Part 2

Eikä työ rajoittunut päärakennukseen. Suuri sivurakennus kohosi samanaikuisesti, kokonaisia laumoja kalpeita miehiä saapui Lontoosta monimutkaisine koneineen, suunnattomine sylintereineen, hiuluineen ja kaabeleineen, jotka he asettivat tuohon erilliseen rakennukseen. Suuri savupiippu, joka kohosi rakennuksen keskeltä, ja nuo omituiset laitteet tuntuivat osoittavan, että se oli määrätty työskentely- tai liikehuoneustoksi. Sillä huhu kävi, että se, joka oli välttämätöntä köyhälle, oli tämän rikkaan miehen keppihevonen, ja että häntä huvitti omin käsin askarrella kemikalioiden ja sulatusuunien kera.

Tuskin oli toista kerrosta alettu rakentaa, kun puusepät, peltisepät ja kalustonhankkijat olivat täydessä toimessa alakerrassa toteuttamassa tuhansia omituisia ja kalleita suunnitelmia omistajan viihtymykseksi ja mukavuudeksi.

Omituisia juttuja kerrottiin ylt'ympäri seudussa ja vieläpä itse Birminghamissakin siitä suunnattomasta loistosta ja siitä suoranaisesta kulunkien ylenkatsomisesta, mikä oli omituista kaikille noille hommille. Mikään summa ei näyttänyt liian suurelta maksettavaksi mitä vähäpätöisimmästäkään pikkuseikasta, jolla voisi poistaa tai vähentää joitakuita elämän pieniä vastahakoisuuksia.

Vaunuja ja taas vaunuja mitä kalleimpine huonekaluineen oli vyörynyt töllistelevän kyläväestön keskitse. Kallisarvoisia nahkoja, loistovärisiä mattoja, harvinaisia vaippoja, norsunluuta, ebenholtsia ja metalliteoksia; jokainen silmäys niihin aarrevarastoihin antoi aihetta uusiin kertomuksiin.

Ja kun vihdoin kaikki oli järjestetty, saapui nelikymmenhenkinen palvelijakunta, mikä osoitti itse omistajan, mr Raffles Haw'in pikaista tuloa.

Ei ihme niin ollen, että Robert Mc Intyre jokseenkin uteliaasti silmäili suurta taloa ja huomasi savupiippujen tupruavan, ikkunoiden olevan verhoilla varustetut ja muut merkit, jotka osoittivat, että omistaja oli saapunut.

Pitkä rivi kasvihuoneita loisti kuin järvi toiselta puolelta, ja niiden takana olivat suunnattomat talli- ja ulkohuonerakennukset. Viisikymmentä hevosta oli viikko sitten viety Tamfieldin läpi, niin että jos tilat olivatkin suuret, eivät ne kuitenkaan olleet suuremmat, kuin oli tarpeen.

Kuka ja mikä oli tuo mies, joka syyti pois rahoja niin tuhlaavalla kädellä? Hänen nimensä oli outo. Birmingham oli yhtä tietämätön kuin Tamfield hänen alkuperästään ja hänen rikkautensa lähteistä. Roobert Mc Intyre mietiskeli pää pyörällä sitä probleemia, seisoen siinä nojallaan porttia vastaan, puhallellen sinertäviä savupilviä hiljaiseen, kirkkaaseen ilmaan.

Äkisti osuivat hänen silmänsä tummaan vartaloon, joka tuli ulos puutarhan portista ja läheni pitkin kierteistä tietä. Muutamassa minuutissa saapui se kylliksi ylös hänen nähdäkseen hyvin tutut kasvot, joita reunusti alhaalta jäykkä kaulus ja yläpuolelta englantilaisen papin pehmeä, musta hattu.

"Hyvää huomenta, hra Spurling."

"Ah, hyvää huomenta, Roobert. Mitä kuuluu? Menettekö samaa tietä, kuin minä? Miten tiet ovat liukkaat!"

Hänen pyöreät, ystävälliset kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta, ja hän teki pieniä hypähdyksiä käydessään, niinkuin se, jonka on vaikea pysytellä paikoillaan iloissaan.

"Oletteko kuullut jotakin Hectorista?"

"Ihan todella. Hän lähti Spitheadista keskiviikkona ja ajattelee kirjoittaa Madeirasta. Mutta Te saatte tavallisesti tuoreempia tietoja Elmdenestä, kuin minä.

"Minä en tiedä, onko Laura saanut kirjettä. Oletteko ollut tervehtimässä tulokasta?"

"Olen, tulen juuri hänen luotaan."

"Onko tämä Raffles Haw nainut?"

"Ei, hän on nuorimies. Eikä hänellä tunnu olevan sukulaisiakaan, mikäli saatoin ymmärtää. Hän asuu yksinään lukuisine palvelijajoukkoineen. Mitä erinomaisimmin varustettu rakennus! Se sai minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä."

"Ja herra itse? Millainen tuntui hän olevan?"

"Hän on enkeli, suorastaan enkeli. En ole eläissäni koskaan nähnyt enkä kuullut sellaista hyvyyttä. Hän on tehnyt minut onnellisimmaksi ihmiseksi."

Papin silmät säteilivät liikutuksesta ja hän niisti äänekkäästi nenäänsä suureen, punaiseen nenäliinaansa.

Roobert Mc Intyre tarkasteli häntä ihmetellen.

"Kuulen Teitä ihastuneena", hän sanoi. "Saanko luvan kysyä, mitä hän on tehnyt?"

"Menin sopimuksen mukaan ylös hänen luokseen aamulla. Olen kirjoittanut ja pyytänyt saada tervehtiä. Puhuin hänen kanssaan pitäjästä ja sen tarpeista, pitkällisistä ponnistuksistani saadakseni kirkon eteläisen osan korjatuksi, ja meidän vaivaloisista hommistamme auttaaksemme puutteellisia pitäjäläisiäni tänä kovana talvena. Puhuessani ei hän lausunut sanaakaan, vaan istui ilmeettömin kasvoin, kuin ei olisi minua kuunnellutkaan. Kun olin lopettanut, tarttui hän kynään."

"Paljonko tarvitaan kirkon perinpohjaiseen korjaamiseen", kysyi hän.

"Tuhat puntaa", vastasin, "mutta olemme jo keskenämme itse saaneet kokoon kolmesataa. Sqvire on hyvin anteliaasti lahjoittanut viisikymmentä puntaa."

"Hyvä", hän sanoi, "ja miten on köyhien laita? Montako perhettä niitä on?"

"Noin kolmesataa", vastasin.

"Ja hiilet maksavat, luulen, yhden punnan tonni", sanoi hän. "Kolme tonnia riittänee jälellä olevaksi talveksi. Sitä paitsi voidaan saada pari varsin hyvää peitettä kahdella punnalla. Se tekee viisi puntaa perhettä kohden ja seitsemän sataa kirkolle." Hän pisti kynänsä mustetolppoon, ja niin totta kuin elän, Roobert, kirjoitti hän siinä paikassa pankkiosoituksen kahdelletuhannelle kahdellesadalle punnalle. En tiedä, mitä sanoin, olin aivan huumaantunut, tuskin voin sammaltaa muutamia sanoja kiitokseksi. Kaikki huoleni ovat kohotetut hartioiltani yhdessä silmänräpäyksessä, ja totisesti, Roobert, tuskin saatan sitä uskoa".

"Hänen täytyy olla hyvin hyväätekeväinen mies."

"Suunnattomasti! Ja niin vaatimaton sitten. Olisi voinut luulla, että minä olisin tehnyt hänelle palveluksen ja hän ollut almunanoja. Minun täytyi ajatella sanoja, jotka saivat lesken sydämen sykkimään ilosta, sen saatan vakuuttaa. Tuletteko mukana pappilaan?"

"Ei minä kiitän, herra Spurling. Minun täytyy mennä kotiin aloittamaan uutta tauluani. Se on viiden jalan pituinen kangas — roomalaisten maihinnousu Kentissä. Minun täytyy kerran vielä koettaa päästä akatemiaan. Hyvästi."

Hän kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa tietä alaspäin papin poiketessa tielle, joka vei hänen kotiinsa.

Roobert Mc Intyre oli muuttanut suuren, tyhjän huoneen Elmdenen yläkerroksessa atelieeriksi ja sinne vetäysi hän aamiaisen jälkeen. Oli hyvä, että hänellä oli joku olopaikka itselleen, sillä isä ei puhunut paljon muusta kuin pääkirjoistaan ja laskuistaan, ja Laura oli tullut hiukan äreäksi ja nurisevaksi sen jälkeen kuin oli kadonnut hänen ainoa vetovoimansa Tamfieldista.

Huone oli alaston ja synkkä ilman seinäpapereita ja mattoja, mutta hauska tuli räiskyi kamiinissa, ja kaksi suurta ikkunaa varasi taiteilijalle tarpeeksi valoa. Hänen maalaustelineensä seisoi keskellä huonetta ja sille oli asetettu suuri kangas; kaksi viimeistä koetta, "Tuomas Canterburylaisen murha" ja "Magna chartan allekirjoittaminen", olivat seinän vierellä nojallaan.

Roobert oli heikko suurille aiheille ja leveille vaikutuksille. Jos hänen kunnianhimonsa olikin suurempi kuin kykynsä, niin oli hänellä kuitenkin vielä kiintymyksessään taiteeseen ja kärsivällisyydessään vastoinkäymisissä edellytykset kehittyä taitavaksi maalariksi. Kahdesti olivat hänen taulunsa tehneet matkan kaupunkiin, kahdesti olivat ne tulleet hänelle takaisin, niin että kauniit kullatut puitteet, jotka olivat tehneet syvän loven hänen kukkaroonsa, alkoivat saada merkkejä palveluksistaan.

Huolimatta niiden nöyryyttävästä seurasta Roobert kuitenkin kääntyi uuteen työhönsä kaikella sillä innolla, minkä vakaumus lopullisesta myötäkäymisestä voi antaa.

Mutta sinä päivänä hän ei voinut työskennellä. Turhaan siveli hän taustaa johonkin kohtaan ja veteli ääriviivoja roomalaisten airolaivojen pitkille kaarille. Mitä hän tahtoikaan tehdä, hänen ajatuksensa irtaantuivat työstä kiintyäkseen aamuiseen haasteluun papin kanssa.

Hänen mielikuvituksensa oli sidottu kun hän ajatteli tuota eriskummallista miestä, joka eli erakkona kokonaisen lauman keskellä ja jolla kuitenkin oli niin suuri valta, että yhdellä kynänvedolta voi muuttaa surun iloksi ja tehdä toiseksi tilan koko pitäjässä.

Tapaus viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen yhteydessä tuli takaisin hänen mieleensä. Ihan varmaan oli Hector Spurling joutunut tekemisiin Raffles Haw'in kanssa. Ei saattanut olla kahta miestä samassa seurakunnassa, joille sellainen summa oli niin vähäpätöinen, että se ohimennen heitettiin palkinnoksi mitättömästä avunteosta. Luonnollisesti oli se Raffles Haw; ja hänen sisarellaan oli hallussaan pankkiosoitus määräyksineen, että hän sen antaisi omistajalle, jos tämä tulisi tietoon.

Hän heitti pois värilautansa, meni alas arkihuoneesen ja kertoi Lauralle ja isälleen aamuisesta kohtauksestaan papin kanssa ja vakuutuksestaan, että uusi tilanomistaja oli se mies, jota Hector etsi.

"Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen, Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta.

"Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan antaa sitä pois itseltäni".

"Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän, Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä. Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä, jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla."

"Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois. Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä."

"Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille", huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en sallisi niiden joutuvan pois perheestä."

"Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni."

Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan.

Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä.

Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen, joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa. Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen.

"Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän.

"Kiitoksia". Mies otti esille tulitikun, raappasi ja kumartui sitä kohden.

Hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot, iso, vanukkeinen parta ja hyvin terävä kyömynenä. Suorat, paksut kulmakarvat, jotka melkein yhtyivät, antoivat kasvoille päättävää ja lujaa luonnetta todistavan näön. Nähtävästi hän oli jokin työnjohtaja, mahdollisesti joku niistä, joilla oli ollut tekemistä uuden talonrakentamisessa. Siinä oli mahdollisuus saada jotakin selvikettä niihin kysymyksiin, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan. Roobert odotti, kunnes mies oli sytyttänyt piippunsa, ja kävi sitten edelleen hänen rinnallaan.

"Oletteko menossa uudelle rakennukselle?" kysyi hän.

"Olen."

Miehen ääni oli kylmä ja hänen käytöksensä pidätetty.

"Ehkä teillä oli tehtävää siellä, kun sitä rakennettiin?"

"Kyllä, minulla oli sormi mukana pelissä."

"Sanotaan, että sen sisusta on aivan ihmeellinen. Siitä on tavattomasti puhuttu paikkakunnalla. Onko kaikki niin upeaa, kuin sanotaan?"

"Tosiaankin minä sen tiedän. Minä en ole kuullut, mitä puhutaan."

Hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin kehoittavaa ja Roobertista tuntui, kuin olisi outo toisinaan tarkastanut häntä syrjästäpäin, epäluuloinen katse terävissä, harmaissa silmissään.

Mutta juuri siksi, että hän oli niin varova ja poisvetäyvä, näytti paljon enemmän uskottavalta, että hän voisi antaa tietoja, jos vain keksisi tavan, jolla saisi hänet sen tekemään.

