Part 7

"Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa. Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta, Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta hankkia".

"Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta rikkaudestanne", sanoi Roobert.

"Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee. Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita. En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia.

"Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert, enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen vast’edeskin sen tekevän".

"En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista luottamusta".

"Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden".

Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää lausumiensa sanojen arvon.

"Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti tutkinut kemiaa".

"Sen olette sanonut minulle".

"Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla, jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan mainehikkaimmassa laboratoriossa.

"En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä perinpohjaisimmalla tavalla.

"Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut.

"Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla. Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut tiedemies.

"No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti. Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä.

"Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa. Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan".

"Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän selitys.

"Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen sattuma kokonaan muutti mielipiteeni.

"Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa saada nähdä minua.

"Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan.

"Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa ajatellut.

"Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan edeltä arvaamaton.

"Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun, mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista.

"Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen väliltä.

"Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi elohopea?

"En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen. Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi, menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina.

"Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?"

"Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla".

Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät pystyssä.

"Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista. Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on 197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?"

"Aivan selvä".

"Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa.

"Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi.

"Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän, että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin".

"Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä, ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi, kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista metalleista".

"Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert.

"Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi, joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt, antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä, että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa.

"Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi.

"Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita. Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion, jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut, sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu ainoastaan tahdostani".

"Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta houkutusta ilmoittaa siitä toisille".

"Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon. Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään ensikerran rikkomani päätöksen".

"Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte minun puhua".

"Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta, käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä jälkimäisessä".

XI.

Kemiallinen näyte.

Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle. Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa. Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi.

"Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi, samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma, joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää".

Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka oli noin viiden jalan päässä.

"Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian uteliaaksi".

Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava, valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen.

Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä, koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia, posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa.

"Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen, palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa nyt tänne".

Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän, tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi kultaiselle lattialle punertavan loisteen.

"Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä. Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä siinä on koko viikon työ".

"Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta puntaa?"

"Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa, lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen, hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä miljoonalla punnalla".

"Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle".

"Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan menettelytapaani".

Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin pitkä kaukalo.

"Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän vähän enentää kuumuutta".

Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului isompi kohina uunista.

"Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja auttakaa minua kantamisessa".

He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan.

"Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se alkaa".

Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista, ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui omituinen, hapan ozoonituoksu.

"Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä kello kädessä.

"Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua".

Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan, joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi.

"Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista".

Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta kuin punaisinta, hohtavinta kultaa.

"Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot ja heittäen ne toisten joukkoon.

"Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me käymme läpi koko metallien sarjan".

Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty, nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi, raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa, keltaisiksi magnesiumissa.

Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa irtonaista, harmaata tomua.

"Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan. "Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule".

"Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän nimessä".

Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä.