Part 6

Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa ympärilleen.

Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle poikaa ja haasteli lempeästi:

-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki tyynni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua Lenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani, pientä tuiretuistani!.... Mitenkähän sinun vaan käynee?

Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.

-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. -- Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?

-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta, mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on. Nii-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä minustakin aika jättää... --- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja lisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?

Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo poika kyllästynyt tuohon alituiseen kuolemasta puhelemiseen. Siksipä hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.

Mutta vaarille tämä oli arka kohta.

-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä olen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien jälleen.

-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.

Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli itkenytkin, mutta sitten oli tullut muutos: hän ei enää kuunnellut vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari tuon huomattuansa tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkea tämä puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa siitä, että tämä muka toivoo vain vaarin kuolevan niin pian kuin mahdollista.

-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. Tyhmä olet vielä, poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet? Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja heiveröinen; eihän sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta. Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä, että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, -- kyllä minä sen asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto olisi rauhassa; sitä varten vain, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne häntä. Vihollisia he ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen iät; kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle kerjäläinen.

Vaari joutui haltioihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.

Silloin hän oli Lenjkalle oikein vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika jotain.

-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet heiveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut kerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös, lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä sinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi... Kukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika Sinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani kantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!

Vaari istahti ja purskahti itkemään painaen päänsä vapiseviin polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta, ja hartiat hytkähtelivät.

Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset. Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa kohinaa.

-- No, älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä, käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron näköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...

-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.

-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, -- huudahti poika jonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.

Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:

-- Tahikka menen luostariin...

-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.

Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.

-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kurkku.

Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.

Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa, näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selkoselällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.

-- Hoi, ho-hoi!

Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.

-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä kerjäläisiä.

-- Venäjänkö maasta?

-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa kumartaen.

-- Nälkäkö on siellä, vai?

Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.

-- Torakatkin nälkään kuolevat!

-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda! Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.

-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi mehusta on maa meillä imetty.

-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka päätään heilauttaen. -- Maa antaa aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Olekos käynyt Mustanmeren maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.

Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturikasakkaa seisoi siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan kanteen. Lautta tärähti rantaa vasten. Miehet horjahtivat ja päästivät köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.

-- Kuumako on? -- irvisti matkamies taluttaen hevostansa lautalle ja kädellään kajoten lakkinsa laitaan.

-- Huhhuh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.

Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.

Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten, katsellen kasakoita.

-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.

-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita nuuskinut.

Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt, silmäänsä siristäen, katseli varren sisään.

-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!

-- Vesi!... Onhan minä vettä...

-- Viinaako? En tuonut viinaa.

-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä tuijottaen lautan kanteen.

-- Lähtään pois nyt vaan!

Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja lähtisi liikkeelle.

-- Äijä hoi! Miks'et tule auttamaan sinäkin? -- virkkoi saappaan vetäjä Arhipalle.

--- Eihän minusta mihin, poikaseni! -- vastasi vaari valittavalla, puoleksi laulavalla äänellä.

-- Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, -- arveli Lenjka ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä, laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.

Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja, saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten niillä lautan kanteen.

-- Katsopas, Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä. Hätäkös täällä on talonpojan elää! -- Niin kuiskaili Arhippa kumartuen Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.

Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen liikkuen eteenpäin.

-- Senkin karju! Raatajat muka huonoja! Ei ole mies ikinä sellaista työtä unissaankaan nähnyt! -- kuiskasi vaari. -- Miksikähän se Jumala antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? -- Hän oli vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta vastasikin itse: -- sillä tapaa Hän vain koettelee ihmistä. Ken napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä oleman iloa eikä rauhaa elämässään.

Veteen katsellessaan Lenjka tunsi suloista huumausta. Kova virta oli väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja hän kaatui.

Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat hänelle kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.

-- Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille, niin pääset stanitsaan [kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!

Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuontuostakin oli tukehtua yskästä.

Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkealla kurkkuäänellä. Hän tuntui soluttelevan säveliä niinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä: missä solmu, siitä rihma poikki.

Laulu oli luonteelleen aivan samanlainen kuin tuo ääretön arokin: siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.

Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari yski yhtämittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen... Stanitsan pojat siellä taas rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta... Ei ole silloin hauska katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja haastelee niin liikuttavasti, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista, missä ei ole perää eikä pontta... Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaista se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolessa maksetaan niistä neljäkymmentä kopeekkaa puudalta, mitäpä viisikinkymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia pakoon... Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:

-- Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä mitenkä paljon huolta minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on. Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua säästää raskaalta maantyöltä... Niin justiin! Pidä sinä vaan suus kiinni!