"Kas, tuolla se on", huomautti hän, kun he tulivat kukkulan korkeimmalle kohdalle ja taas katselivat suurta rakennusta. "Jaa, kyllä se lienee suunnattoman upea ja kallisarvoinen, mutta minä puolestani asuisin kuitenkin mieluummin omassa pienessä kamarissani tuolla alhaalla kylässä."

Työmies veti muutamia vakavia savuja piipustaan.

"Te ette niin muodoin suuresti ihaile rikkauksia", hän sanoi.

"En. En toivoisi olevani rahtuakaan rikkaampi kuin olen. Luonnollisesti tahtoisin mielelläni saada myydyiksi taulujani. Täytyyhän elää. Mutta sen enempää en pyydä. Uskallan väittää, että minä, köyhä taiteilija, tai te, joka työskentelette jokapäiväisen leivän edestä, olemme onnellisempia kuin tuon suuren palatsin omistaja."

"Se on todellakin hyvin mahdollista", vastasi toinen paljon suopeammalla äänellä.

"Taiteessa", sanoi Roobert, jota keskustelu alkoi lämmittää, "on palkintonsa itsessään. Mitä rahalla ostettavissa olevia suorastaan ruumiillisia, nautintoja, voisi verratakaan siihen tyydytyksen värähdykseen, jota tuntee silloin, kun oivaltaa idean johonkin uuteen, johonkin kauniiseen, ja jokapäiväiseen iloon, kun näkee luomansa kasvavan käsissään, kunnes se on edessä täydellisenä kokonaisuutena? Taiteineni ja ilman rikkauksia olen minä onnellinen. Ilman taidettani tuntisin tyhjyyttä, jota eivät mitkään aarteet poistaisi. Mutta minä en todellakaan tiedä, miksi tästä kaikesta teille puhelen."

Työmies oli pysähtynyt ja katsoi häneen vakavasti syvimmän mielenkiinnon ilmetessä hänen savun mustaamilla kasvonpiirteillään.

"Minua ilahuttaa kovin se, mitä sanotte", hän virkki. "On hupaista tietää, että kultaisen vasikan palvelus ei ole aivan yleistä, ja että edes muutamia on olemassa, jotka kohoutuvat sen yläpuolelle. Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?"

Se oli vähän kummastuttava pyyntö, mutta Roobert tapasi hiukan ylvästellä rahvaanomaisuudestaan ja siitä, että niin helposti saattoi tulla ystäväksi kaikenlaisten ja kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Hän puristi sydämellisesti tilapäisen tuttavansa kättä.

"Te näytitte vähän uteliaalta tähän taloon nähden. Minä tunnen sen sangen hyvin ja voisin mahdollisesti näyttää teille yhtä ja toista vähäpätöistä, joka voisi huvittaa teitä. Täällä on portti. Tahdotteko käydä sisälle kanssani?"

Se oli siis todellakin mahdollista. Roobert suostui halukkaasti ja kävi ylös koukertelevaa ajotietä istutettujen mäntyjen välitse. Mutta nähdessään siivottoman oppaansa oikaisevan suoraan yli leveän hiekoitetun alueen pääkäytävää kohden tunsi hän joutuneensa väärään paikkaan.

"Ei millään ehdolla pääkäytävän kautta", kuiskasi hän ottaen seuralaistaan kädestä. "Mahdollisesti herra Raffles Haw ei pitäisi siitä?"

"Ei mitään vaaraa siitä luullakseni", sanoi toinen rauhallisesti hymyillen. "Minun nimeni on Raffles Haw".

III.

Ihmeellinen talo.

Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys.

Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven, todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan olevan tavattomasti hämillään.

"Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne. Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera."

"Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi Roobert.

"Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa. Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?"

"Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?"

"No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija, ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa. Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?"

"Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä huomaamaan vaikutuksia."

"Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä. Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän Wienistä. He selvittivät asian keskenään."

He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha, joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä, vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella.

Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma Englannissa.

"Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän varsin hyvin."

"Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita.

"Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani."

Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän lähetessään.

"Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä. "Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta, ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman makuni mukaan."

Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa, niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran, mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi seinässä olevasta hanasta.

"Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä."

"Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert.

"Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan — rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa."

"Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä tähän ja niin olemme valmiit lähtemään."

Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille.

"Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali', 'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille, kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty 'Keittiö'."

Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi, ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi.

"Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen nappia ja niin olemme taas minun huoneessani".

Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä.

"Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän.

"Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan.

"Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette. Käykää ovelle, se aukenee edessänne".