Part 12

Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiä Nilsenin eteen.

-- Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen välähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen, saavutetaan se!

XXIV.

Kaupungista syntyi yleinen hämmästys ja paljon kaikenlaisia juoruja, kun häväistysjuttuja levittelevät sanomalehdet tiesivät kertoa, että Frank Plummer oli haastettu oikeuteen mitä ikävimpien asiain takia.

-- Mitä tyhmyyksiä se on? -- huudahti isä. -- Enkö ole sanonut sinulle, etten tahdo kuulla tuonlaisia hullutuksia.

-- Noo, ei kannata loruta, isä; sinä et totisesti ole ollut itsekään niin viatoin, vastasi Frank nenäkkäästi.

Isä punastui.

-- Niin, saat selviytyä asiasta niin hyvin kuin voit, en tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä, mumisi hän. --

Oikeuden käyntiaika läheni. Linner valmistautui kuten suureen juhlaan. Hän oli ilmoittanut kahvilan isännälle, ettei hän tahtonut esiintyä soittajana ennen kun oikeudenkäynti oli ohi, mutta pyysi siitä huolimatta saada asua entisessä huoneessaan. Isäntä, joka oli hyväsydäminen mies, suostui ehdotukseen. Hän oli itsekin innostunut seuraamaan tätä oikeuden käyntiä, ja toivoi hartaasti, että Linner olisi voinut nujuuttaa tuota nuorta keikaria aika tavalla. Linner oli koettanut kokonaan lakata nauttimasta väkijuomia. Sitä hän ei kuitenkaan voinut, mutta hän koetti tyytyä niin vähään, kuin mahdollista. Hän ryhtyi nyt hankkimaan todistajia ja tarpeellisia selityksiä. --

Ratkaiseva päivä oli käsissä. Kaikki valmistukset olivat tehdyt ja jury-miehet valitut. Ett'ei mitään puolueellisuutta voisi tulla kysymykseen ei ollut yhtään skandinavialaista valittu juryyn. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä uteliaita, jotka kuiskaillen tähystelivät asianajajain pöytien luona istuvia todistajia. Frank Plummer koetti näyttää huolettomalta, mutta ei kuitenkaan voinut peittää rauhattomuuttaan. Dina istui vapisten isänsä vieressä. Mrs Valter istui hänen toisella puolellansa ja koetti rohkaista häntä. Agnes ja rouva Pryts olivat myös saapuvilla. Daniel Nilsen oli Linneriltä saanut vakavan neuvon pysyä nahoissaan ja lyhyesti vastata hänelle tehtäviin kysymyksiin, sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään hyökkäyksiä kapitalisteja vastaan. Jurymiehet asettuivat paikoilleen, tuomari tuli, asianajajat ja sanomalehtimiehet istuutuivat pöytiensä ääreen. Linnerin ympärille oli jäänyt tyhjä paikka; kukaan ei tahtonut olla tuon viinalta haisevan miehen läheisyydessä. Aamulla, noustuaan oli hän ollut ihan kipeä levottomuudesta ja jännityksestä. Hän ei voinut syödä mitään, mutta otti useita naukkuja. Nyt istui hän tuolillaan katsellen alaspäin. Hän näytti kovin kurjalta, kasvot punottivat ja huulet olivat tavallista sinertävämmät. Tuomari katseli häntä vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Naurua, kuiskauksia ja pistopuheita kuului katsojain joukosta. Onnettomuudekseen näytti Dina saaneen tuonlaisen asianajajan.

Linner piti pienen alkupuheen, vannotti todistajansa ja kuulusteli ne. Sitten tuli vastaajan asiamiehen vuoro. Hän antoi Frank Plummerin puhua ensiksi. Tämä kielsi luonnollisesti kaikki. Hän oli sinä iltana mennyt kotiinsa tapansa mukaan; oli ihmisiä, jotka olivat nähneet hänen kulkevan puotiensa ohi. Suuri joukko kaupungin arvokkaimpia miehiä todisti, että Frank oli mallikelpoinen nuori mies sekä ihmisenä että liikemiehenä.

Plummerin asiamies oli julkeasti ja nenäkkäästi kysellyt Dinalta ja kohdellut häntä, kuten huonomaineista naista. Daniel Nilsenin teki useita kertoja mieli panna vastalauseensa; hän oli ihan kalpea vihasta ja puristeli nyrkkejänsä. Mrs Valterin täytyi aina väliin tarttua hänen käsivarteensa. Dina-raukka oli menehtyä häpeästä. Jos hän olisi tiennyt, että hän oli joutuva tällä tavalla häväistäväksi, kuulijain tirkistellessä häntä kiikareillansa, olisi hän kärsinyt kaikki hiljaisuudessa. Nyt täytyi antaa asian mennä menoaan, isä tahtoi niin.

Nyt tuli asianajajien vuoro puhua juryn jäsenille, ennenkuin tuomio julistettaisiin. Plummerin asiamies sai puheenvuoron ensiksi.

-- Kunnioitettava tuomari, herrat jurymiehet, alkoi hän. -- Viime aikoina on täällä Minneapoliksessa tullut tavaksi että alemmat kansanluokat koettavat etsiä lain turvaa peittääkseen rikoksiansa. Meidän ihmisystävälliset lakimme ovat mahdollisuuden mukaan koettaneet suojella alhaista kansaa ja vallankin naisia. Mutta tässä on käynyt, kuten aina käy, kun valta annetaan sivistymättömille; he käyttävät sitä väärin. -- Hän todisti esimerkeillä, että huonomaineiset naiset olivat koettaneet kiristää rahoja kaupungin arvokkaimmilta nuorukaisilta. Hän koetti ra'alla tavalla näyttää toteen, että Dinan yritys oli samantapainen. Hän puhui kauniita sanoja Plummerin perheestä ja Frankista, joka muun muassa oli nuortenmiesten kristillisen yhdistyksen jäsen. Hän koetti osoittaa, että koko oikeuden käynnin tarkoituksena oli kostaa Plummerin perheelle ne vastoinkäymiset, joita Nilsenin perhe oli saanut kokea. Mitä raaimmalla tavalla moitti hän siirtolaisten elämää ja tapoja. Hän sanoi heidän keksineen juomingeissaan koko asian. Siitä oli muka todistuksena sekin, ettei sitä ollut ottanut ajaakseen koko kaupungissa kukaan muu, kuin tuo vanha hylky, jonka läsnäolokin häpäisi koko oikeuspaikan.

-- Minä toivon -- lopetti hän -- ettei oikeus ota tänlaista väkeä siipiensä suojaan. Jos tätä syytöstä ei kumota, jos saa tulla tavaksi, että kunniallisia miehiä tuomitaan kaikenmoisista syytöksistä, joita ei voida todistaa, jos tulee tavaksi, että köyhä kansa hankkii rahoja syyttelemällä rikkaitten poikia avioliittolupausten antamisesta heidän tyttärilleen, jos siirtolaiset ja muu roskaväki asetetaan hallitsemaan kaupunkia, niin silloin on paras, että kunnialliset ihmiset muuttavat täältä ja antavat laittomuuden ja pyövelivallan saada voiton. Arvoisat herrat jurymiehet! Minulla ei ole mitään lisättävää. Jätän asian levollisesti teidän käsiinne ollen vakuutettu, että tuomitsette oikein, ettekä anna ohimenevän tunteellisuuden eli vanhojen ennakkoluulojen vaikuttaa itseenne. --

Lyhyen, hiljaisuuden perästä nousi Linner. Hän seisoi pöytään nojautuneena, silmät puoleksi kiinni. Dina heitti toivottoman katseen isäänsä, mutta tämä ei huomannut sitä. Hän seurasi suurimmalla jännityksellä Linnerin jokaista liikettä. Vihdoin kohotti tämä punaiset kosteat silmänsä, suuntasi tylsännäköisen katseen tuomariin ja jurymiehiin, kumarsi hiukan ja alkoi:

-- Minä olen vanha hylky. Sattuvampaa nimitystä olisi arvoisa edellinen puhuja tuskin voinut keksiä. Tämän tietäen en tänään olekaan vapaehtoisesti tahtonut vaivata herroja läsnäolollani. Mutta oli aika, jolloin tämän "vanhan hylyn" sanoja kuunneltiin, jolloin hän kelpasi ajamaan rikkaiden ja mahtavien asioita, jolloin hänen sanansa olivat painavia valtiollisissa taisteluissa. Nyt hän on syvästi alentunut ja ansaitsee ainoastaan unhoitusta ja halveksimista. Mutta miksi, täytyy "vanhan hylyn" esiintyä tänään? Siksi, että häntä paremmat ovat kieltäytyneet täyttämästä velvollisuuttaan, siksi, että Minneapoliksen asianajajat ovat niin turmeltuneita, etteivät ne välitä oikeudesta eikä totuudesta, vaan tahtovat ainoastaan ansaita rahaa. Tämä kunniallinen mies -- hän osoitti Daniel Nilseniä -- jota on loukattu niin syvästi, kuin ihmistä suinkin voi loukata, on nöyrästi käynyt ympäri kaupungin kaikkien asianajajain luona etsiäkseen lain turvaa, mutta kun he kuulivat, ketä asia koski, nämä nuoret eteenpäin pyrkivät lakimiehet, niin he kieltäytyivät antamasta apuansa. Se olisi vahingoittanut heidän asemaansa; ei saanut loukata mahtavia. Hän tahtoi saada asian oikeuteen rikosjuttuna, mutta se kiellettiin. Kuuletteko? Yleinen syyttäjä kieltäytyi antamasta vangitsemismääräystä, kun muka ei ollut todistajia. Silloin täytyi hänen turvautua tähän keinoon, vaikka pelkkä ajatuskin hänen tytärtään kohtaan tehdyn rikoksen rahalla hyvittämisestä oli hänen mielestään solvaus. Laki pakotti hänet hakemaan vahingon korvausta, sillä muuten ei hän olisi saanut asiaa oikeuden ratkaistavaksi. Mutta näyttääkseen, ettei hän tahdo rahaa, vaan oikeutta, on hän tyttärineen todistajien ja notarius publicuksen läsnäollessa antanut kirjallisen selityksen, että -- jos vaadittu vahingonkorvaus hänelle myönnetään -- rahat tulevat käytettäviksi niiden raukkojen hyväksi, jotka ovat joutuneet samantapaisten rikosten uhreiksi, kuin hänen tyttärensäkin. Ne lahjoitetaan Bethany-laitokselle.

Linner luki notariuksen sinetillä varustetun luovutuskirjan.

-- Tässä kai on todistus tämän miehen rahanahnaudesta -- jatkoi Linner. -- Verratkaa miljoonan omistajaa, joka kaikin voimin pitää kiinni kahdenkymmenenviiden centin rahasta, tähän työmieheen! --

Ja Linner jatkoi. Hän puhui ensin tyynesti, innostui sitten ja lämpeni vähitellen. Hänen silmänsä säihkyiyät, pitkä tukka valui otsalle ja kasvoille, hän ojensi kätensä ylöspäin. Hän näytti mahtavalta sillä hetkellä. Entinen taisteluhalu ja voiton varmuus valloittivat hänet. Ja sanat tulvivat, koskena kohisivat hänen huuliltansa. Hän puhui siitä mädännäisyydestä, mikä näytti saavan valtaa rikkaiden nuorukaisten elämässä. Hän vertasi Nilsenin ja Plummerin perhettä toisiinsa, heidän elintapojansa, heidän siveyskäsitteitänsä. Hän ei jättänyt koskettelematta mitään seikkaa, joka voi tähän hämärään asiaan valaistusta ja selitystä antaa. Lopuksi lausui hän:

-- Tämä nuori tyttö, tämä turvattini, on tullut tänne vieraasta maasta toivoen saada nauttia vierasvaraisuutta ja saada tilaisuuden jokapäiväisen leivän hankintaan kunniallisella tavalla. Hän luuli Amerikan vapauden, yhdenvertaisuuden ja oikeuden maaksi. Kuinka häntä on kohdeltu. Hänelle on tehty kamalinta vääryyttä. Hänen maineensa on tahrattu, hänen rohkeutensa masennettu, hänen tulevaisuutensa turmeltu. Hän on suostunut tulemaan tänne kärsiäkseen niitä häväistyksiä, joita sydämetön asianajaja tahallaan on heittänyt hänelle vasten kasvoja polkeakseen hänen kainoutensa jalkoihinsa. Ja miksi? Saadakseenko rahoja? Ei, mutta saadakseen oikeutta. Luuletteko, että hän on kärsinyt kaiken tämän hävyttömyyden huviksensa? Ei, hän vaatii lainsuojelusta kaikkia epäilyksiä, panettelua ja häväistyksiä vastaan. Hän tahtoo tietää, saako todellakin käydä nuoren tytön kimppuun ja raiskata hänet, lain nostamatta rankaisevaa kättään hänen suojaksensa. Nykyajan nuoret miehet näkyvät luulevan, että he voivat aivan huoletta näin tehdä, että heitä ei uskalleta ahdistella, kun he ovat rikkaita. Mutta näin ei saa olla, joku heistä on merkittävä, muutoinhan ei yksikään siveä nuori tyttö uskalla pimeän tultua kaduilla liikkua. Joku heistä on merkittävä, jotta ihmiset taas voivat luottaa tuomioistuimeen ja sen oikeuden tuntoon. Minun suojattini on tullut tänne, vaikka hän on vieras, ujo, nuori tyttö saadakseen oikeutta. Antakaa sitä hänelle, herrat jurymiehet! Jätän asian teidän ratkaistavaksenne luottaen teidän oikeudentuntoonne. --

