Part 7

Pöydälle on levitetty valkea liina ja sen päällä ovat lahjat. Heilwigin paikka on kukkivilla jouluruusuilla koristettu, eräällä vanhalla talonpojalla täällä oli niitä puutarhassaan, ja lisäksi kuusenoksilla, jotka Philipp on noutanut metsästä.

Kukkia tahtoisin minä tiellesi siroittaa, rakas tyttö, edes vähäisen matkan. Kerran tulee toinen, hyvä, voimakas mies, hänelle olet kuuluva, olet lakkaava minua suremasta, olet oleva onnellinen. Sillä sinä, rakastettuni, olet onnellinen vain, kun ympärilläsi on kukoistavia lapsia, joita saat vaalia, joita rakastat, jotka tekevät elämäsi rikkaaksi. Ja eikö minun pitäisi sinulle tätä rikkautta toivoa? Mutta sen ajatteleminen tekee pahaa — hyvin pahaa. — — Vielä ei ole sieluni niin kaukana, että "minun" ja "sinun" olisivat minulle rajoittamattomia käsitteitä, että rakkauteni esteettömästi virtaisi minusta sinuun, sinusta kaikkiin luotuihin.

Kuitenkin, kärsivällisyyttä, rakkaani, olen pääsemässä siihen. —

24. joulukuuta.

Tänään aamulla on hän matkustanut pois, kun vielä oli pimeä. Makasin valveilla vuoteessa, ja kuulin postitorven puhaltavan alakuloisesti ja särähtelevästi, ikäänkuin äänet eivät olisi tahtoneet tulla ulos torvesta. Silloin painoin minä kasvoni tyynyä vasten ja itkin kuumia kyyneleitä.

Jää hyvästi, jää hyvästi, sinä päivieni ilo. Kaikki hyvät henget sinua siunatkoot!

Eilen oli kaunista, sitä tahdon minä ajatella. Heilwig ja Steiner tulivat kello viisi. Minä olin jalkeilla ja sytytin itse kuusen, sillä aikaa kun he juttelivat alhaalla Jaakon ja rouva Bühlerin kanssa. Sitten soitin sairaskelloani. Molemmat he tulivat ylös huoneeseeni, mutta eivät samalla tavoin kuin iloiset, kärsimättömät lapset. Kummallakin oli kädessä paketti, joka pantiin kuusen juurelle. Steiner oli rakastettavalla huolellisuudella valmistanut minulle lampunvarjostimen ja koristanut sen puristetuilla kukilla, Heilwig on, ommellut minulle valkosilkkisen höyhentyynyn jossa on viehkeitä kukkakuvioita. Se näyttää hienolta ja pehmoiselta ja tuoksuu ajuruoholta ja tuoksumaratilta, juuri kuten Heilwigin vaatteet. Kuinka usein eilen illalla kätkinkään kasvoni siihen ja hyväilin sitä, kuin olisi se ollut tyttö itse.

Molemmat he iloitsivat suuresti lahjoistaan, minua hävetti hiukkasen niiden runsaus ja pelkäsin, että se Steineriä masentaisi ja loukkaisi, mutta osasin sitten kääntää asian niin päin, kuin olisin minä saanut enimmän. Ja eikö todellisuudessa niin ollutkin?

Myöhemmin, kynttilöiden vielä palaessa, lauloivat Steiner ja Heilwig jouludueton:

Jouluyö, oi vuodata Rauha tähän sydämeen.

Sillä on ihmeellinen sävel, luullakseni Beethovenin Appassionatasta, — se soi kuin rukous. Vietänköhän vielä kerran joulujuhlaa tämän maan päällä?

Sitten söimme yhdessä illallisen, mutta meitä painosti kaikkia; ehkäpä tunnelma alkoi minusta ja siirtyi toisiin. En tiedä sitä. Me söimme melkein ääneti, ja minä painuin yhä enemmän kokoon tuolillani.

"Ei, tätä ei voi enää kestää," sanoi vihdoin Heilwig liikutetulla äänellä. "Rakas, rakas ystävä," ja kyyneleet silmissä hän ojensi minulle kätensä pöydän ylitse.

"Antakaa anteeksi," vastasin minä, "jäähyväisten haikeus painaa minua."

Steiner oli mennyt ikkunan luo ja katseli ulos tähtiyöhön. Lyhyen aikaa istuimme me ääneti käsi kädessä, sitten minä suoristauduin.

