Part 13

-- Mutta nimesi on luonnollisesti muutettava... ei George Vashington... se kyllä kelpaa, mutta Plummer ei sovi, se herättäisi epäilystä. Saat ilmoittaa nimeksesi Frager, tai joku sellainen.

-- Saanko perinnönjakomääräyksesi kirjallisesti ja todistettuna? -- sanoi George.

-- Saat, vastasi vanha Plummer.

Sopimus oli valmis ja George Vashington katosi ilmestyäkseen uudestaan oikeudenkäynnin aikana.

Dina oli pitänyt juryn tuomiota suurena hyvityksenä ja lohdutuksena vaikeassa asemassaan. Hän oli muuttanut takaisin isänsä luo, ja tämä puolestaan oli nyt häntä kohtaan itse hyvyys. Mrs Valter kävi usein katsomassa häntä, ja oli hän herättänyt monen muunkin lämminsydämisen naisen myötätuntoisuuden Dinaa kohtaan. He kävivät hänen luonansa ja lähettivät työtä enemmän, kuin hän ehti saada valmiiksikaan.

Tuli sitten aika, jolloin hänen lapsensa oli näkevä päivän valon. Nyyhkien painoi hän tuota viatointa olentoa rintaansa vastaan. Daniel Nilsen seisoi sekavin tuntein kehdon vieressä. Kuitenkin sai tuo käsiään huitova, avutoin raukka Danielin heltymään. Hän otti pojan käsivarsilleen ja katseli sitä, ja kyynel vierähti hänen silmästään pudoten pienokaisen poskelle. Kuinka hän olisikaan ollut iloinen, jos olisi saanut sekoittamattomin tuntein ottaa syliinsä pienen tyttärenpoikansa! Mutta nyt oli sekoittunut katkeruutta poikaan, kehtoon, kaikkiin muistoihin ja seikkoihin, mitkä häntä koskivat.

* * * * *

Vasta helmikuussa tuli oikeusjuttu uudestaan otettavaksi esille, ja samat tuskat olivat vielä kerran kestettävät.

Dina olisi mielellään antanut jäädä koko asian sikseen, ja Frank olisi saanut sopia asian pahan omantuntonsa kanssa. Hän ei tuntenut mitään kostonhalua, olihan hän saanut oikeutta. Mutta nyt pakotti häntä siihen Frank. Voi, jospa se olisi ohi! Olikohan hänen itsensä välttämättä oltava oikeudessa? Niin, ehkä. Kukapa puhuisi hänen puolestaan? Linner oli kuollut; hänen haudalleen vei hän joka sunnuntai tuoreen kukka-seppeleen. Tarvitsiko hän asianajajan? Eihän sitä, mikä jo oli todistettu, voitane kumota, ja hänen puolestaan oli sanottu jo mitä sanomista oli.

Mrs Valter kuitenkin aavisti, että taistelu tällä kertaa tulisi paljoa ankarammaksi, kuin edellisellä, ja hän oli hankkinut avuksi erään nuoren, vasta kaupunkiin muuttaneen asianajan, joka mielellään tahtoi ansaita kannuksensa.

Ratkaiseva päivä oli käsissä. Suuri oikeussali oli yhtä täyteen ahdettu, kuin edelliselläkin kerralla. Useita Dinan ystäviä, kaupungin arvokkaimpia naisia istui mrs Valterin kanssa ensimäisessä penkissä. Daniel istui tyttärineen asianajajan pöydän vieressä. Frank ei ollut saapuvilla.

Toimitus alkoi, ja todistajat tuotiin esiin. Saatuaan puheenvuoron nousi Plummerin asianajaja.

-- Arvoisat naiset ja herrat jurymiehet -- alkoi hän. -- Minä lupasin viimekerralla päämieheni puolesta näyttää toteen, ettei Dina Nilsen ole niinkään viatoin, kuin näyttää, ja etteivät hänen sanansa siitä syystä myöskään ole niin erityisesti luotettavia. Ne todistajat ovat nyt täällä.

