Part 8

"Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin hyvää", sanoi hän.

"Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni, jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua, Roobert".

Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan.

"Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne, mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä".

XII.

Eräs perhekohtaus.

Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa, katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista, ajettua kylätietä.

Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista.

Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä silmiinpistävämpi.

Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan.

"Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin itseni tähden enkä hänen tähtensä".

"Missä on hän?"

"Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen".

"Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen. En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla".

"Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?"

"Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä".

"Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?"

"No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi naiseksi".

"Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert, sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen".

"Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua tavatessaan minut ensikerran".

"Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle. Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?"

"Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen sinulle".

"Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!"

"Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä".

"Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20".

"Birminghamiin?"

"Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea. Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista".

"Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten".

"Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa.

"Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi".

"Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä? Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se vastaan, eikö totta?"

"Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään, ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta. Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?"

"Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta".

Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison, tyhjän kankaan edessä.

Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia.

Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta.

"No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?"

"Mitä tarkoitat, isä?"

"Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita, kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä minä tietäisin teidän aikeistanne?"

"En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä".

"Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani. Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni tässä kauniissa naimiskaupassa?"

"Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle kylliksi".

"Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa, alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!"

"Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?".

"Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?' Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja. Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää".

"Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen".

Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun.

"Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet vain rahojen vuoksi".

Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin, herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi parasta, että molemmat olemme siitä selvillä".

Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan.

"Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä ei voi saada tekemättömäksi".

"Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen.

"Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa leikitteleminen".

XIII.

Yöllinen seikkailu.

Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin, miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään kuulunut, tuli hän levottomaksi.

"Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä".

Roobert katsoi ulos ikkunasta.

"On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä lainkaan odota".

"Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt. Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?"

"Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan ja tuuli viuhui jalavien oksissa.

Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan, vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen.

Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin ja yleishyödyllisiin harrastuksiin.

"Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat. Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle. Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä.

"Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli.

"Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi — Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?"

Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva kuninkaallisen akatemian presidentiksi".

Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö.

Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen silmistään.

Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki aistimet tavattoman herkät.

Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua?

Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti.

Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä, tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta.

Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla? Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän lähtemään ulos sellaisena yönä?

Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka. Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla.

Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen. Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan. Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa.

Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen.

Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen välissä.

Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta?

Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille.

Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli. Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin, niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan varovaisuustoimenpiteitä.

Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen kohta.

Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä.

Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen näky kohtasi hänen silmiään.

Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies, joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa.

Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta.

Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään.

Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään kuulunut.

Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut, sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin, pahanilkisin silmäyksin.

"Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te saatoitta tulla, te!"

Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan.

"Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette tullut!"

Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja partaveitsen terä välähti ilmassa.

Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen kivilattialle.

Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi. Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja raastanut isäänsä irti hänestä.

Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin hänen käsiensä ympärille.

Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat vaahtoa.

Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan.