Part 7

Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi häntä hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä lainkaan haluttanut. Astuessansa hän tunsi rinnassaan sydämen tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi ensinkään haluttanut astua eikä ajatella... Mutta tyttö ei mennyt hänen mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti, niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan, hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne, joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.

Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukahuttavammiksi. Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse, kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin, kookkaisiin olentoihinsa ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi tuolla suoraan edessäpäin vihreitten latvain ylitse.

Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo kirkkokin, matala ja leveä viisitorninen, kupukatot vaaleanvihreiksi maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa ja jotka vihreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.

Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjostaen silmiä kädellään.

Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään painettuna otsalle ja kädessä keppi.

-- Tyhjäkö on pojalla reppu? -- kysäisi vaari astuen Lenjkan luo, joka oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. -- Mutta katsos, mitenkä paljon minä olen saanut! -- Ähkien hän laski maahan liinaisen, täyteen sullotun reppunsa. -- Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat anteliaita... Mutta mitäs sinulla on suu törössä?

-- Päätä pakottaa, -- virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin viereen, joka oli nojautunut selin tiilikasaan ja nyt kädellään silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.

-- Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!... Ei tahdo enää jalka kannattaa!... Pian tästä käydään yöpuulle. Mikä sen kasakan nimi olikaan? sen...?

-- Musta Antti.

-- Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!

Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin tervehdykseen:

-- Terve teillekin!

Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät silmänsä ja raapaisi sanaakaan sanomatta niskaansa.

Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti suoritettuansa tämän tempun vetäisi hän viiksen pään suuhunsa, pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä väsyttäväksi.

-- Tuota... käydäänpäs tästä kunnantuvalle! -- virkkoi hän vetelästi.

-- Mitä varten? -- säpsähti vaari.

Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.

-- Pitää tulla... Niin käskettiin. Kas niin!

Hän kääntyi heihin selin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan taakseen ja nähdessään, etteivät toiset liikahda paikaltaankaan, kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti:

-- Joutuun nyt!

Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen perässään.

Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat. Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin poika aavisti ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin, Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä, jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö silloin... He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä... Hiekka oli sohissut laineen siirrellessä sitä... Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksiantamusta anoen.

-- Lenjka!

Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kyljessään, ja katsahti vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä. Kasakka kulki noin viiden askeleen päässä heistä edellä, piippuansa poltellen ja mennessään katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin kääntymättä. -- Otas tämä... heitä heinikkoon... mutta pane paikka merkille... jotta löydetään perästäpäin, -- kuiski vaari tuskin kuuluvalla äänellä. Hän läheni aivan lähelle poikaa ja pisti hänen kouraansa jonkun riepukäärön.

Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi aron ruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään selkään hän ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun heinikkoon. Heitti ja -- pysähtyi hämmästyneenä.

Riepu aukeni pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen huivi, kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen pienen, itkevän tytön hahmo. Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli... Hänen itkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä...

Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan pöydälle... Niitten yli kumartui sitten monta korkealakkista päätä. Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat hämyssä ja näyttivät kamalan uhkaavilta... Sitten kuului vaari käheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan miehen käsissä.

-- Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!... Viaton olen minä, sen näkee Jumala, -- huusi vaari räikeästi.

Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.

Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen heiveröinen ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.

Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin se olisi käynyt siellä suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen ulos viskannut.

-- Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! -- paukautti joku, niinkuin olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.

-- Entäs kun ovat kätkeneet? -- huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.

Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.

Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut hänen eteensä.

Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä, räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat valuessaan poskia myöten kaulalle.

-- Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään vainenkin. Päästivätpäs näet, peijakkaat.

Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä tuntui, kuin olisi päässä jotain raskasta ja niinkuin pää nyt juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.

-- Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun. Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!

Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa hänet siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen tuimasti. Lenjkasta näytti silloin, kuin joukko pieniä, ilkeitä, valheellisia käärmeitä katselisi häntä vaarin rypyistä... Hän säpsähti ja silmäsi ympärilleen...

He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella, käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. YÖ oli jo. Kuu oli noussut ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervän punaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot maahan: verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin halkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet taivaalla välkkyvien kullanheleäin tähtien kanssa.

-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, -- sanoi vaari.

-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.

Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen leveätä rintaa vasten... Siellä, niin hän kuvaili mielessään, on suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä, sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse leipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samanlaisen kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä nähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.

Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.

Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli suonenvetoisesti; silmät olivat selkoselällään, ja niissä paloi joku pidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä kauemmas vaarista.

-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa, typerästi myhäillen.

Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.

-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta, ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles: hopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.

Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti. Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.

-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! -- rukoili poika kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.

-- Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin sisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo se oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon. Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja otin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se on!...

Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt sitä Lenjkan edessä.

Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vain tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä, haukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut, kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat, niinkuin tuuli niitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten humua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä, ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla... Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko varasti, poika varasti!"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinnepäin ja huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän ja jota oli tahtonut puolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltään, mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi, ja neuloina ne pistelevät häntä.

Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli heittänyt tytölle.

Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään, myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyistä.

Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili nyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä... Mutta vaari se vain ähkien puheli:

-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!.... Sitten minä rauhassa kuolisin...

-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti. -- Ole vaiti! "Kuolisin" ja "kuolisin!"... Etpäs vain kuole... Varkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, koko ruumis vavisten. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi pienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja jatkoi, hammastansa purren:

-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha ja sittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä.

Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro laajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi silmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.

Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... sitten seurasi hiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.

-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelossa odotellen uutta jyräystä. -- Lähtään stanitsaan!

Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.

-- Vaari! -- parkaisi Lenjka.

Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi lyönyt pieneen, särkyneeseen kirkonkelloon.

-- Mitä, poikaseni!... Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi, liikahtamatta.

Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui, kuin hän olisi lausunut sanansa jollekin muulle.

Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin salaperäistä, ikäänkuin se olisi mistä varoitellut. Mutta kauempana se oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä tiheämmin leimahteli taivas.

-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan, sade hukuttakoon ja salama kuoliaaksi lyököön, -- puheli ukko läähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on... Mene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene, mene!... Mene!

Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.

-- Anna anteeksi, vaari! --- rukoili Lenjka lähennellen ukkoa.

-- Vai niini... en lähde... enkä anteeksikaan anna... Seitsemän ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten... sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitään tarvitse... minä kuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas... Kelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss' on, ota... ota... Sinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun varastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda minua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet rangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?... Lapsen käden kautta sinä minut kuoliaaksi löit!... Oikein se on, Herra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!... Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun sieluani... Voi... siinä se...

Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan rintaan kylmää kauhistusta.

Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin ankarasti ja kiireisesti, kuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäen sinisessä valossa, milloin vajoten kylmään, raskaaseen ja synkkään pimeyteen, joka kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kaukaiset tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.

Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa, kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.

Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä syyllisyydentunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kun vesipisarat valuen hänen märistä hiuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.

Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta joka kerta kun hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti, odotellen jotain kamalaa.

Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoonkyyristynyttä olentoa, joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...

Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja hengästyen.

Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.

-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika painaen päänsä vaarin polviin.

Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut susi.

Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoselällään, lankeillen, nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta huumautuneen pojan.

Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat. Sade kohisi kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti... Vihdoin tuntui siltä, kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan kuin sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.

* * * * *

Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun: he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin kertoivat pojat.

Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta saamatta.

Illemmalla hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, mistä olivat löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ettei häntä sovi kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo, toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen luotaan löydettiin tikari ja huivi.

Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.

Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta, oli alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja sieltä löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.

Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli, mutta mietittyään jonkun verran laskivat hänet vaarin viereen saman poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen ristin siihen pystyttivät.

Sinihaukan laulu.

Meri uinuu.

Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena. Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa. Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain, jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen, kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.