Linner istuutui. Hän hapuili vesilasia, mutta ei voinut juoda, sillä kädet vapisivat niin kovin. Tuomari lausui muutamia sanoja jurymiehille kehoittaen heitä omantunnon mukaisesti tutkimaan asiaa.

Juryn poistuttua tuli saliin haudan hiljaisuus. Hetken perästä ilmoitettiin, että jury oli valmis julistamaan tuomionsa. Ei hiiskaustakaan kuulunut suuressa salissa. Vakavina istuivat jurymiehet paikoilleen. Puheenjohtaja ojensi tuomion asianomaiselle virkamiehelle, joka luki:

-- Dina Nilsen contra Frank Plummer. Me yllämainittua riitajuttua tutkimaan valitut jurymiehet katsomme oikeaksi tuomita vastaajan maksamaan kantajalle viisitoistatuhatta dollaria vahingon korvausta. --

Kuului kiljahdus, ja Dina heittäytyi kaikkien nähden isänsä kaulaan, sitten syöksyi hän Linnerin luo ja suuteli häntä otsalle. Linnerin silmät loistivat, hän vapisi kuin haavanlehti ja koetti tarttua pöydän reunaan, mutta käsi ei tehnyt tehtäväänsä, hän kaatui tiedotonna lattialle. Syntyi yleinen sekasorto. Linner kannettiin pois. Vastaajan asiamies nousi tulistuneena ja vaati, että asia oli otettava uudestaan tarkastettavaksi, sillä tuomio oli hänen mielestään ristiriitainen todistuksiin nähden, sekä tuomittu summa aivan liian suuri.

XXV.

Linner vietiin kotiin ja kannettiin huoneeseensa. Lääkäri tuli ja iski suonta, mutta pudisti päätään. Jännitys oli ollut liian voimakas. Hänen tavaton elämäntapansa, hänen hyödyttömät kieltäymisyrityksensä ja rasittava ajatustyö, kaikki tämä oli käynyt yli hänen voimiensa. Useita päiviä makasi hän puhumatonna ja, kuten näytti, tiedotonna. Nilseniläiset ja Agnes äitinensä olivat olleet katsomassa häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan heitä. Neljäntenä päivänä oli hänen katseessaan vähän enemmän eloa. Hän avasi silmänsä ja huomasi hotellin isännän istuvan vieressään. Puhe oli vielä epäselvää.

-- Hän suuteli minua otsalle, eikö totta? Eli olenko minä nähnyt unta? Viatoin tyttö on suudellut minua; se puhdistaa monta syntiä; sovittaa monta pahaa; se antaa sovitusta elämässä ja -- kuolemassa.

Hän sulki silmänsä ja lisäsi hetken kuluttua:

-- Tiesin, että se murtaisi minut, mutta se onkin parempi... paljoa parempi. Minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Ja mehän voitimme, me voitimme, eikö niin?

-- Ne ovat joka päivä käyneet katsomassa teitä, sekä Nilsenin väki, että rouva Pryts -- sanoi isäntä.

-- Jumala heitä siunatkoon -- vastasi Linner.

-- Olettehan parempi tänään, herra Linner? -- ettekö olekin? Tahtoisitteko jotain? Ehkä sampanjaa eli mitä hyvään? Sanokaa vaan, niin tuodaan.

