Part 3
Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa, korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa.
Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin. Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia.
"Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä", huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään.
"Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa se, jolla on tukevin kukkaro".
"Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa. On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin naisiinsa nähden".
"Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen. "Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja, jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein liikkuisivat ja visertelisivät?"
"Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä. Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan biljaardia".
"Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää. Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla, jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille. Näettekös?"
Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein, kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen. Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne."
Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista.
Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli asetettu ympäri huonetta.
"Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa. Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua kiusaukseen."
Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä, kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja, kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan.
"Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa, keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja — ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja leikkikapineita, vai kuinka?"
Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.
"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä. "Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."
"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä, agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole ottanut laskuun epätasaisia rahoja.
"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.
"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa. Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta, mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."
Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.
"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa väsyttävämpää kuin museoissa käynti."
IV.
Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.
Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta — englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä, saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja, hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen.
"Koetelkaa tätä damaskolaista divania", sanoi huoneen isäntä heittäytyen kiikkutuoliin. "Se on sulttaanin kalustonhankkijalta. Turkkilaiset osaavat antaa arvoa mukavuuksille, voin sanoa. Olen innokas polttaja, herra Mc Intyre. Tauluista esimerkiksi en mitään ymmärrä, kuten kyllä pian näette. Mutta tupakasta saattaisin ehkä sanoa jotakin. Katsokaa näitä" — hän otti esille muutamia pitkiä, sirosti kierrettyjä, miedonvärisiä sikareja — "nämä ovat todella erinomaisia. Koettakaa niitä, tehkää hyvin."
Roobert sytytti tarjotun sikarin ja heittäytyi mukavasti taapäin nojalleen patjojen väliin, sinisten, balsaminhajuisten savupilvien läpi tarkastellen tuota tavatonta, tahraiseen viittaan puettua miestä, joka haasteli miljooneista, kuin joku toinen puhuu muutamista punnista. Kalvakkaine kasvoineen, surullisine, alakuloisine ilmeineen ja kumaroine olkapäineen näytti hän siltä, kuin hänen kultansa olisi häntä painanut. Oli kuin koko hänen olemuksessaan olisi ollut äänetön anteeksipyyntö, hiljainen iltarukous, joka sangen vähän sopi yhteen sen suunnattoman vallan kanssa, joka hänellä oli.
Roobertista oli koko tämä haaveellinen tapaus ollut erittäin mieltäkiinnittävä ja hauska. Hänen taiteilijaluontonsa leimahti eloisaksi siinä täydellisen loiston ja mukavuuden ilmakehässä ja hänessä vallitsi tyytyväisyyden ja suorastaan aistillisen mielihyvän tunne, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut.
"Saapiko olla kahvia tai reiniläistä viiniä tai tokay'ilaista tai jotakin väkevämpää", kysyi Raffles Haw ojentaen kätensä kohden esinettä, joka oli hyvin avatun pianon näköinen ja ulkoni seinästä. "Voin suositella tokay-viiniäni. Saan sitä Itävallan keisarin hankkijalta, vaikka uskallan sanoa saavani parasta lajia."
Hän painoi kahdesti yhteen tangettiin ja istui sitten hiljaa ja odottaen. Kuuluvasti paukahtaen lennähti kymmenen sekunnin kuluttua muuan vetoluukku auki ja pieni tarjotin, jolla oli kaksi pitkää venetialaista lasia, tuli näkyviin.
"Se tekee aito hyvin tehtävänsä", virkkoi Raffles Haw. "Se on aivan uusi keksintö, mikäli tiedän. Täällä näette erilaisten viinien ja muiden nimet painettuina tangetteihin. Painamalla tangettiin suljen sähkövirran, joka vaikuttaa, että hana kellarissa alapuolella avautuu niin pitkäksi ajaksi, kuin tarvitaan sen alla alituisesti seisovan lasin täyttämiseen. Lasi tietysti seisoo pyörivällä levyllä, niin että aina on yksi paikalla. Lasit kulkevat sitten ylös ilmatorvea myöten, joka joutuu liikkeeseen viinin aiheuttaman lisääntyneen painon vaikutuksesta. Se on pieni oivallinen ajatus. Mutta pelkään rasittavani teitä kaikellaisilla pikku keksinnöilläni. Minun oikkujani on kehittää koneisto huippuunsa."
