen palasiksi tuulen viedä tai tulen tuhota, -- lukematta, avaamatta... Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä minä sen avaan... vapisevin käsin ja sydän sykkien...
* * * * *
Minä olen lukenut sen. Minä katselen ulos ikkunasta, josta voin nähdä puutarhan, kukkalavoja siellä täällä, -- ruusuja, punaisia, hehkuvia ruusuja... Ja kauempana järven pilkoittavan puitten välistä aavana ulappana.
Olenko koskaan ennen nähnyt tätä maisemaa...? Mitä värejä, heleitä, kirkkaita, kesäisiä, -- häikäisevää valoa ja jyrkkiä varjoja, päivänpaistetta, joka pujahtelee ja piiloittelee... Minä katson ja katson... kuinka kaunista on kaikki...! Ja kuitenkin, ilmassa on jotain painostavaa ja raskasta, se hehkuu hellettä pitkien poutien jäljestä. Minä näen pääskysen liitelevän matalalla, siipi viistäen vettä, -- on kuin raju-ilma olisi tulossa. Se on saapuva rankkana sateena, joka huuhtoo pois kirkkaat värit... Mutta kuka ajattelee sitä nyt...?
Minä en kysy enään, en ajattele enään tulevaisuutta. Minä en kysy, onko hän minun onneni vai onnettomuuteni, -- hän on kumpaakin, hän on molempia, hän on yli niitten ja enemmänkin. Minä en tiedä muuta, kuin että tämän hetken tähden voisin antaa koko elämäni enkä sittekään olisi sitä liian kalliisti maksanut.
Minua ei peloita enään pettymykset, joiden tiedän tulevan, ei surut, ei kärsimykset... Minun onneni on oleva lyhyt, mutta kokonainen, -- suuri ja ehjä kuten se tunne, joka vallitsee sieluni. Parempi kerran kokonaan, kuin aina muruja.
Laissez aller! Ylihuomenna on hän täällä!
OLI KERRRN...
Satu
Oli kerran nuorukainen, joka kapusi meren rannalta korkeille vuorille kangastuksia katsomaan. Ja kun hän näki niitten leijailevan kultahohteisina hattaroina, katseli hän niitä, kunnes ne häikäisivät hänen sielunsa sekä silmänsä.
"Minä tahdon rakentaa tänne linnani", hän sanoi, sillä hän, kuten kaikki, ajatteli linnaa itselleen. "Minä tahdon elää korkeudessa ja päivänpaisteessa".
Mutta kun hän ojensi käsivartensa niihin tarttuakseen, hajosivat ne sumuksi hänen allaan, ja hän suistui jyrkänteeltä syvyyteen.
Tointuessaan hän huomasi makaavansa pimeän luolan pohjalla. Hänen vierellään istui nainen, syvässä surupuvussa, -- hän itki lakkaamatta, ja hänen kyyneleensä vuosivat puroon, joka hopeankirkkaana luikerteli läpi rotkon.
"Kuka olet sinä?" kysyi nuorukainen.
"Minä olen Murhe", vastasi nainen, "ja minun täytyy aina itkeä maailman alusta sen loppuun saakka. Tämä puro on syntynyt minun kyyneleistäni, ja se kulkee näkymättömänä virtana läpi koko maan. Kaikkien täytyy siitä juoda, rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten, ja joka kerta kun sen tekevät, itkevät he, kuten minä".
"Minun silmäni ovat sokaistut", sanoi nuorukainen, "minä en löydä tietä eteenpäin. Minä olen katsonut kangastuksiin, ja minä näen ne yhä edessäni".
"Sinulla on vain kaksi ehtoa valittavana", sanoi nainen. "Joko sinä annat minulle toisen silmäsi ja revit kangastukset sielustasi taikka jäät tänne ja tulet sokeaksi".
"Ne olivat niin kauniit", sanoi nuorukainen. "Aurinko paistoi niihin, ja ne olivat niin valoisat! Miksi minun pitäisi ne unohtaa?"
"Katso ympärillesi!" vastasi nainen.
Nuorukainen loi silmänsä pitkin luolaa ja totuttuaan pimeyteen eroitti hän siellä, täällä kyyryisiä olentoja, jotka istuivat liikahtamatta kumarruksissaan ja ryysyisinä rotkon pohjalla. Kaikkien tukka oli lumivalkea, ja heidän katseensa valo oli sammunut.
"He ovat kaikki olleet nuoria, kuten sinä", sanoi nainen ja itki, "ja hekin ovat kerran katsoneet kangastuksiin. Mutta he eivät voineet niistä erota, sentähden tulivat he sokeiksi eivätkä enään löytäneet pois Murheen luolasta".
Nuorukaista värisytti.
"Minä tahdon rakentaa linnani",hän sanoi. "Minun _täytyy_ rakentaa se. -- Ota minun toinen silmäni, Murhe!"
"Mutta sinun täytyy vielä antaa puolet sydänverestäsi!"
"Ota siis puolet sydänverestäni!"
Ja Murhe ojensi hänelle maljan, jossa puron vesi kuohuili. "Juo!" hän sanoi, -- "mutta pohjaan asti!"
Nuorukainen vei maljan huulilleen, ja ensi pisarat polttivat kuin tuli. Ja kun hän oli juonut puolet siitä, tuntui hänestä kuin olisi kaksinteräinen miekka työnnetty hänen lävitsensä. Ja kun hän oli juonut sen pohjaan asti, kaatui hän maahan ja makasi liikkumatta kuin kuollut.
Kun hän taas heräsi, näki hän edessään erämaan, ja hän nousi kulkeakseen eteenpäin. Mutta hänen tukkansa oli harmaissa, ja nuoruuden veri oli paennut hänen kasvoistaan, ja hänen mielensä oli vanhan mieli.
Erämaa oli aava ja ääretön ja kasvoi katkeria yrttejä, ja vesi lähteissä oli sameaa ja suolaista. Ja hän kulki yhä eteenpäin. Mutta hän ei katsonut enään ylöspäin eikä seurannut silmillään pilviä eikä koittanut mitata taivaan avaruutta. Sen silmänsä oli hän antanut Murheelle. Hän kulki kumarruksissa, ja hänen katseensa oli kiintynyt hiekkaan, -- hän näki pieniä kukkia, jotka kiertelivät maata pitkin ja hiekkajyviä, jotka olivat hienomuotoisia ja kimaltelivat ja paljon muuta, jota hän ei ennen ollut nähnyt.
Mutta kun hän oli kulkenut koko helteisen päivän, saapui hän matalan ja laajan kallion luo, ja siihen hän pysähtyi. Kallio oli autio ja päivän polttama ja tuskin kohosi yli maan pinnan, mutta se oli luja ja järkkymätön eikä murtunut jalkojen alla. Ja hän kumartui maahan ja suuteli kovaa kiveä. "Tähän minä rakennan linnani", hän sanoi.
Ja hän rakensi linnansa todellisuuden kalliolle.