Part 6

"Minä en ole säveltänyt kerrassaan mitään", hän kiirehti lisäämään, -- "en mitään, en edes laulun pätkääkään. Jonkun vanhan sävellyksen sovitin uudestaan pianolle, -- siinä kaikki. Näettekö, että olen sangen suora", hän hymähti.

"Inspiratsiooniko on puuttunut?" Hän kysyi sen taas vain jotain sanoakseen.

Vidner teki väistävän liikkeen kädellään.

"Inspiratsiooni? No niin, -- kenties sekin, -- tahi toiselta puolen, olisi kai sitäkin löytynyt, jos se yksin riittäisi. Minä olen näettekös, ollut sairaana, -- siinä pääsyy on".

Hän katsahti ylöspäin ja kohtasi Vidnerin katseen, -- säälin tunne valtasi hänet äkkiä. Oli kuin hän nyt vasta oikein olisi huomannut, _kuinka_ sairailta nuo kasvot näyttivät.

"Sairaana?" hän kertasi. "Oikeinko vuoteen omana?"

"Sitä myös. Makasin kuumeessa kokonaisen kuukauden, -- vilustumista vai mitä lie ollut".

Vidner kertoi sitä kuin ulkoläksyä, samaten kuin kerrotaan vastenmielisiä asioita, joita kuitenkin usein on pakko ajatella.

"Se meni kyllä ohitse", hän jatkoi, "mutta jäi yskä jäljelle, joka ei ota poistuakseen. Vaan mitä niistä, -- ikävistä asioista... Laulatteko te paljon vielä?" hän yhtäkkiä kysyi, "... kuten ennen..." tuli vähän epäröiden.

"Oh en, -- kyllä se on kokonaan jäänyt". Hän hymyili sitä vastatessaan, mutta tunsi veren samalla kohoavan kasvoille. Ja hänelle nousi omituinen, epämääräinen pelko siitä, että Vidner kenties koskettaisi heidän entistä suhdettaan. Se ei saisi tapahtua, ei mistään hinnasta. Sen suhteen muisto oli yksinomaan hänen omaisuuttaan, hän oli sen pettymyksellään ja kyynelellään ostanut omakseen, siihen kajoominen olisi ollut kuin pyhyyden loukkausta...

Vaan Vidner oli jo ehtinyt seurata omaa ajatusjuoksuaan.

"Todellako, -- sepä vahinko! Teillähän oli niin suuri ja kaunis ääni, -- niin lämmin väreeltään, -- keski-äänet varsinkin, -- sitä olisi vain tarvinnut hiukan kehittää." Hän hymähti. "Minä aina muistan, kuinka te lauloitte Kjerulfin: 'Jeg sad og vented så mangen kveld', -- muistatteko? Tai sitten tätä", -- hän hyräili, -- "kuinka ne sanat olivatkaan..."

Hän kuunteli Vidnerin puhetta pieni katkeruuden vivahdus mielessä. Hän ei ensin ollut ymmärtää... Mutta sitten vähitellen se selvisi, -- hän sai kuin valoa monivuotiseen arvoitukseen, -- käsitti, kuinka vähän koko se kesä, joka hänelle niin paljon oli merkinnyt, oli ollut Vidnerille. Se oli haihtunut uusien vaikutusten tieltä, vaipunut niinkuin mereen, joskus vain sukeltaen esiin kuin kaukainen saari. Kun sitävastoin hän oli jäänyt sitä yhtä muistoa ja yhtä vaikutusta paloittelemaan ja kertaamaan, -- kenties siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hänen väritön ja yksitoikkoinen elämänsä ollut mitään muuta yhtä voimakasta tuonut hänen tiellensä.

"Emmekö lähde hiukan edemmäksi?" Hän nousi keveästi värähtäen, ikäänkuin olisi äkkiä tuntenut vilua.

He alkoivat kulkea pitkin polkua, joka hitaasti mutkia tehden, nousi pengermälle.

"Ja huomennako te jo alotatte kotimatkan?" hän kysyi.

"Huomenna luultavasti, -- tahi ylihuomenna, jollen ennen ennätä valmiiksi".

"Mutta tehän tulette kotiin juuri jäittenlähtö-aikaan, -- se ei suinkaan voi olla edullista katarrillenne".

Vidnerin kasvoihin ilmaantui sama kiusaantunut piirre kuin äskenkin.

"Ei tietystikään, -- luuletteko, etten ole sitä ajatellut. Kävinhän minä täällä lääkärinkin luona samasta asiasta, ja hän olisi oikeastaan tahtonut minut pariksi viikoksi etelään. Sanoi suoraan, että kotiinlähtö olisi samaa kuin mennä kerrassaan surman suuhun... Turha sekin käynti... kaksikymmentä francia maksoi enkä tullut muuta kuin entistä melankoolisemmaksi. Asiat kun kuitenkin vaativat kotiin..."

"Ovatko ne sitten niin kiireellisiä?" Häntä hiukan oudostutti Vidnerin peittelemätön puhetapa, -- siinä oli kuin tuomitun väliäpitämättömyyttä.

"Oh, ei, -- en minä tarkoita asioita kotona, -- raha-asiat -- näettekös..."

Hänessä kuohahti jotain kapinallista. "Mutta ettekö te ymmärrä, -- sehän on sulaa itsemurhaa, tuo!"

Vidner hymähti lyhyesti.

"Niin hänkin sanoi, lääkäri. Toisina aikoina olisin kenties itsekin ajatellut samalla lailla. Mutta minä olen nyt kerran mennyttä miestä, -- tuleeko finaali ennemmin tai myöhemmin, -- se lie jotenkin yhdentekevä".

Hänet valtasi toistamiseen syvä, alakuloinen säälin tunne, -- itseään, Vidneriä, kaikkea kohtaan. "Etteköhän te sentään erehtyne, -- tai liioittele", sanoi hän hiljaa, samalla kuitenkin tuntien, että toinen _ei_ liioitellut.

"Erehdykö, -- en toki! Luuletteko, etten minä näe heidän katseistaan, -- lääkärien nimittäin, -- mitä he minusta ajattelevat, vaikka eivät sitä sano. Minä tunnen nuo päänpudistukset, nuo välttelevät vastaukset... Ja sitäpaitsi tunnenhan sen itsessäni..."

He olivat saapuneet pengermän huipulle. Vidner nojautui matalaa muuria vasten ja tuijotti synkkänä Seine-virtaa, joka kimaltavana ja päivänpaisteisena kierteli laaksossa.

"Ja jos se olisi ainoastaan fyysillistä", hän jatkoi. "Oletteko lukeneet näitten parin viimeisen vuoden arvosteluja minun sävellyksistäni? Sitäkin viimeistä kirjoittamastani orkesterisviitistä? Luulevatkohan ne arvostelijat, etten minä ymmärrä heidän peiteltyjä lauseitaan... Kun ne edes sanoisivat suoraan koko totuuden..."

Vidner kääntyi äkkiä, hänen kalpeille kasvoilleen oli kohonnut kiihtynyt puna.

"Oletteko te -- voitteko te käsittää, mitä se on, kun elämä tuntuu hukkaan menneeltä?"

Hän nyökäytti myöntäen päätään eikä vastannut. Miksei hän sitä olisi käsittänyt, -- jos kukaan!

"Kun tuntee, ettei koskaan ole päässyt siihen, mihin on pyrkinyt, -- ettei koskaan ole tullut siksi, miksi on aiottu... Kun huomaa tuhlanneensa suuren pääomansa, repineensä alas ideaalit elämästään..."

Hän katsahti Vidneriin, arasti, pelokkaasti ja loi sitten taas silmänsä alas. Tunteet aaltoilivat hänessä sekavina ja ristiriitaisina. Ja yhtäkkiä hänestä tuntui, kuin olisi häneltä mennyt pirstaleiksi jotain, mikä tähän saakka oli säilynyt ehjänä ja kuin jokainen niistä olisi häntä haavoittanut. Häntä oli aina -- enemmän kuitenkin tiedottomasti -- lohduttanut se, että hänen oman onnensa ja rakkautensa häviö oli ollut ikäänkuin uhri suurelle asialle, -- sille, että Vidner voisi vapaasti kehittyä taiteilijaksi. Kun hän oli huomannut Vidnerin häneen kyllästyneen, ei hän ollut tehnyt mitään häntä pidättääkseen, -- hän oli antanut hänen mennä kuten oli tullutkin... Ja nyt täytyi hänen nähdä hänet näin...

Hänelle muistui mieleen lyhyt kesä laulujuhlineen, huviretkineen... se kulki kirjavana kuvasarjana hänen ohitseen... Vidner, -- nuorena, ylimielisenä, vastustamatonna, -- varmana itsestään ja suuresta tulevaisuudestaan...

Hänestä kuin yhtäkkiä unehtui vuosien katkeruus, jälelle jäi vaan yksi ainoa tunne: hänen täytyi tehdä jotain, pelastaa jotain, pelastaa tuo muisto itselleen...

Vidnerin kova, kuiva yskä herätti hänet ajatuksistaan.

"Ei, ei, -- noin te ette saa lähteä kotiin! Kuulkaa", jatkoi hän kuin päähänpistosta, "eikö teillä ole tuttavia täällä Parisissa, jotka voisivat auttaa teitä?"

Vidner mietti hetkisen.

"En luule", hän vastasi. "Tosin minulla on muutamia ranskalaisia ystäviä, -- vaan ei -- mahdotonta..."

Hän istui ääneti. Hänessä alkoi kasvaa ajatus, joka ensin oli kuin tukahuttaa hänet, -- se kohosi suurena, rohkeana, velvoittavana, ikäänkuin viitoittaen tien...

"Kaikissa tapauksissa", hän katsoi Vidneriä suoraan silmiin, -- "luvatkaa minulle, että hoidatte itseänne. Teillä on velvollisuuksia taidettanne kohtaan -- ja niitä kaikkia, joille -- se on ollut -- niin suureksi iloksi. Itseänne kohtaan myös. Ja nyt kuulkaa", hän lisäsi kiireesti, "teidän ei pidä palata laivalla takaisin kaupunkiin, -- tuuli voi olla kylmä... Pääseehän täältä raitiotielläkin, jos suostutte, niin voimme käyttää sitä".

Vidner nyökäytti päätään, hänestä tuntui oudon hyvältä, että joku piti hiukan huolta hänestä.

"Te olette todella -- hyvin ystävällinen, neiti Borg... Tehdään vaan, kuten ehdotitte", hän jatkoi, -- "kai se on varovampaa".

He kulkivat puistokujaa pitkin takaisin ja saavuttuaan kadulle nousivat Parisiin menevään höyryraitiovaunuun.

Se oli vastoin tavallisuutta melkein tyhjä, he istuutuivat sohvan kulmaukseen kumpikin, vastapäätä toisiaan. Vaunun pysähtyessä Sèvres'issä, kaikui korviin torvisoiton säveleet, -- vilkasta mukaansa tempaavaa tanssimusiikkia, -- tricolor lippuja näkyi liehuvan siellä, täällä, ja kansaa kirjavissa, heleissä sunnuntaipuvuissa liikkui joukottain kaduilla. Joku kansanjuhla arvatenkin.

Hän katseli kaikkea kuin sumun läpi, kuin unessa. Hän oli omituisessa, kiihtyneessä mielentilassa, taisteli ajatuksen kanssa, joka yhä palasi, karkoitti sen, työnsi luotaan ja taas taisteli...

Vidner sen sijaan kävi puheliaaksi. Taisi selvään huomata, ettei hän pitkiin aikoihin ollut purkanut ajatuksiaan kellekään ja nyt tunsi avomielisyyden tarvetta.