"Päinvastoin minä ihmettelen ja ihailen", sanoi Roobert lämpimästi. "On kuin äkkiä olisin joutunut meidän vanhasta proosallisesta Englannistamme johonkin loihduttuun palatsiin, neron hengetärten kotiin. En olisi koskaan voinut uskoa, että maassamme löytyisi sellaista keinojen tarkoituksiin sovelluttamista, niin täydellistä valtaa kaikkien yksityiskohtain yli, että se voisi auttaa poistamaan elämältä joitakuita sen pieniä vaivaloisuuksia."
"Minulla on vielä jotakin teille näytettävää", huomautti Raffles Haw, "mutta viivähtäkäämme täällä hetkinen, sillä tahtoisin sanoa teille jotakin. Mitä pidätte sikarista?"
"Erinomainen."
"Se kierrettiin Louisiassa orjuuden ajoilla. Nyt ei koskaan saada sellaisia. Mies, jolla niitä oli, ei tuntenut niiden arvoa. Hän möi ne muutamasta shillingistä kappaleen. Nyt pyydän, että tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, herra Mc Intyre."
"Suurimmalla mielihyvällä."
"Te näette nyt kutakuinkin, miten minun laitani on. Olen kokonaan outo täällä. Varakkaitten säätyluokkien kanssa minulla ei ole paljon yhteistä. En ole vähääkään seuramies. En tunne lainkaan yhteiskunnallista kunnianhimoa. Ymmärrättekö?"
"Täydellisesti."
"Toiselta puolelta on kokemukseni maailmasta ollut se, että on perin vaikeata päästä ystäväksi köyhemmän ihmisen kanssa — tarkoitan sellaisen kanssa, joka haluaa jollakin tavalla lisätä tulojansa. Sellainen ajattelee enin rikkauttani ja vähin minua itseäni. Olen koettanut sitä, ymmärrättekö, ja tiedän sen." Hän vaikeni ja antoi sormiensa lipua pitkin harvaa partaansa.
Roobert Mc Intyre nyökkäsi osoittaaksensa ymmärtävänsä hänen tilansa.
"Nyt te tajuatte", hän jatkoi, "että kun minun luontoni pitää minua etäällä rikkaista ja epäluuloisuuteni niistä, jotka eivät ole rikkaita, niin tulee asemani kovin yksinäiseksi. Ei silti, että olisin huolissani erillisen elämän vuoksi, siihen olen tottunut. Mutta se rajoittaa toimintapiiriäni. Minulta aivan puuttuu luotettavia keinoja voidakseni tietää, milloin ja missä voisin olla hyödyksi. Olen jo tänään ilokseni kohdannut erään miehen, tämän pitäjän papin joka tuntuu olevan läpeensä omaavoittoa pyytämätön ja luotettava. Hän on tuleva yhdeksi yhdistysniveleeksi minun ja ulkomaailman välillä. Nyt kysyn teiltä, tahtoisitteko te tulla toiseksi?"
"Suurimmalla mielihyvällä", virkkoi Roobert innoissaan.
Ehdotus täytti hänen sydämmensä ilolla, sillä se tuntui tavallansa saattavan hänet julkiseen yhteyteen tuon paratiisinmoisen talon kanssa. Mr Haw ei olisi voinut pyytää mitään, joka olisi enemmän ollut hänestä mieluista.