Linner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja sanoi:

-- Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta... mutta... se on kallista.

-- Älkää siitä huoliko -- sanoi isäntä. -- Te olette ansainnut minulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä puolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!

-- Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni -- sanoi Linner. -- Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia niistä, kuoltuani on taas yhdentekevää...

-- Minkälaisia kukkia tahtoisitte?

-- Hm... ne ovat kalliita -- vastasi Linner.

-- Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.

-- Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja, aukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät huoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa. Olen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita, puhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja häntä tänään... vai oliko se tänään?

Linner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä vaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja kieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.

Linner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen kasvojensa lähelle.

-- Kuinka suloista, kuinka ihanaa -- kuiskasi hän. -- Pankaa ne nyt laseihin päänaluksen kummallekin puolelle, niin saan maata ruusujen ja kielojen keskellä, antakaa minulle muutamia. Ja tuokaa sitten viuluni! Soitto ja kukat kuuluvat yhteen.

Isäntä toi viulun sillä aikaa, kun hänen vaimonsa järjesti kukkia. Kyynel vierähti Linnerin poskelle, kun hän tarttui käyrään.

-- Hyvästi, viimeinen, ainoa ystäväni -- sanoi hän hiljaa ja suuteli viulua. -- Kun minä kuolen -- lisäsi hän kääntyen isäntään päin -- niin antakaa tämä Arne Nilsenille ja sanokaa, että soitan hänelle elämän onnea... Ja nyt... vielä yksi pyyntö! Te olette ollut niin hyviä minulle; älkää sentähden pahastuko, että minä pyydän teitä jättämään minut vähäksi aikaa yksikseni. Tahdon nauttia kukkien tuoksusta ja unhoittaa nykyisyyden. Tahdon muistella lapsuudenaikoja ja Jennietä... Ja niin avaa ehkä Pietari mieluummin oven minulle, kun tulen ruusujen ja kielojen tuoksussa, kuin jos haisisin oluelta ja juustolta -- lisäsi hän leikillisesti.

Isäntä nyökkäsi vaan ja poistui vaimoineen varpaillaan hiipien. He pysähtyivät oven taa jättäen sen raolleen. He pelkäsivät hänelle jotain tapahtuvan.

Huoneessa oli kauan aivan hiljaista; sairas puheli kuiskaten itsekseen. Sitten kuului heikko, värisevä ääni viulusta. Linner koetti soittaa erästä kappaletta, mutta voimat pettivät.

-- Loppu, loppu -- huokasi hän. Sitten oli taas kaikki hiljaista. -- Jennie, Jennie, tahdotko ottaa vastaan minut, kun tulen -- huudahti hän. -- Soittoa, kukkia, kieloja ja ruusuja... ne rukoilevat puolestani... ne... kukat... ovat sinulle...

Äkkiä nousi hän istumaan vuoteellaan.

-- Me voitimme, eikö niin, me voitimme -- huudahti hän.

Kuului räiskäys, viulu putosi lattialle synnyttäen valittavan äänen. Isäntä riensi vaimoineen sisään. Linner makasi -- kuolleena. Toisella kädellään piteli hän vielä käyrää. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Poskien tumma puna oli kadonnut ja sijaan tullut kuolon kalpeus. Tuuhea tukka muodosti seppeleen hänen päänsä ympärille. Ruusut tuoksuivat hänen vieressään, punaset ja keltaset, ja kieloja oli pudonnut hänen rinnallensa.

XXVI.

Tuomio oli sattunut Frank Plummeriin, kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta. Sekä hän, että hänen asianajajansa olivat olleet niin varmat, ettei Frankia uskallettaisi tuomita ilman todistuksia, etteivät olleet edes koettaneet lahjoa juryn jäseniä. Asianajaja oli turvautunut ainoaan mahdolliseen keinoon, hän oli vaatinut asian uuden käsittelyn alaiseksi. Eräässä myöhemmässä oikeuden istunnossa suostuttiinkin tähän pyyntöön.