Hän viittasi kädellään. Samassa nousi paikaltaan komea, vakavan näköinen mies, jonka pikimustat kiharat ympäröivät harvinaisen kauniita kasvoja ja valuivat alas olkapäille. Kun hän mainitsi nimensä, George Vashington, purskahti yleisö nauruun. Mutta George Vashington ei menettänyt hetkeksikään arvokkaisuuttaan. Hän teki valan ja istuutui todistajien penkille. Kun sitte asiaan kuuluvat muodolliset kysymykset ja selvitykset olivat tehdyt, alkoi seuraava kuulustelu:

-- Oletteko nähnyt ennen tämän naisen?

-- Olen.

-- Missä?

-- Cardiff Donaldsonin kahvilassa.

-- Milloin?

-- Vähän toista vuotta sitten marraskuussa.

-- Oliko teillä mitään tekemistä hänen kanssaan?

-- Minä seurustelin hänen kanssaan.

Naurua ja kuiskauksia kuului yleisön joukosta, mutta George oli yhtä tyyni. Dina nousi mielenliikutuksesta ja huudahti:

-- Se on valetta, valetta, joka sana!

Tuomari käski hänen olla vaiti.

Dinan asianajaja koetti ristikuulustelulla saada George Washingtonia sotkeutumaan puheisiinsa, mutta tämä säilytti järkähtämättömän tyyneytensä ja väisti kaikki ansat.

Useampia todistajia kutsuttiin esille. Ensiksi eräs irlantilainen kertoi, että hän oli tavannut Dinan vieläkin pahemmassa paikassa, ja lopuksi saman paikan omistaja, ilkeännäköinen akka todisti, että Dina Nilsenin tapana oli käydä hänen luonaan.

Dina oli vaipunut paikalleen. Nyyhkien nojasi hän isänsä rintaa vastaan. Niin ilkeäksi, niin perkeleelliseksi ei hän ollut luullut maailmaa. Hän oli myyty, petetty, auttamattomasti kadotettu, ja Frankilla oli ollut sydäntä tehdä tämä.

Mrs Valter nousi ja huusi viitaten ympärilleen:

-- Me kaikki naiset menemme takuuseen hänestä. Se on halpamainen vale, tämä syytös!

Mutta tuomari neuvoi häntä pysymään tyynenä; muussa tapauksessa tyhjennettäisiin koko sali. Dinan asianajaja koetti, viitaten edellisessä oikeudenkäynnissä annettuihin todistuksiin, selittää, että näissä todistuksissa täytyi olla jotain väärin käsitystä, joko oli joku toinen sattumalta niin yhdennäköinen, tahi olivat ne kokonaan Plummerin rikkauden hedelmiä. Hän sanoi, että olisi kovin karkeata, jos Minneapoliksen tuomioistuin todellakin antaisi tuomionsa sellaisenkin todistuksen perusteella, minkä tuo äskenmainittu rouvasihminen kykeni antamaan, ja hän toivoi, että jury nyt, kuten edelliselläkin kerralla suojelisi viatointa väkivallalta kaikista viekkaista suunnitelmista huolimatta.

Plummerin asianajaja nojasi tyytyväisesti hymyillen tuolinsa selustaan. Tiesihän hän edeltäpäin minkälainen juryn antama tuomio tulisi olemaan. Ei ollutkaan erittäin helppoa saada juryyn henkilöitä, jotka olisivat jollain tavalla olleet riippuvaisia Plummerista eivätkä mistään hinnasta olisi tahtoneet tuomita hänen poikaansa. Juryn tuomio oli yksimielinen: Frank Plummer vapautettiin, ja Dina Nilsen määrättiin maksamaan oikeuskulut.

Sydäntäsärkevä kiljahdus kuului salissa, ja ennenkuin kukaan ehti estää oli Dina syöksynyt keskelle lattiaa. Hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin houraillen ja huusi:

-- Ja minä kutsun täten Frank Plummerin kohtaamaan itseään Kaikkivaltiaan tuomioistuimen edessä, missä jokaiselle oikeutta jaetaan! Jumala häntä armahtakoon!