"Olin niin onnellinen keskustelusta teidän kanssanne havaitessani, kuinka korkealla te olette siinä suhteessa ja kuinka täydellisesti omaa etua pyytämätön te olette. Havaitsitte kenties kuinka lyhytsanainen ja melkein epäystävällinen teitä kohtaan alussa olin. Minulla on ollut syytä pelätä ja epäillä kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia. Liian usein on käynyt seivästi ilmi, että ne ovat olleet jo ennakolta huolellisesti suunniteltuja toisessa tai toisessa halvassa tarkoituksessa. Suuri Jumala, millaisia historioita voisin kertoa teille! Erästä naista ajoi härkä — panin henkeni vaaraan pelastaakseni hänet ja sain sitten tietää, että kaikki oli äidin toimeenpanema näytelmä halusta tulla tutuksi vaikuttavalla tavalla, ja että härkä oli vuokrattu tunniksi. Mutta en tahdo järkyttää teidän uskoanne ihmisluontoon. Minä puolestani olen saanut joitakuita kovia kolauksia. Ehkä katson liian epäluuloisin silmin kaikkea, mikä tulee lähelleni. Sitä tarpeellisempaa on, että saan jonkun neuvonantajan, johon voin luottaa."
"Jos vain tahdotte sanoa minulle, missä minun ajatukseni saattaisi olla teille hyödyksi, niin tuntisin itseni onnelliseksi", sanoi Roobert. "Sukuni on kotoisin Birminghamista, mutta tunnen kuitenkin useimmat ihmiset täällä, ja tiedän miten heidän laitansa on."
"Juuri sitä tarvitsenkin tietää. Rahat voivat olla suureksi hyödyksi, mutta ne saattavat myös paljon vahingoittaa. Minä tulen kysymään teiltä neuvoa, jos muuten epäilen. Se on totta, yhden kysymyksen tahdon tehdä teille yksin tein. Voitteko sanoa, kuka on nuori nainen, jolla on hyvin tumma tukka, harmaat silmät ja hienosti muodostuneet kasvot? Hän oli sinisessä, astrakaninahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustetussa puvussa."
Roobert hymyili sydämmessään.
"Sen puvun tunnen varsin hyvin", hän sanoi. "Te olette kuvailleet sisareni Lauran."
"Teidän sisarenne! Todellako? Niinpä niin, teissä on jotakin yhtäläisyyttä, nyt kun olen saanut silmäni auki sitä huomaamaan. Näin hänet eräänä päivänä ja ihmettelin, kuka hän olisi. Hän asuu varmaan teidän kanssanne?"
"Aivan oikein, isäni, hän ja minä asumme yhdessä Elmdenessä."
"Siellä toivon saada tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Te olette lopettaneet sikarinne. Ottakaa uusi tai koettakaa piippua. Minulla on täällä useimmat tupakkalajit. Lippaat täytetään joka maanantaina ja lauvantaina lähetetään, mitä silloin on jälellä, vanhuksille köyhäintaloon; sillä tavalla onnistun aina pitämään tuoretta tavaraa. Hyvä, jollette halua nauttia enää mitään, niin ehkä tahtoisitte nähdä parisen kohtaa. Tällä sivulla on varushuone ja sen toisella puolella kirjasto. Kirjakokoelmani on rajoitettu; minulla on nahdisti satatuhatta nidosta. Mutta joukossa on harvinaisia teoksia. Minulla on länsigöötiläinen raamattu viidenneltä vuosisadalta, jonka melkein uskon ainoaksi laatuaan.
"Sitten on eräs Biblia Pauperum vuodelta 1430, eräs mulperipuun lehdille kirjoitettu käsikirjoitus ensimäiseen Mooseksen kirjaan luultavasti toiselta vuosisadalta, 'Tristan ja Isolde' kahdeksannelta vuosisadalta ja parisataa vanhaa goottilaista munkkikäsikirjoitusta, joiden joukossa sangen kauniita kappaleita Schöfferiltä ja Fustilta. Niitä voitte huviksenne katsella jonakin sateisena päivänä, kun teillä ei ole parempaa tekemistä. Mutta minä olen keksinyt jotakin, joka on yhteydessä tämän tupakkahuoneen kanssa, ja joka ehkä huvittaisi teitä. Sytyttäkää nyt uusi sikari ja tulkaa sitten istumaan viereeni tälle chaiselonguelle huoneen perälle".