Nyt täytyi hankkia muutamia todistajia. Ja niitä oli saatava mistä hyvänsä. Ei säästetty vaivoja eikä rahaa. Frank kirosi itsekseen sitä onnetonta hetkeä, jona hän oli antanut vallan himoillensa. Koko hänen tulevaisuutensa oli nyt tärvelty. Toisinaan mietti hän, eikö sittenkin olisi parasta mennä naimisiin Dinan kanssa ja karata sitten Wisconsin metsiin, kuten Fanny ja Charles. Mutta sekin oli nyt myöhäistä. Hän pelkäsi, että Daniel Nilsen olisi ampunut hänet, kuin koiran, jos hän olisi vielä mennyt hänelle asiaa esittämään, eikä Dinakaan olisi tainnut suostua enää. Hänhän oli sallinut häntä julkisesti häväistävän, vaikka tiesikin hänen syyttömyytensä. Mitä oli tehtävä? Hän oli joutunut kaltevalle pinnalle, ja nyt saisi hän luisua päähän saakka. Hänen täytyi tavalla taikka toisella päästä tästä asiasta ja sitten matkustaa pois kaupungista. Täällä olo oli mahdoton. Hänet oli eroitettu nuortenmiesten kristillisestä yhdistyksestä, hänen entiset ystävänsä kaihtivat häntä, hän ei voinut enää seurustella kunnollisten ihmisten kanssa, tuskin kaduilla liikkua. Sanomalehdet olivat tehneet laveasti selkoa oikeudenkäynnistä ja osoittaneet myötätuntoisuutta tuolle onnettomalle tytölle. Jos asia olisi päättynyt tähän, olisi hän voinut heti puikkia tiehensä, mutta hänhän oli pyytänyt asian uudestaan otettavaksi esille. Isänsä ja perheen tähden ei hän voinut menetellä toisin. Sehän olisi ollut sama, kuin rikoksen tunnustaminen. Joku pelastus _täytyi_ löytyä, mimmoinen tahansa.

Frank oli huomattavasti vanhentunut näinä kuukausina. Hän ei enää voinut olla iloinen, ja hänen käytöksensä oli tullut araksi ja epävarmaksi. Vanha Plummer, asianajaja ja Frank pitivät kaikessa hiljaisuudessa neuvotteluja "paratiisissa". Suunnitelma oli ajoissa valmistettava.

-- Ensiksikin on tuleva jury saatava puolelle -- sanoi asianajaja.

-- Otatteko toimittaaksenne sen -- sanoi vanha Plummer.

-- Jos kukkaronne on minun käytettävänäni, vastasi asianajaja. -- Tällaisissa asioissa ei säästäväisyys ole paikallaan.

-- Peijakkaan tyttöletukka! -- mutisi vanha Plummer. -- Sinä saatat minut häviöön tämän asian takia, Frank.

-- Siis on paras, että maksan vaaditun summan, pääsen sitte kaikista nuhdesaarnoista -- vastasi Frank vihaisesti.

-- Sinä? Kyllä kai! Mistä aiot ottaa rahat? Ei, kyllä se on sinun vanhan isäsi pussi, jota tässä veroitetaan -- porisi ukko Plummer.

-- Me emme ole tulleet tänne väittelemään siitä, isä -- vastasi Frank. -- Joko täytyy asian mennä menoaan eli on se lopetettava nyt heti. Tee, kuten tahdot!

-- Sitten olisi aivan välttämätöntä hankkia yksi tai pari todistajaa, mieluimmin kaksi, jotka voisivat todistaa olleensa tekemisissä miss Nilsenin kanssa ennen -- sanoi asianajaja johtaakseen puheen oikealle tolalle.

-- Onko se välttämätöntä? -- kysyi Frank synkästi.

-- Se on ainoa keino, sanoi asianajaja. -- Tuollaiset palvelustytöt, vallankaan skandinavialaiset, eivät ole juuri kovin turhantarkkoja, jotta asian voi luullakseni aivan helposti järjestää.

-- Hän ei ole mikään tavallinen palvelustyttö! -- huudahti Frank.

-- Jaha, jos te, herra Plummer, rupeatte puolustamaan häntä, on paras antaa asian raueta, sanoi asianajaja.

-- Kas niin, heitä nyt hiiteen kaikki tunteellisuus, Frank, sanoi isä. -- Sinä se olet tämän sopan keittänyt... Voitteko te, herra asianajaja, hankkia sellaiset todistajat.

-- Se on minulle sangen vastenmielistä, vastasi asianajaja. -- Jätän mieluummin sen tehtävän teidän huoleksenne. Ehkä teidän ystävienne joukossa on joku, joka on teille kiitollisuuden velassa, eli joku, joka huonoja raha-asioitansa korjatakseen tekisi teille tuon pienen palveluksen?