Ja kädet silmillä hän syöksyi ulos. Kuulijat väistivät häntä liikutettuina. Isä tahtoi rientää hänen jälessään, mutta hänet ympäröittiin jokapuolelta, tahdottiin osoittaa myötätuntoisuuttaan hänelle.

-- Laskekaa minut ulos, laskekaa minut ulos -- pyysi hän ja koetti raivata tietä itselleen. -- Hän lopettaa päivänsä muutoin.

Ovessa seisoi mrs Valter.

-- Mikä häpeä! -- sanoi hän Nilsenin korvaan. -- Me maksamme luonnollisesti kulut.

Daniel Nilsen ei kuullut. Hän riensi kotiin niin nopeasti, kuin voi. Pari kertaa täytyi hänen pysähtyä hengittämään, mutta sitten hän riensi taas eteenpäin. Ei saanut tulla liian myöhään. Hän riuhtasi huoneensa oven auki. Naapurin vaimo tuuditteli pienokaista siellä.

-- Onko tyttäreni ollut täällä?... Herra Jumala, minne hän on mennyt?... Joki, joki! -- huusi hän.

Hän juoksi lähimmälle sillalle, samalle minkä luota mrs Valter oli löytänyt Dinan tuona unohtumattomana iltana. Hän näki muutamia miehiä juoksevan pitkin toista rantaa ja viittovan toisille, jotka sysäsivät vesille venettä.

-- Mitä siellä? -- huusi Daniel.

-- Eräs nainen on heittäytynyt virtaan; nyt joutuu hän jääkappaleiden alle.

Sanaakaan lausumatta hyppäsi Daniel veneeseen, sieppasi rannalta vankan seipään ja sysäsi voimakkaalla liikkeellä veneen rannasta. Hän oli näkevinään vilahduksen hänen hameestaan jääkappaleiden joukosta.

XXVII.

Kaksi päivää myöhemmin piti Plummerilla olemaan suuret kutsut sen johdosta, että Frank oli vapautettu syytteestä, sekä että Charles Bradford ja Fanny olivat vihdoinkin vanhempien pyynnöstä palanneet Minneapolikseen asettuakseen sinne. Mrs Plummer purjehti ympäri tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vävynsä auttoi häntä koristelemisessa. Sytytettiin kruunuja ja alettiin odottaa vieraita.

Työväki palasi päivän töistään eväskorit käsivarrella. Silloin ilmestyi äkkiä omituinen näky Bridge Squarella. Huolimatta kovasta pakkasesta tuli siellä vanha mies paljain päin työntäen käsirattaita. Niillä makasi kuollut nainen, jonka vaatteissa riippui joka puolella jääpuikkoja. Miestä voi luulla hulluksi, sillä hän huusi niin käheällä äänellä, että sitä tuskin voi ymmärtää:

-- Veljet! Työmiehet! Katsokaa tänne! Katsokaa tytärtäni! Kapitalistit ovat murhanneet hänet, Frank Plummer on murhannut hänet! Hän oli viatoin, kuin kedon kukka, mutta hän raiskasi hänet, ja sitten ovat he vannoneet väärin, että hän on kevytmielinen nainen. Kärsimmekö tällaista? Ne alentavat palkkojamme, ajavat meidät työstämme, ne jättävät meidät avuttomiksi, kun tulemme vanhoiksi, ne koettavat tappaa meidät nälkään, ja sitten ne turmelevat meidän tyttäremme, emmekä me saa oikeutta, sillä me olemme köyhiä ja he miljoonien omistajia! --

Hänen ympärilleen keräännyttiin. Daniel Nilsen pysähtyi erään lyhtypylvään viereen. Hän nosti tyttärensä ja asetti hänet pylvästä vasten, jotta myymälöiden kirkas sähkövalo sopi valaisemaan tuota mykkää olentoa, joka siinä seisoi, kuin aave.