Kysymyksessä oleva sohva oli komerossa, jota kolmelta sivulta ja yläpuolelta ympäröi täysin kirkas, läpinäkyvä kristalli. Heidän istuttuaan vetäisi talon herra eräästä nuorasta, jolloin kristalliluukku putosi alas heidän taakseen, niin että he joka puolelta joutuivat sulkeuksiin suureen kaappiin, jonka seinät olivat puhdasta ja niin hienoksi hiottua lasia, että sen olemassaolon hyvin helposti saattoi unohtaa.
Joukko kullatuita, kristallikädensijoilla varustettuja nuoria riippui alas pieneen huoneeseen näyttäen olevan yhteydessä ulkopuolella olevan pitkän, loistavan aition kanssa.
"No, missä nyt haluaisitte poltella sikarianne", sanoi Raffles Haw vakavat silmänsä loistaen. "Matkustammeko Intiaan vai Egyptiin vai Kiinaan tai minne haluatte?"
"Etelä-Amerikkaan", sanoi Roobert.
Tuntui jokin räpsähtävän, sorisevan ja liikkuvan. Nuori taiteilija katseli hämmästyksissään ympärilleen. Minne hän katsoikaan, joka puolella oli sanajalkoja, korkeita kuin puut, ja palmuja pitkine, riippuvine köynnöskasvineen, ja joukottain säteileviä orkideeoja. Tupakkahuone, talo, Englanti, kaikki oli kadonnut ja hän istui divaanilla Amazon-joen aarniometsän sydämessä.
Se ei ollut näköhäiriö eikä silmänkääntäjätemppu. Hän saattoi nähdä kuuman höyryn kohoovan troopillisesta pikkumetsästä, raskaat pisarat, jotka putoilivat suunnattomista viheriäisistä lehdistä, vieläpä juomut ja lustot karkeassa kuoressa, joka takeltui runkoihin. Juuri hänen sitä kaikkea katsellessaan kiertäysi viheriä, täplikäs käärme äänettömästi hänen päänsä yläpuolella olevan oksan ympäri ja loistavasulkainen papukaija lennähti äkisti lehdikon läpi kadoten puiden runkojen joukkoon. Roobert katseli hämmästyksestä mykkänä ja kääntyi vidoin isäntänsä puoleen uteliain ja samalla rahtusen pelokkain kasvoin.
"Ihmiset ovat olleet kummissaan vähemmänkin vuoksi, eikö totta", huudahti Raffles Haw sydämmellisesti nauraen. "Oletteko saaneet kylliksi Amazonjoesta? Mitä sanotte pienestä lepohetkestä Egyptissä?"
Taasen sorina, nopea vilahdus jostakin ohijäävästä esineestä, ja silmänräpäyksessä levisi heidän ympärillään suunnaton erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Etualalla yleni ilmaan ylähälle ryhmä palmuja, joukko ryhmyisiä, kaktuksentapaisia kasveja juurillaan. Toisella puolella kohosi korkea, epätasainen, harmaa muistopatsas, joka jalustalta oli hakattu jättiläiskuoriaisen muotoiseksi. Joukko sisiliskoja leikitteli vanhan, hakatun kiven pinnalla. Takana levisi keltainen hieta siintävään etäisyyteen, jossa utuinen kangastus näyttäysihe näköpiirin rajalla.
"Herra Haw, en käsitä tätä!"
Roobert tarttui kiinni sohvan selustimeen ja tuijotti hölmistyneenä ympärilleen.
"Vaikutus on todella hämmästyttävä, eikö totta? Tämä egyptiläinen erämaa on minun lempipaikkani tahtoessani poltella hiljaisesti mietiskellen. On omituista, että tupakka on tullut eloisasta, käytännöllisestä lännestä. Se tuntuisi paremmin sopivan toimettomalle, uneliaalle idälle. Mutta ehkä vaihtelun vuoksi pitäisitte pikku pistäymisestä Kiinaan?"