Plummer mutisteli huuliansa ja mietti.

-- Täytyykö siinä vannoa? -- kysyi hän.

-- Kyllä, se on ehdoton välttämättömyys, mutta se nyt ei paljoa merkitse, vastasi asianajaja. -- Tunnen irlantilaisia, jotka vannovat mitä hyvänsä. Vala on heille vaan muotoasia.

-- Voittehan mainita minulle muutamia sellaisia henkilöitä, niin voin antaa puhutella heitä, sanoi vanha Plummer.

-- Ja sitten vaaditaan luonnollisesti ehdotonta vaitioloa, sanoi asianajaja. -- Jos voidaan todistaa, että hänen maineensa on epäiltävä, menettävät hänen sanansa uskottavaisuutensa, eikä jury voi tuomita Frank Plummeria, jos vielä jury on edeltäpäin lahjottu. Asia raukeaa ja hän saa maksaa oikeuskulut. Pitemmälle emme siinä pääse.

Frank nousi äkkiä ja meni ulos. Asianajaja kääntyi hymyillen mr Plummeriin.

-- Poikanne näyttää olevan hyvin herkkäsydäminen, sanoi hän.

-- Hän on raukka, vastasi vanha Plummer äreästi. -- Hän heittää ensin kastanjat uuniin ja antaa ne sitten toisten noukkia sieltä itselleen. Niin, niin, herra asianajaja, tapaamme tuonnempana.

Samana iltana lähetti vanha Plummer intiaanipojalleen George Washingtonille näin kuuluvan kirjeen:

"Tule heti, tarvitsemme sinua. Saavu konttooriini! James Plummer."

Neljätoista päivää myöhemmin seisoi siellä tuo mahtavalla nimellä varustettu poika pitkine kiharoineen ja leveälierisine teksashattuineen. Isä kertoi hänelle lyhyesti Frankin oikeusjutun.

-- Ja sitten? -- sanoi poika.

-- Tarvitsemme nyt pari henkilöä, jotka voivat todistaa olleensa ennen tekemisissä tuon Dina Nilsenin kanssa. Toisen täytyy hävitä meidän tai hänen, ja kun ei ole muuta valittavana, täytyy koettaa pelastua niin hyvin kuin taitaa.

-- Ymmärrän, joko tappaa tahi kuolla itse, vastasi poika.

-- Täällä on vaikea saada ketään tekemään sitä, jatkoi isä, -- ja on se sitäpaitsi vaarallistakin, sillä voi tapahtua, että asianomaiset muuttavat jälkeenpäin mielipidettä. Mutta jos joku vieras sen tekisi ja katoaisi sitten yhtä äkkiä, kuin oli tullutkin, ei olisi mitään pelkoa.

-- Senkötähden pyysit minua tulemaan tänne? -- kysyi poika.

-- Sinä olet lähin pelastamaan perheen kunniaa. Ja minä ajattelin, ettet olisi niin kovin arka maineestasi täällä, kunhan se vaan on all right Wisconsissa. Se menee sitäpaitsi pian ohitse. Sanomalehdet puhelevat siitä muutaman päivän ja sitte unhotetaan koko asia.

-- Ja mitä minun pitäisi todistaa?

-- Niin, katsos, sinä olet ollut huvittelemassa täällä -- ajan voimme sitten tarkemmin määrätä. -- Eräänä iltana olit sinä toverinesi Cardiff & Donaldsonin kahvilassa, ja siellä tapasit Dina Nilsenin ja... niin, lopun ymmärrät. Sellaistahan sattuu usein matkustavaisille.

-- Mutta enhän tiedä edes minkänäköinen hän on.

-- Saat nähdä hänet oikeudessa.

-- Täytyykö siinä vannoa?

-- Luonnollisesti, mutta sellaisista asioistahan ei metsän poika välitä.

-- Maksetaanko siitä valheesta?

-- Viimeksi tavatessamme sovimme, että saat sahan etkä mitään muuta. Mutta nyt lupaan sinulle kolmanneksen perinnöstä, jos teet meille tämän pienen palveluksen.

-- Rahoja ei koskaan voi saada liiaksi -- vastasi intiaani-poika.