-- Näettekö hänet? Näettekö hänet, huusi isä. -- Kauniimpaa tyttöä oli tuskin nähty Minneapoliksen kaduilla, ja nyt hän on tuommoinen! Sen ovat kapitalistit tehneet. Noin pitelevät nyt rikkaiden pojat teidän tyttäriänne!

Frank Plummer oli juuri menossa konttoorista kotiinsa. Hän viipyi siellä myöhään, päästäkseen kulkemaan pimeässä syrjäkatuja. Hän oli juuri tullut riippusillan yli ja aikoi mennä Bridge Squaren poikki, kun hän näki väkeä kokoontuvan erään lyhtypylvään ympärille ja kuuli äänten sorinaa. Hän nousi erään myymälän portaille ja näki Dinan häikäisevässä valossa seisoen tuijottavan häneen kiillottomilla silmillään. Valosäteet heijastuivat vaatteiden ympärille kerääntyneestä jääkerroksesta ja hiuksista riippui jääpuikoista muodostunut seppele. Hän oli kaatua portailta kadulle. Samassa Daniel Nilsen huomasi hänet. Hän karjui heiluttaen hurjasti nyrkkiään ilmassa:

-- Tuolla hän on! Tuolla seisoo murhaaja! Repikää hänet kappaleiksi! Hirttäkää hänet!

Villi kiljunta täytti ilman, ja satoja käsivarsia ojentui häntä kohden. Hän hyppäsi alas. Nyt oli henki kysymyksessä. Väkijoukko syöksyi hänen jälkeensä. Hän juoksi minkä jaloista lähti. Jos ne nyt saavat hänet kiinni, repivät ne hänet kappaleiksi. Hän juoksi City Hallin ympäri ja henki kurkussa hyökkäsi hän poliisivartiakonttooriin.

-- Jumalan tähden, auttakaa, ne tappavat minut, huusi hän.

Kokonainen rivi revolvereilla ja muilla aseilla varustettuja konstaapeleita asetettiin tukkimaan sisäänkäytävää. Samassa syöksyi kansajoukko esiin.

-- Mitä tahdotte? Pois!

-- Tahdomme saada hänet, murhaajan! Hän on kätkeytynyt tänne. Tahdomme hirttää hänet lyhtypylvääseen.

Telefonoitiin enemmän poliisia, ja pian riensikin niitä joukko City Hallia kohden. Mutta kalmankalpeana kykki Frank erään pulpetin takana kuunnellen raivoisia huutoja. Vasta yösydännä uskallettiin hänet vahvasti vartioituna lähettää kotiin. Kauan seisoi väkijoukko vielä ulkopuolella. Mutta yhtäkkiä kävi kuiskaus miehestä mieheen, ja ikäänkuin komennettuna lähti koko lauma liikkeelle Plummerin taloa kohti.

Poliisi lähetettiin vangitsemaan Daniel Nilseniä, mutta työmiehet estivät sen.

-- Ei maksa vaivaa välittää vanhasta, mielipuolesta miehestä, sanoivat he. -- Me kyllä vastaamme hänestä ja pidämme hänestä huolen.

-- Kuulehan, Daniel! Tiedäthän, että olemme ystäviäsi. Me autamme sinua, tule kotiin nyt.

Eräs heistä otti kuolleen tytön ja laski varovasti rattaille toisen tarttuessa aisoihin. Daniel kävi sivulla ja puhui taukoamatta. Kun he tulivat hänen asunnolleen ja eräs heistä aikoi kantaa Dinan sisään, sysäsi hän hänet syrjään ja huusi:

-- Ei, ei, minä kannan itse hänet! Hyvästi ja kiitos tästä illasta! Älkää unohtako, mitä olen sanonut!

Hän nosti varovasti tyttärensä, kantoi hänet sisään ja laski sängylle.

Huone oli tyhjä. Arne oli lähtenyt hakemaan isäänsä, ja naapurin vaimo oli vienyt lapsen kotiinsa. Daniel sytytti lampun ja asetti sen pöydälle. Sitten meni hän tyttärensä luo. Jää oli alkanut sulaa lämpimässä huoneessa ja vesi juoksi hänen kasvoiltaan ja vaatteistaan. Daniel kumartui tyttärensä yli, suuteli häntä otsalle ja taputteli hänen poskiansa.

-- Sinä olet niin kylmä, Dina, niin kylmä, sanoi hän. -- Tule lämmittelemään hiukan. Nyt olet niin äitisi näköinen, noin hänkin uinui, kun minä möin huutokaupalla kaikki, mitä meillä oli. -- Daniel hymyili surullisesti. -- Nuku, nuku, lapseni, hys hys, isäs istuu, valvoopi... Hän tuijotti eteensä, silmissään kummallinen kaukainen katse. -- On parasta, että matkustamme kaikki hänen luoksensa, mumisi hän. -- Täällä ei kannata elää, täällä ei saa oikeutta.

Kauan istui hän näin tuijotellen, mutta yht'äkkiä kirkastui katse ja siihen ilmestyi tuo vahingoniloinen ilme, mikä siinä oli aina silloin, kun hän oli saanut tehneeksi jonkun jekun kapitalisteille.

-- Hm, hm, niin... se ei olisi hullumpaa, ei olisi hullumpaa, mumisi hän.

Hän haki paperia ja mustetta sekä rupesi kirjoittamaan suurilla kirjaimilla. Hän taittoi paperin huolellisesti ja kiinnitti sen neuloilla takkiinsa. Sitten hän otti lampun, meni kyökkiin ja irroitti sinne kiinnitetyn pyykkinuoran. Hän koetteli sen kestävyyttä, kääri sen kokoon ja pisti poveensa. Sitten meni hän jälleen Dinan luo, kumartui hänen ylitsensä, tarkasteli häntä hetkisen ja kuiskasi sitten hiljaa:

Nyt minäkin tulen pian, Dina. Saamme olla yhdessä, sinä ja minä. Minä suojelen sinua, ettei kukaan voi tehdä sinulle pahaa. Ja äitikin tulee, ikävöin niin häntä, näetkös.

Hän suuteli häntä otsalle. Sitten hän sammutti lampun, hiipi ulos ja lukitsi oven.

* * * * *

Plummerillä juhlittiin, mutta mieliala ei ollut läheskään niin iloinen, kuin ranskalaisen kreivin juhlassa. Useimmat kutsutuista olivat hylänneet kutsun, toisia oli tekosyillä jäänyt pois, mutta muutamat olivat tuumineet, ettei ollut mitään syytä välttää seurustelua perheen kanssa nyt, kun Frank oli syytöksestä vapautettu. Frankin selittämätön viipyminen teki yleisen alakuloisuuden hyvin huomattavaksi.

-- Hän viipyy varmaan jonkun tärkeän liikeasian takia ja tulee vasta myöhemmin, sanoi mr Plummer.

Mutta Frank ei tullut. Charles Bradford ja hänen vaimonsa koettivat parastansa, he puhelivat tuosta kuuluisasta kreivijutusta aivan, kuin se olisi ollut vallan onnistunutta pilaa. Mutta ilmassa oli sittenkin jotain painostavaa. Tarjottiin juuri jälkiruokaa, kun yhtäkkiä hirmuinen kiljunta kuului ulkopuolelta. Samassa heitettiin kivi salin akkunasta sisään. Sitä seurasi toinen. Kauhistuneina katselivat vieraat toisiaan ja kurkistelivat pelokkaina saliin, missä lasinpalat helisten lattialle lentelivät samalla, kun ulkona alettiin mitä inhoittavin naukumiskonsertti.

Plummer kalpeni, mutta meni päättäväisesti telefoonin luo ja pyysi lähimmältä poliisiasemalta apuväkeä. Sitten koetti hän tyynnyttää vieraitansa.