"Ei tänään", vastasi Roobert vieden käden otsalleen. "Tunnen itseni vähän sekanaiseksi kaikista näistä ihmeistä, luulenpa todella niiden käyneen hermolleni. Sitäpaitsi on aika minun palata proosalliseen Elmdeneeni, jos vain voin löytää tien ulos tästä erämaasta, johon olette minut siirtäneet. Mutta tahtoisitteko rauhoittaa mieltäni, herra Haw, selittämällä miten tämä kaikki on mahdollista?"
"Se on pelkkää leikittelyä, monimutkaisesti laitettua leikkiä, ei mitään muuta. Sallikaa selittääni. Minulla on pitkä jono hyvin suuria kasvihuoneita, jotka alkavat toisesta päästä tupakkahuonetta. Eri kasvihuoneet ovat eri tavalla lämpimiä ja kosteita, niin että niissä tarkoilleen saadaan aikaan Egyptin, Kiinan tai muiden maiden ilmasto. Näettekös, meidän kristallikaappimme on raitiovaunu, joka kulkee pitkin terässylinteriä mitä pienimmällä hankauksella. Vetämällä toisesta tai toisesta nuorasta määrään, kuinka kauas on mentävä, ja liike tapahtuu, kuten olette nähneet, hämmästyttävällä vauhdilla. Vaikutus kasvihuoneissani tulee täydellisemmäksi sen kautta, että katon alati salaa pilvi, joka todella on ihmeteltävästi maalattu ja että sinne on viety lintuja ja muita eläimiä, jotka tuntuvat viihtyvän teennäisessä lämmössä yhtä hyvin kuin luonnollisessa".
"Se selittää kuvan Etelä-Amerikasta, mutta ei egyptiläistä".
"Ei, se on todella sangen kekseliäästi laitettu. Sain taitavimman miehen Ranskasta, tai ainakin sen joka parhaiten käsittää, miten saadaan aikaan suuria vaikutuksia, maalaamaan tuonne tuon ympyränmuotoisen taustan. Te ymmärrätte, palmut, kaktukset, obeliski j.n.e. ovat täysin todellisia, ja samoin on hiekka noin viidenkymmenen sylen mitalta, ja lyönpä vetoa terävänäköisimmän miehen kanssa koko Englannissa, että hän ei osaa sanoa, mistä petos alkaa. Se on tavallinen pyörömaalaustapa, jonka vaikutus useinkin varsin huonosti onnistuu, mutta tämä on tehty mitä täydellisimmästi. Oliko jotakin muuta?"
"Kristallikaappi? Mihin se on tarkoitettu?"
"Suojaamaan vieraitani lämmön vaihdosten vaikutuksilta. Tekisinpä heille huonon palveluksen, jos veisin heidät takaisin tupakkahuoneeseen läpihiestyneinä ja vilustuttaisin heidät ankarasti. Kristallikaappi myös on pidettävä jonkun verran lämpimänä, muuten höyry hiostaisi lasin ja pilaisi näköalan. Mutta pitääkö teidän tosiaankin mennä? No, sitten ollaan jälleen tupakkahuoneessa. Toivon, ettei käyntinne läheskään ole ainoa ja viimeinen. Jos saan luvan käydä Elmdenessä, on se minusta hupaista. Tätä tietä, museon kautta".
Kun Roobert Mc Intyre tuli ulos suuren talon balsamisesta, hyvänhajuisesta ilmasta englantilaisen talvi-illan tuimaan, kylmään, purevaan säähän, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut poissa pitkällä matkalla vieraissa maissa.
Aikaa mitataan paraiten aistimuksilla, ja niin eloisat ja uudet olivat hänen havaintonsa olleet, että hänestä tuntui, kun olisi monta viikkoa kulunut keskustelusta nokisen, oudon miehen kera tiellä. Hän kulki eteenpäin aivan pyörällä päästään koko sielu huumauksissa ajatellen omituisen tuntemattoman rajattomia rikkauksia ja määrittelemätöntä valtaa.
Pieneltä, rämältä ja matalalta tuntui hänestä Elmdene, kun hän lähestyi sitä, ja hän astui sen kynnyksen yli täynnä rauhatonta tyytymättömyyttä itseensä ja ympäristöönsä.
V.
Lauran pyyntö.
Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä, että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.