"Luuletteko, etten sitte itse ole huomannut taantuvani? Paraiten kenties..." Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Kummallista... minä muistan hyvin sen ajan elämässäni, jolloin arvelin, että kehittymiskyky ja tuotantovoima olivat rajattomia, aina uudistuisivat itsestään, omasta voimastaan... En olisi koskaan uskonut, jos minulle olisi sanottu, että nekin voisivat väsähtää ja että tulisi hetki, jolloin turhaan hakisin uusia ajatuksia, uusia säveliä sielustani... Oh, niin, ne olivat aikoja, jolloin ei ollut säröä soittokoneessa..."

"Te ette ole ollut terve, -- siinä kaikki!" Hän sanoi sen hiukan väsyneesti.

"Niin, niin, -- siinäpä se juuri on! Sitäpä minä en koskaan ottanut lukuun, -- enkä alussa välittänyt sittenkään, kun aloin tuntea, ettei ollut kaikki niinkuin pitäisi... Se sulki minun tieni pudoten kuin kivi taivaasta, enkä minä voinut käsittää, minkätähden sen piti siinä olla..."

"Uskokaa pois, minä olen paljon filosofeerannut siitä nyt tänäkin kuukautena, jonka makasin sairaana. Epäterveellisiä ne filosofiat... ei niistä hyödy, katkeroituu vaan lisään. Miksi juuri minun? ajattelin. Eikö niitä ollut monta muuta, joitten suhteen oli yhden tekevää, kuolivatko vai elivätkö, -- ei ainakaan mailma olisi mennyt hituistakaan eteenpäin eikä taaksepäin sen takia... Vaan nyt te pidätte minua auttamattomana egoistina, eikö niin...?"

Hän mietti hetkisen.

"En tiedä... luulen teidät ymmärtäväni kaikissa tapauksissa". Hänelle kuvastui mieleen oma elämänsä, niin täynnä uhrausta ja kieltäymyksiä, pettymyksiä... Ja kuitenkin eikö ollut hänelläkin oikeastaan paljon enemmän edellytyksiä kehittymiseen, kuin monella muulla? Elämä oli todella rikas, kun sillä oli varaa heittää hyödyttömäksi ja käyttämättä niin paljon voimia.

Vidner jatkoi taas omia mietteitään.

"Elkää sentään luulko että minun ajatukseni aina kulkevat näin mollissa. Joka kerta kun yskä helpoittaa, niin minäkin kuin elän uudestaan, luon itselleni taas tulevaisuuden, kuten ennenkin... Jos nyt olisin päässyt etelään, vaikkapa vain vähäksi aikaa, kenties se olisi auttanutkin... Kuka tietää?... Se päivänpaiste siellä, joka tulvailee ja läikkyy ja lämmittää... jos te käsittäisitte, kuinka minä sitä rakastan. Minä niin hyvin ymmärrän ne kansat, jotka ovat pitäneet aurinkoa jumalanaan, uhranneet sille ja kumartuneet sen edessä..."

"Te luulette todella, että se tekisi hyvää teille, -- parantaisi kenties..." Hän sanoi sen nopeasti, mieli jännittyneenä, veri kohosi kuumana ohimoihin, ajatukset kuin kolkuttivat hänen päässään. Kuinka hyvin hän tunsi Vidnerissä tuon mieli-alojen äkillisen vaihdoksen, -- aina syvyydestä korkeuteen ja päinvastoin. "Tietysti, -- siitä ei ole epäilystä. Jollei parantaisi, niin ainakin... Vaan mitä siitä, sehän on sula mahdottomuus. Minulla ei ole penniäkään enemmän mitä kotimatkaan tarvitsen", lisäsi hän avomielisesti ja jonkinlaisella itse-ironialla.

He olivat astuneet alas raitiovaunuista, ja Vidner saattoi häntä ne pari askelta, jotka hänellä vielä oli käveltävänä kotiportillensa.

"Hyvästi nyt, neiti Borg", -- Vidner piteli hänen kättään omassaan. "Onko teidän kylmä, te näytätte niin kalpealta?... Niin minä kiitän teitä tästä päivästä, -- te teitte hyvän työn, kun huolitte kuunnella minun synkkiä ajatuksiani", hän lisäsi alakuloisesti hymyillen. "Oikeastaan, -- itsekästähän niistä on puhua... Se on totta, -- minä kai saan sitten viedä terveisiä Suomeen?"

"Niin, tehkää se! Ja onnellista matkaa!" Hän hymyili myöskin, pientä, omituista, kuin puristettua hymyä, josta Vidner, jos olisi ollut parempi psykoloogi, olisi voinut paljon lukea. Sitten kumarrettuaan hiukan vieraasti, hän kiiruhti sisään.

Saatuaan huoneensa oven kiinni, hän heittäytyi tuolille pöydän ääreen ja painoi pään käsiinsä. Ajatus, joka kehittyi hänessä, sai hänet melkein vapisemaan, -- kahlehti ja peloitti samalla...

Hän nousi epäröiden kuin unissakävijä ja pysähtyi avonaisen ikkunan ääreen. Kadulta kuului melua ja huutoa, rattaitten ratinaa ja ohikulkijain puhetta, mutta puutarhan korkea muuri esti häntä sinne näkemästä. Vihreällä nurmikolla kukkivat orvokit ja voikukat, kalalammikon ruskea vesi kuvasteli yksinäisen plataanin riippuvia oksia, ja muurin seinustalla tekivät ruusupensaat lehteä... Hän katseli sitä kaikkea hajamielisenä, muuta miettien, -- tätä palasta idylliä ja luontoa keskellä suurta Parisia, auennut keskellä kuivia kivikatuja ja loppumattomia huonerivejä, -- piilossa vieraitten silmiltä, kätkössä...

Hän käännähti äkkiä ja palasi pöydän ääreen. Sitten nopeasti, ikäänkuin päätöksen tehden, hän veti auki yhden lukituista laatikoista ja otti sieltä esiin setelitukon. Hän levitteli ne pöydälle, -- niitä oli kuusi sadan francin seteliä, kirjavia, sinipunervia papereja. Hän eroitti niistä yhden, kääri sen kokoon ja pani huolellisesti takaisin. Sitten kokosi hän muut käteensä...

Ajatukset kulkivat kuumeisesti, työntäen toinen toistaan tieltään... Näillä rahoilla hän voisi vielä jäädä kuukaudeksi Parisiin, voisi huvitella, nähdä ja nauttia... Hän istuisi oopperassa ensi rivillä hienossa parisilaisessa puvussaan, yhdessä noista, joita hän ihaillen oli jäänyt katsomaan Rue de Rivolia kulkiessaan, -- varmana ja hymyillen, tietäen olevansa "chic" sormenpäihinsä asti... Hän antaisi sävelten tulvata luokseen, aaltoina, jotka nousivat ja laskivat ja tuudittivat... Hän ajelisi keskipäivällä pitkin Champs Elyséetä puolilepäävässä asennossa vaunujen nojaa vasten, hengittäen kevättä ja kastanjien tuoksua...

Hän istui tuijottaen kuin johonkin kaukaiseen, -- ikäänkuin nähden kaiken sen edessään, mitä ajatteli... Ja sitten äkkiä muuttui kuva... Hänestä tuntui kuin koko loistava, hymyilevä, voittamaton Parisi olisi vajonnut sumuun, kadonnut korkeine rakennuksineen ja kirkonkupooleineen ja suunnattomine ihmisjoukkoineen... Ja sumusta sukelsi esiin sairaat kasvot, joissa elämää oli ainoastaan silmissä, -- piirteet, jotka tauti oli hienontanut henkeviksi ja sielukkaammiksi entistään...

Ajatus, joka poltti ja kyti hänessä, se pääsi samalla irroilleen, leimahti liekiksi... Nyt hän tiesi sen, näillä rahoilla, -- juuri näillä, joita hän nyt piti kädessään, -- piti Vidnerin matkustaa etelään!

Hänen piti lähteä sinne, missä päivä paistoi parantavana ja uudistavana, -- missä ilma väreili kuivana, puhtaana, helteisenä, -- hänen piti hengittää keuhkoihinsa terveyttä ja voimaa... Hänen piti vielä kerran uskoa itseensä ja taiteesensa, hänen piti tulla siksi, miksi Luoja oli hänet luonut... Ja juuri näillä rahoilla oli hän lähtevä...

Hän haki vapisevin käsin esiin kirjoitusneuvot ja paperia. Vidner oli aikonut lähteä huomenna, -- mitä oli tehtävä, se oli tehtävä pian... Hän mietti hetkisen, pää käden varassa, koittaen koota ajatuksiaan. Sitten kirjoitti hän ranskaksi suurella, varmalla käsi-alalla, jota hän tuskin itsekään olisi tuntenut omakseen:

Herra säveltäjä Leo Vidner!

"Eräs teidän ranskalaisista ystävistänne, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, pyytää teitä vastaanottamaan seuraavan rahasumman ja käyttämään sen muutamaviikkoista oloa varten etelässä. Teille terveyttä ja pikaista parantumista toivoo

-- -- -- -- --"

Hän luki nopeasti läpi, mitä oli kirjoittanut, taittoi paperin ja sulki sen sekä rahat koteloon. Nimi ja osoite, -- se oli tehty.

Hetken kuluttua hän taas seisoi avoimen ikkunan ääressä. Hän tunsi mielensä oudon kevyeksi ja hymyili, -- mille? -- auringolle, joka paistoi hänen kasvoihinsa, tuoreelle kevättuoksulle, jota ilma oli täynnä. Hän muisti hämärän konttorihuoneen korkeine työpöytineen ja harmaakantisia kirjoja loppumattomme numeroineen, -- ja hän hymyili sillekin ajatukselle.

Rakastiko hän tuota miestä, -- yhä vielä? Kenties -- ja kenties ei, -- jos se sitä oli, niin oli se rakkautta, josta aika oli hionut pois itsekkäisyyden. Itselleen ei hän mitään pyytänyt. -- Vidner ei saisi ikinä tietää, kuka rahat oli lähettänyt...

Hän sovitti hatun päähänsä, otti kirjeen ja meni viemään sitä läheiseen postitoimistoon, kävellen nopeasti ja kevein askelin poikki varjoisan boulevardin.

Seuraavana iltana hän lähti Parisista.

Ensimäisessä sanomalehdessä, jonka hän kotimaahan tultuaan sai käsiinsä, luki hän uutisena, että säveltäjä Leo Vidner oli kuukauden ajaksi lähtenyt Välimeren rannoille heikontunutta terveyttään hoitamaan.

Hän luki sen hymyillen ja itkien.

HÄNEN PÄIVÄKIRJASTAAN

27 päivä Heinäkuuta.

Ylhäällä neitikammiossani, jonka seinät hohtavat häikäisevän valkoisina ja puhtaina, minä istun ja kirjoittelen. Keveät, vaaleat verhot häilyvät ikkunassa, lattialla on hienoksi hakattuja katajanoksia, niistä leviää raitis tuoksu. Alhaalta kuuluu liikettä ja melua, lapset kai pukeutuvat paraikaa. Ovien pauketta, huutoa, heleätä, raikasta naurua, -- ja sitten äidin ääni hiljaisena ja varottavana. Minä kuuntelen sitä kaikkea kuin jotain kaukaista ja etäistä, -- kuin jotain, mikä on kokonaan ulkopuolella itseäni, joka ei liikuta minua vähintäkään. Ah, nyt joku nopeasti juoksee portaita ylös, -- Lyyli-sisko varmaankin, -- tänne hän ei kuitenkaan tule, minä olen sulkenut oven. Minä tahdon olla yksin.