-- Kerjuulleko sitä lähdettiin? -- kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa yli takana kyyröttäviin olentoihin.

-- Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! -- huokasi Arhippa vaari.

-- Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän missä minun kotini on; saatte tulla yöksi meille.

Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas lyöden kylkensä rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.

-- Voi sua, ukon rähjä! -- murahti kasakka sääliväisesti. -- No yks kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt! Hyvästi jääkää!

Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili taivasta kohti samanlaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä, ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä halkeillut.

Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.

-- Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? -- kysäisi vaari ja vastausta odottamatta lisäsi: -- Paras olisi kulkea yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.

-- Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa syödä... -- vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.

-- Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!... Entäs kun sattuu sellainen, joka ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole. Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.

Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.

-- Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!

-- No minkä verran? -- kysäisi Lenjka huolettomasti.

-- Yksitoista ja puoli ruplaa!... Jaa-a!

Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva äänikään.

-- Laps mikä laps! -- kuiskasi vaari. -- Eri haaroilleko mennään, vai?

-- Niin mennään.

-- No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.

-- Tulen.

Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan kymmenisen askelta hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samanlaista kuin jos kämmenellä olis pyyhkäissyt guslaa [eräänlainen kielisoitin] paksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka kerta kun hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa parkua.

Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan. Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen, minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.

Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan hetken aikaa oksain lävitse taivasta vaipui hän sikeään uneen. Tiheä aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain silmiltä.

Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua, ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon molli-äänteeseen ja elpyivät jälleen uudella voimalla. Parku ja nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti aroruohon lävitse maantielle.

Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa, kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa. Ylimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä... Mahtaa olla aika veitikka!

-- Mitä sinä itket? -- kysäisi Lenjka nousten seisomaan, kun tyttö oli tullut hänen kohdalleen.

Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä, nyyhkyttihän vain vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa, sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja läksi edelleen.

Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan tytön jälkeen.

-- Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen... häpeähän on tuolla lailla! -- rupsi hän haastamaan ollessaan vielä taampana hänestä. Saavutettuaan hänet katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan, kohauttaen ties mistä syystä olkapäitään:

-- Mitä sinä parut?

-- Nii-in! -- sanoa venäytti tyttö. -- Jospa sinulta... -- ja äkkiä hän laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi huutaa uudelleen.

-- Johan nyt! -- virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään. -- Ämmä! Ämmä kerrassaan... Hyh semmoista!

Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön punertavain, hienojen sormien välitse pursahtaa kyynel toisensa perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja veti kätensä takaisin. Tyttö se vain itki itkemistään sanaakaan sanomatta.

-- Kuules! -- virkkoi Lenjka oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. -- Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla tavalla! Löikö ne sua?... No meneehän se ohi! Vai muutako vielä? Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla. Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään...

Ottamatta käsiä kasvoiltansa tyttö puisteli murheellisena päätään ja virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään nostaen:

-- Huivi katosi!... Taatto toi markkinoilta... Sininen oli semmoinen, kukikas... Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! -- Ja taas hän alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja tuontuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!

Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelonalaisena hän vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli tyttöä.

-- Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne... -- kuiskasi hän hiljaa. Mutta huomattuansa, ettei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, hän vetäysi vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään, kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta läkähtymäisillään ja pelosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen jalkainsa juuressa. Lenjka nousi ja läksi pois masentunein ja loukatuin mielin ajatellen, ettei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan moniaan askeleen hän äkkiä kääntyi ympäri, pysähtyi tytön kohdalle ja nojautuen säleaitaan koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.

-- Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että katosi... Mitäs tuota niin kovin!...

Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan seisovilleen.

-- Kas niin! -- jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. -- Lähde nyt kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää, kyllä minä pidän sinun puoltasi.

Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään katsahtaen ympärilleen.

-- Ei tarvitse tulla... -- kuiskasi tyttö verkalleen puistellen pölyä hameestaan ja yhä nyyhkytellen.

-- Lälhdenpä vainenkin, vai?... -- julisti Lenjka ihan valmiina toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.

Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.

Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa, huokasi uudestaan ja virkkoi:

-- Ei tarvitse.... älä tule... Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.

Hän läksi pois pari kertaa vilkaisten vielä taaksensa.

Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui verkalleen, hänen huomaamattansa; hän koukistui jälleen ja hiljeni. Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi Lenjka hänen jälkeensä:

-- Hyvästi!

Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.

Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta. Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi. Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain kauheata... Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi samettimaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.