-- Roskaväki ilmoittaa ilonsa tuolla tavalla, sanoi hän. -- Kyllä ne pian väsyvät.

Poliisi saapui, ja muutamien paloruiskujen avulla saatiin väkijoukko hajoitetuksi. Mutta iloisuutta oli mahdoton saada aikaan. Sekä vanha Plummer että Charles ponnistivat urhoollisesti voimiansa, mutta turhaan. Siitä syntyi vaan tekaistua, luonnotonta iloa. Eivätkä vieraat uskaltaneet kotiinkaan lähteä peläten, että saisivat kiviä vaunuihinsa roistoväeltä, joka ehkä odotteli ensimäisessä kadunkulmauksessa. Frankia ei vaan näkynyt. Kukaan ei aavistanut, että poliisi oli tuonut hänet kotiin, että hän oli taka-ovesta hiipinyt "paratiisin" kautta huoneeseensa ja vapisten makasi sängyssään.

Yhden tienoissa rupesivat vieraat lähtemään. Kun ensimäinen naisista oli, saatuaan päällysvaatteen yllensä, antanut palvelijan avata oven ja aikoi astua ulos, peräytyi hän ja kaatui kirkaisten tiedottomana lattialle. Hän oli saanut rintaansa töyttäyksen. Tunkeennuttiin avonaiselle ovelle. Keskellä oviaukkoa riippui pari karkeita saappaita ja alaosa miehen ruumiista. Mies oli hirttäytynyt oven yläpuolella olevaan kaasulyhtykoukkuun. Hänen yläruumiinsa oli ovenraamin yläpuolella. Plummer oli kalpea, kuin palttina. Hän antoi ottaa ruumiin alas, hän oli heti tuntenut hänet. Se oli Daniel Nilsen, jonka hän oli eroittanut työstä, ja jonka tyttären hänen poikansa oli raiskannut. Hän oli myöskin lyhdyn valossa lukenut paperilapussa olevan päällekirjoituksen: "Varkaalle, ryövärille ja fariseukselle, James Plummerille". Sanaakaan lausumatta pisti hän paperin taskuunsa. Hän tunnusti sen kuuluvan hänelle. Mutta Daniel Nilsen-raukka heitettiin kadulle pimeään ja pakkaseen, kunnes poliisi korjasi hänet.

Kun viimeiset vieraat olivat poistuneet, ja ilo muuttunut itkuksi ja valitukseksi, meni James Plummer yksin makuuhuoneeseensa, kääri auki Danielin kirjeen ja luki:

"Sinä olet tappanut elämäni onnen, olet tappanut lapseni, olet tappanut minutkin. Olet ottanut kaikki, mitä minulla on ollut -- ota nyt tää ruumiskin. Lahjoitan sen sinulle kaupanpäällisiksi. -- Se nuora, jonka olet pannut minun kaulaani, kierretään kerran omaan kaulaasi sekä kaikkien niiden miljoonaryövärien, jotka elävät leskien kyynelistä ja työmiesten hiestä." --

XXVIII.

Eräänä aamuna, ennenkun Agnes oli ehtinyt lähteä soittotunneillensa, soitettiin ovikelloa. Siellä seisoi Arne Nilsen kalpeana ja väsyneenä valvomisesta. Hän piteli käsivarsillaan koria.

-- Tekö se olette, Arne, näin aikaisinko jo liikkeellä? -- sanoi Agnes. -- Tulkaa sisään!

-- Suokaa anteeksi, mutta minun täytyi saada puhutella teitä ennen, kun menette ulos, sanoi Arne.

-- Onko Dina löydetty?

-- On, ja... isä...

Arne purskahti itkuun. Hän sai kuitenkin sen verran hillityksi itseänsä, että voi kertoa isänsä tehneen mielenhäiriössä itsemurhan.

-- He makaavat nyt vierekkäin siellä kotona, isä ja Dina... ja nyt olen minä yksin... ihan yksin.

Hän ei voinut pidättää mielenliikutustaan. Agnes antoi hänen itkeä. Hän oli itsekin säikähdyksestä aivan kuin lamaantunut. Arne pyysi anteeksi, ettei hän sen paremmin voinut hillitä itseänsä. Hän oli valvonut monta yötä perätysten, ja oli vielä ikäänkuin huumauksissa noiden tapahtumien jälkeen, Agnes meni hänen luokseen, taputti häntä olalle ja silitteli hänen tukkaansa.

-- Autamme teitä niin paljon, kuin voimme, luottakaa siihen, sanoi hän. --

-- Teettekö todellakin sen? -- kysyi Arne ja katsoi Agnesta suurilla kirkkailla silmillään. -- Sitten uskallankin sanoa varsinaisen asiani. Katsokaas, naapurin vaimo ei voi enää hoitaa Dinan lasta, ja minun täytyy joko lähettää hänet johonkin turvapaikkaan -- tiedän että Dina itkisi katkeria kyyneleitä sentähden -- tahi saada hänet täysihoitoon johonkin. Eiköhän äitinne tahtoisi ottaa häntä? Kun tietäisin lapsen olevan teidän läheisyydessänne, olisin varma, että hän kasvaa kunnon mieheksi, ja Dina iloitsisi siellä, missä hän nyt on. Otin hänet mukaani; hän on tuossa kopassa.

Arne nosti kopan lattialle, avasi sen ja siirsi peitteet syrjään. Pienet, punaset, uinuvat lapsen kasvot pistivät esiin kylmän suojaksi asetettujen vaatteiden seasta. Agnes otti sanaakaan lausumatta korin. Hän tarkasteli tuota pientä olentoa, joka nukkui siinä niin rauhallisesti, kuin olisi äiti ja isoisä valvonut hänen vuoteensa vieressä. Kirkas kyynel vierähti ja putosi lapsen pyöreälle kädelle.

-- Minä vien hänet äidilleni. Hän ei ole vielä noussut, sillä hän ei ole oikein terve. Odottakaa hiukan!

Arne istui yksinään tuossa hauskassa arkihuoneessa. Hän katseli pianon yläpuolella olevaa neitsy Marian ja Jesus-lapsen kuvaa, pehmoista mattoa, kamiinissa leiskuvaa tulta, ja omituinen kotoisen rauhan tunne valtasi hänet. Onnellinen hän, joka saa istua tällaisessa kodissa, vapaana elantohuolista, sellaisten naisten, kauniin jalon tytön ja lämminsydämisen äidin seurassa! Se on varmaan elämän suurinta onnea. Hän ei tiennyt äidistään muuta, kuin mitä isä oli kertonut. Hänen syntymisensähän oli riistänyt häneltä elämän. Nyt oli hän yksin, hyljättynä vieraiden ihmisten joukossa.

Agnes tuli takaisin.

-- Pienokainen nukkuu äidin sylissä, sanoi hän. -- Sinne saa hän jäädä, siellä voi hän hyvin. Hänestä ette tarvitse huolehtia, Arne, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. -- Niinkauan kun elän, hoidan häntä, hän on Dinan minulle jättämä perintö.

Arne nousi ylös ja kiitti häntä.

-- Mitä nyt itse aiotte? kysyi Agnes.

-- Aion myydä kaikki mitä isällä oli ja sitten menen johonkin oppilaitokseen lukeakseni insinööriksi.

-- Se on oikein.

-- Ja sitten toivon voivani jatkaa isäni työtä, toivon voivani tehdä jotain työväen ja yhteisen kansan hyväksi. Ette tiedäkään, Agnes, kuinka paljon vääryyttä heille tehdään. Toivon aina muistavani Linnerin ohjeen, että ainoastaan hän, joka palavasti vihaa kaikkea vääryyttä ja kaikkea pahaa, voi kohota kunnian kukkuloille.