Minulla on edessäni kirje, koteloon suljettu, avaamaton. Se on ollut siinä jo tunnin aikaa, minä olen sitä katsellut ja katsellut, kunnes tunnen joka koukeron, joka epätasaisuuden suuripiirteisessä käsi-alassa.

Minä en avaa sitä vielä, en. Minulle on kyllin, että se on käsissäni, minä nautin siitä, että voin kuvitella, mitä se sisältää, minä ajatuksissani luen siitä joka rivin. Kuinka kauan minä olen sitä odottanut, päiviä, viikkoja, kuukausia, kokonaisen pitkän vuoden, loppumattoman pitkän. Mutta minä tiesin, että se kerran oli tuleva. Minä odotin.

Ja se tuli, se on minulla edessäni. Minä hyväilen sitä silmilläni, minä silittelen sitä, painan siihen huuleni, mutta en tohdi avata. Minusta tuntuu kuin seisoisin oven edessä, joka vie onneen ja autuuteen, minä kuin kuulen sointuvaa soittoa ja säveliä ja näen valon häikäisevänä tulvivan... Tai kenties erehdynkin, -- ehkä viekin se onnettomuuteen ja pettymyksiin, -- enhän tiedä. Kaikissa tapauksissa, -- minulla on avain kädessä, minä hetkenä hyvänsä voin avata sen, mutta kuitenkin minä viivähdän. Minä ummistan silmäni ja ajattelen entisyyttäni, minä annan varjojen kulkea ohitseni... Minun onneni peloittaa minua, minä värisen ja vapisen.

Sinä pieni kirje, joka poltat käsiäni, minä jo edeltäpäin tunnen sisällyksesi. _Hän_ ei voi kirjoittaa minulle mitään muuta, kuin mitä aavistan. Mutta ennenkuin sinut avaan, minä tahdon muistella menneitä aikoja, sitä, mikä on ollut.

Ne muistot, ne palajavat tänä hetkenä toinen toisensa jäljestä, palajavat kuin vanhat tuttavat. Niitä nousee minun sieluni kätköistä yhä uusia ja uusia, ne soivat ympärilläni, milloin iloa, milloin surua; ne yhtyvät accordeiksi, taas hajoavat. Ja minä kuuntelen...

Minä olen rakastanut vain kerran eläissäni. Sanotaan, että voi rakastaa useamminkin, -- voihan olla. Muut kenties, -- minä en. Minulla on ollut vain yksi nuoruus ja yksi rakkaus.

Minulle on sanottu, että rakkaus on suloinen kuin rauha, -- hyvä, levollinen, pyhä tunne. Minä olen nähnyt ystävättärieni tulevan luokseni onnen kyyneleet silmissä, ja minä olen joka kerta heitä kadehtinut. Rakkaus on heillä samaa kuin rukous, he pystyttävät itselleen ajatuksistaan alttarit ja polvistuvat niitten edessä, ja heidän sielunsa puhdistuu...

Minä en tiedä sellaisesta rakkaudesta. Minä tunnen vain oman rakkauteni, ja se on ollut kuin uhrituli, häikäisevä, levoton liekki, jonka omaksi olen saanut heittää kaikki, mitä minulla on ollut pyhää ja kallista, kerta toisensa jälestä. Taistelua on se ollut alusta loppuun saakka, taistelua, johon olen kuluttanut joka atoomin itsestäni. Se on ollut virta täynnä koskia, siellä täällä päivänpaisteisia suvantoja.

Hän rakasti minua, -- tiedänhän sen, mutta omalla tavallaan. Kun olimme erillään, valtasi hänet kaipaus ja ikävä, kun yhdessä, kyllästyi hän minuun. Hän taisi yhtäkkiä kääntyä kylmäksi ja välinpitämättömäksi, kohdella minua kuin vierasta, ivata, mitä tiesi minun pyhänä pitävän. Viikkokausia kului usein, ilman että häntä kertaakaan tapasin. Mutta hän tuli aina takaisin.

Minun ei tarvitse muuta kuin jäädä yksin ajatuksineni, ja minusta on kuin taas näkisin hänet edessäni, sellaisena kuin hän oli. Puutteineen ja ansioineen, hyvine ja huonoine puolineen. Minä rakastin hänessä kaikkea, -- yksin ulkonaisia vikojakin, jotka eivät jääneet minulta huomaamatta, -- hänen käyntiään, jolloin hän omituisesti nosteli olkapäitään, ja arpea, joka valkoisena juovana kulki yli ohimon. Minä rakastin niitä siksi, että ne olivat osa hänestä, kuuluivat häneen, -- minä en voinut ajatella häntä ilman niitä. Ja samalla lailla rakastin hänen luonteensakin kaikkia ominaisuuksia, ilman eroitusta.

Minä en ollut sokea hänen suhteensa, tiesin hyvin, kuinka vaihteleva ja häilyvä hän oli, yksi niitä, joita ei kukaan voi kauan kiinnittää, jotka eivät siteitä siedä, eivät niitäkään, joihin he vapaaehtoisesti antauvat. He katkaisevat ne ennemmin tai myöhemmin... Mutta juuri siksi minä häntä rakastin. Juuri siksi, ettei hän ollut kuin muut. Hän oli niin oma itsensä kaikessa, hänen pieninkin tekonsa, vähäisinkin sanansa kantoi individualiteetin leimaa, -- omituisen, suuripiirteisen ja kuitenkin niin epävakaisen luonteen.

Minäkin olin joskus, -- kuten kaikki tytöt, -- uneksinut ihannetta itselleni, miestä, jossa sekä ulkonainen että sisäinen voima olisi olennoituna, joka olisi yhtä luja kuin luotettava... Jonka luo minä olisin voinut mennä kaikkine ajatuksineni -- niinekin, jotka muilta kätkin, -- joka aina kuitenkin olisi ymmärtänyt ja koittanut ymmärtää, -- puolestakin sanasta... Joka ei milloinkaan olisi työntänyt minua luotaan... Ja kuitenkin, kaikesta huolimatta, minä rakastuin juuri häneen, johon en koskaan voinut luottaa, jonka rakkauteen en uskoa.

Minä en koskaan ollut varma hänen suhteensa, en koskaan tiennyt, millaisena hänet seuraavana päivänä tapaisin; hän piti minua alituisessa jännityksessä. Heti hänen ensi katseestaan minä luin, millä mielellä hän kulloinkin oli, ja värisin kuin vilusta, kun sen kylmänä ja luopääsemättömänä kohtasin. Mutta hänen ei tarvinnut muuta kuin tulla takaisin, sanoa yksi anteeksipyytävä sana, -- niinkuin ainoastaan _hän_ osasi sanoa, -- ja kaikki oli unohdettu.

Minä annoin hänelle kaikki, mitä minulla oli, nuoruuteni, iloisuuteni... koko olentoni. Minä olin olemassa vain häntä varten; tahdoin olla kaunis, siksi että se häntä miellytti, iloinen, koska tiesin hänen siitä pitävän. Minä annoin hänelle vielä enemmänkin, minä uhrasin hänen tähtensä yksilöisyyteni, vapaan kehitykseni. Minun ajatukseni, tunne-elämäni, sekä sisäinen että ulkonainen olentoni, kaikki muodostui kokonaan hänen mielipiteittensä ja aistinsa mukaan. Hänen katseensa oli minulle käsky, ja toisen toisensa jälkeen minä hylkäsin entisistä peri-aatteistani ja tavoistani, jotka olivat kulkeneet kuin sukuperintönä polvesta polveen ja lapsesta asti painettu mieleen. Hän ei hyväksynyt niitä, -- siinä oli minulle kyllin.