-- Minä toivon, ettette kokonaan unohtaisi meitä, sanoi Agnes. -- Äitini ja minä seuraamme mielenkiinnolla teidän edistymistänne. Voin sanoa, että me molemmat ajattelemme teistä hyvää.

Agnes hymyili, mutta Arne tuijotti häneen suurilla säteilevillä silmillään.

-- Onko se totta? Ajatteletteko todellakin, neiti Agnes? Voi, kumpa nyt olisi rohkeutta puhua!... Minä rakastan teitä, Agnes; olen rakastanut pienestä pojasta asti. Saanko ottaa mukaani sen toivon, että kun kerran olen valmis, ja minulla on koti, te ja äitinne tahdotte jakaa sen kanssani?

Agnes katseli noita suuria, uskollisia silmiä, ja hän tunsi että niihin voi luottaa -- kuolemaan saakka. Ja kuitenkin tuli se niin odottamatta. Hän oli aina pitänyt Arnesta, mutta vaan ystävänä, toverina, joka sen lisäksi oli häntä nuorempi.

-- Muistatte kai, että olen vanhempi teitä, Arne, sanoi hän.

-- Mitä siitä, jos te vaan lupaatte odottaa. Lupaatteko?

Agnes nyökkäsi.

-- Saanko siis toivoa, että se joskus toteutuu? kysyi Arne katseessaan levoton väike.

Agnes katseli eteensä lattiaan.

-- Annan varman vastauksen sitten, kun se aika tulee, ennen en voi, mutta... luulen, että saatte.

Agnes ojensi hänelle kätensä. Arne puristi sitä niin, että Agneksen teki mieli huutaa. Arnen mieli teki kietoa kätensä hänen ympärilleen, pusertaa häntä oikein ja kirkaista ilosta, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi vaan:

-- Kiitos, kiitos!

Näytti ettei hän aikoisi ollenkaan hellittää hänen kättänsä. Mutta lopultakin hän huomasi, että hänen täytyi mennä. Kun hän vihdoinkin pääsi ulos, huomasi hän, että hän oli unohtanut hattunsa. Hän palasi sitä hakemaan, mutta silloin unohtui kappa. Kolmannella kerralla vasta pääsi hän onnellisesti ovesta ulos. Hän meni kotiinsa, missä ne kaksi makasivat vieretysten kylmässä huoneessa. Täällä ei ollut tulta kamiinissa, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja sielun silmiin kuvastui lämpöinen koti ja Agnes, joka hyväillen silitteli hänen hiuksiansa.

Agnes nojasi akkunanpieleen ja katseli kauan tuota reipasta poikaa, joka nyt voitonvarmana asteli katua pitkin. Hän painoi otsansa akkunanpieluksen ja kysyi:

-- Rakastanko häntä?

Hetken perästä meni hän äitinsä luo. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille, pani kädet ristiin peitteelle ja sanoi vakavasti:

-- Äiti, nyt minä olen kihloissa Arne Nilsenin kanssa.

Äiti katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Oletko, lapseni? -- sanoi hän. Sitten hän kietoi kätensä tyttärensä kaulaan, suuteli häntä otsalle ja sanoi:

-- Parempaa et olisi koskaan voinut saada.

XXIX.

Daniel Nilsenin ja Dinan hautauksen piti tapahtua kaikessa hiljaisuudessa. Sanomalehdissä ei ollut mitään ilmoitusta niiden ajasta, mutta tieto siitä levisi kuitenkin. Hämmästyksekseen näki Arne pitkän rivin komeita vaunuja liittyvän saattueeseen. Yksistä näki hän mrs Valterin harmaiden kiharain ympäröimät, hyväntahtoiset kasvot. Hänhän se oli saanut toisetkin liikkeelle.

Yksi hänen suojateistaan oli joutunut miljoonahaukkojen raadeltavaksi. Hän tahtoi saada toimeen mielenosoituksen Plummerilaisia ja heidän hengenheimolaisiaan vastaan, ja hän saikin. Siitä puhuttiin julkisesti -- sanomalehdissäkin.