"Kolmantenakymmenentenäensimmäisenä siis olette täällä taas. Laskevatkohan vanhempanne teidät niin aikaisin?"

"Kaitpa heidän täytyy, kun minä niin tahdon. Ja mitä aiotte te siihen asti tehdä?"

"Odottaa teitä. Ehkäpä Steiner auttaa minua siinä," koetin minä laskea leikkiä.

Tämä vain mutisi jotakin epäselvästi ja kääntyi.

He läksivät aikaisin. Steinerin mielestä oli minulla renkaat silmien ympärillä ja näytin väsyneeltä. Väsynyt olinkin. Sitten sanoin heille hyvästit; Steiner seisoi jo portailla ja sytytä tallilyhdyn, joka meillä täällä kylässä saa toimittaa valaisijan virkaa.

Minä vein Heilwigin molemmat kädet kuumille silmilleni ja sain vaivalla soperretuksi: "Tulkaa pian takaisin."

Hän katsoi minuun liikutettuna.

"Jääkää hyvästi, rakas ystävä, älkääkä olko niin surullinen; sydämeeni koskee, kun näen teidät tuollaisena."

Minä yritin hymyillä. "Ajattelen, että tulette pian takaisin ja tahdon kärsivällisesti odottaa."

"Ja olla iloinen?"

Minä en vastannut vaan suutelin hänen käsiänsä, ja sitten hän meni.

Hän meni, enkä minä syöksynyt hänen jälkeensä, en huutanut häntä takaisin rukoilevan rakkauden äänellä, hän meni, ja minä — annoin hänen mennä. Mitäpä voin muutakaan tehdä?

Joulun tuoksu oli vielä huoneessa; minä horjuin ikkunaan ja tempasin sen auki. Tuolla ulkona kuului vielä heikosti häipyvien askelten ääni, ja valo liikkui tiellä. Jääkylmä ilma virtasi minua vastaan mutta en siitä välittänyt.

Hän meni ja jätti minut yksin. Ja ylitseni säteilivät hiljaisina tähdet.

Iltapäivällä.

Hämärtää. Olen istunut kauan ikkunassa, jonka edessä lapset kelkkoineen telmivät, mutta tänään eivät he olleet niin koko sielullaan mukana, toinen toisensa jälkeen he pujahtivat huomaamatta kotiin. Nyt laskeutui harmaa sumu ulkona yhä alemmas ja verhosi meidät hämärään.

Jouluyö, oi vuodata rauha tähän sydämeen.

Nojaan ikkunaan ja tuijotan ulos pyhään yöhön. Ihmisten runous, rakkaus, kaipaus on sen tehnyt pyhäksi, kaunistanut kaikella tenholla, täyttänyt salaperäisellä voimalla, ja nyt heijastuu tämä kaikki jälleen takaisin meihin ihmisiin. Kummallista. Luommeko me ensin etsivässä kaipauksessamme pyhiä ihmisiä, pyhiä aikoja ja pyhiä paikkoja, jotta näistä luomistamme meitä vastaan jälleen virtaisi oikean pyhyyden voima? Voimmeko siis luoda ja ajatella jotakin, joka ei jo ennestään ole jollakin tavalla meissä?

Ah, ajatteleminen tuottaa minulle nyt niin paljon vaivaa, aikaisemmin kävi se helpommin. Minussa ei ole enää muuta kuin suuri tunneaalto, joka nousee ja hautaa allensa kaiken muun.

Nyt tahdon talonväkeni kanssa järjestää huoneeni juhlaa varten, tahdon tänä iltana olla yhdessä heidän kanssansa — kaikki he ovat perinnöttömiä, vain pikku Philippille kuuluu vielä tulevaisuus.

"Toivon, että voisin ymmärtää elämää. Minusta näyttää kuin täytyisi 'rakkauden' olla sen ratkaisu. Yksinomaan itselleen eläminen tekee katkeraksi ja onnettomaksi, olen koettanut sitä. Ellen tarvitse ihmisiä tekemään _minulle_ hyvää, niin tarvitsen kuitenkin ihmisiä tehdäkseni _heille_ hyvää, muutenhan täytyisi tukehtua kaikesta sydämeen kertyneestä rikkaudesta."

25. joulukuuta

Niin olen minä sitten viettänyt pyhää iltaa ja antanut parhaani saadakseni sen valoisaksi ja lämpimäksi.

Olin koristanut suuren joulukuusen namusilla ja erivärisillä kynttilöillä; tässä auttoi minua Steiner, joka täksi illaksi on kutsuttu pastorin luo. Poika raukka olisi mielellään lähtenyt kotiin vanhempiensa luokse, mutta kun hän on urkuri, oli hänen läsnäolonsa juhlapäivinä välttämätön. Puhuin hänen kanssansa Heilwigistä ja totesin koko hänen toivottomuutensa, sanomatta sitä hänelle kuitenkaan suoraan. Sen sijaan käänsin hänen huomionsa sievään, hyväsydämiseen ja varakkaaseen Juliettaan. Silloin hän tuli miettiväiseksi ja myönsi lopulta, että hänelle itselleenkin oli jo tullut se ajatus, mutta että aikaa vielä tarvittiin. Olen varma siitä, ettei tyttö anna kieltävää vastausta. Sitten hän meni, ja minä sytytin kynttilät. Bühlerit olivat pyhäpuvuissa ja hyvin liikutettuja; Steiner oli vielä auttanut kantamaan Jaakon ylös huoneeseeni. Philippin kasvot olivat kiiltävän puhtaat ja punaiset, nähtävästi ei äiti ollut säästänyt saippuaa, ja hänen kankea harjastukkansa oli veden avulla suittu. Jaakko irvisteli tylsemmin kuin koskaan ja oli kauhean puhelias, mutta paljoa ei hänen puheistaan ymmärtänyt. Vanhan emäntäni kädet vapisivat, hänellä oli musta pyhäpuku yllään ja hän horjui alituiseen naurun ja itkun välillä. Mutta kun hän näki pehmeän villamaton, saivat kyyneleet lopuksi voiton.

"Tämäkö minulle? Hyvä Jumala sentään. Ja niin paksu ja lämmin! Ihka samanlainen kuin tohtorinkin. Voi, voi, oikeinko se tohtori totta meinaa?"

Minä nyökkäsin hänelle hymyillen, ja hän nauroi kesken kyyneltensä ja koetti hillitä liikutustansa.

Jaakko pureskeli jo mesileipäkakkua. Hän istui nojatuolissaan ja lörpötteli keltaiselle linnulleen, kun ei kukaan muukaan häntä kuunnellut. Lintu oli aivan tuttavallinen ja nokki hänen sormeaan, kun hän työnsi sen häkin raosta sisälle. Silloin ulvahteli hän ihastuksesta ja osoitti meille kirkkain ilmein sormeaan, änkytti ja viittaili pelästyneeseen lintuun, joka oli lentänyt messinkirenkaaseen ja sieltä virkuilla, mustilla helmisilmillään tarkasteli herraansa.

Philipp käänteli viuluaan. Minä otin sen, viritin ja aloin soittaa erästä joululaulua. Varovasti ja vapisevalla äänellä yhtyi rouva Bühler lauluun, Philipp arasti samoin, ja niin kaikui hillitysti huoneessa: "Oi iloinen, oi autuas", hillitysti, kuten meidänlaistemme ihmisten iloita sopii. Mutta Jaakko lakkasi pureskelemasta ja kuunteli, ja lintu alkoi laulaa kuullessaan musiikkia. Kun olimme lopettaneet, puhdisti se siipiään ja keikautteli pyrstöänsä. Sitten päästi se kurkustaan hopeanheleän liverryksen, ja nyt lintu lauloi ja me kuuntelimme. Tylsämielisen kasvot loistivat kuin kirkastettuina, ja lopuksi hän kietoi molemmat kätensä häkin ympärille ja sanoi: "Tämä kuuluu Jaakolle."

Kun kaikkia lahjoja oli ihailtu ja koeteltu, toi rouva Bühler hämillään esiin pikku korillisen tuoreita munia, jotka hän huolellisella hoidolla oli houkutellut pikku kanoiltaan, ja Jaakko ojensi minulle pesukorin, jonka hän itse oli punonut ja joka heti ripustettiin naulaan vuoteeni yläpuolelle. Eipä pikku Philippkään ollut muita huonompi, hän oli sahannut ja vuollut siron lintujen ruokalaatikon ja koristanut sen kuusenkävyillä. Steiner oli häntä tässä ohjannut.

Sitten siirrettiin lahjat syrjään, jotta olisi tilaa aterioimiseen. Paikoilleen jäivät vain joulukuusi, josta kynttilät vähitellen paloivat loppuun, ja lintu. Sillä jokaisen häkin siirtämisyrityksen teki Jaakko villillä tuskanulvonnalla tyhjäksi.

"Mitäs on minun nyt annettava teille syötäväksi?" kysyi rouva Bühler hiukan hämillään, kun en minä tehnyt mitään tarjoiluvalmistuksia.

"Ei mitään", sanoin salaperäisesti, "kattakaa vain pöytä. Tänään olette te vieras eikä teidän tarvitse tehdä mitään."

Pöytä oli katettu, ja me istuimme odottavaisina sen ympärillä; emäntäni silmäili levottomana ovea. Vihdoin soittokello soi alhaalla, ja Philipp laski Juliettan sisään. Hän kantoi suurta, peitettyä koria, jonka hän eräänlaisella juhlallisuudella laski keskelle huonetta. Sitten nosti hän kannen pois ja laski valmiiksi paistetun hanhen keskelle pöytää. Tajuttoman luonnonäänen tavoin pääsi iloinen, hämmästynyt "ah!" vierailtani. Sitten sukelsi Julietta vielä kerran koriin ja veti esiin hedelmä- ja salaattilautaset ja lopuksi sokeritortun ja pullon imelää viiniä.

"Tahdotko ottaa osaa, Julietta?"

Mutta hänellä ei ollut aikaa, vain lasillisen viiniä hän otti. Kuin toisesta maailmasta tulleena seisoi hän meidän vanhojen vaivaisten keskellä täynnänsä terveyttä, säteillen nuoruutta ja iloa.

Sitten hän meni, ja me söimme hartaina ja nauttien, ainakin vieraani. Pöytätavoista tarkat englantilaiset tuskin olisivat olleet tyytyväisiä siihen tapaan, jolla me käsittelimme tai olimme käsittelemättä veistä ja haarukkaa. Molemmilla pojilla valui rasva pitkin poskia hanhea jyrsittäessä, ja he maiskuttelivat ja ahmivat kilpaa. Naiset käyttäytyvät aina hienommin ja hillitymmin tällaisissa tilaisuuksissa, sen huomasin taaskin vanhasta äidistä. Kerran sanoi Philipp miettiväisesti pureskellen: "Täm' on juur' kun siinä suuressa ehtoollisessa, johon Vapahtaja kutsui ontuvat ja rammat ja kerjäläiset."

Kukaan ei vastannut hänelle, sillä tällä hetkellä minä kohotin lasini ja join äidin terveydeksi. Viini sai vieraani puheliaiksi ja tuttavallisiksi, heidän sydämensä sulivat. Välillä ajattelin Heilwigiä ja missä hän nyt oli, ja kun sitten myöhemmin makasin vuoteessa, ja hiljaisuus vallitsi ympärilläni, luulin tuntevani hänen ajatuksensa luonani. Minä painoin poskeni hänen hienolle tyynylleen ja vaivuin uneen hänen suloisen kuvansa suojaamana.

26. joulukuuta.

Tänään aamupäivällä oli pastori täällä, messun jälkeen. Hänen vaatteensa tuoksuivat vihkisavulta, ja hän oli vähemmän hauska kuin muutoin. Minä makasin vielä vuoteessa, sillä minulla oli kuumetta, ja hän veti sentähden itselleen tuolin sänkyni viereen. Pitkän takkinsa taskusta hän otti esille pullon vanhaa konjakkia ja asetti eteeni erään Steinhausenin kuvan, joka esitti saksalaista joulua.

"Ajattelin sen ehkä miellyttävän teitä", sanoi hän, "kun minä ilmaisin iloni. Se on niin yksinkertainen ja tunnelmallinen."

Sitten kertoi hän joulupäivän vietosta, joulumessusta, johon kello kuusi aamulla oli väkeä virrannut lyhtyineen, ja kuinka tämä messu yhä vielä teki häneen syvän vaikutuksen. Terveysneuvoskin oli sinne tullut, vaikka hän on protestantti.

"Hän aikoo tänään tulla teitä katsomaan."

"Niinkö?"

"Hän sanoi, että te jo pari viikkoa ette ole häntä lainkaan miellyttänyt."

"Vain pari viikkoako? Itse olen ollut tyytymätön itseeni jo kauan". Sanoin tämän pilkallisesti, mutta olin kuitenkin pelästynyt. Pastori oli niin kummallisen hämillään. Tunsiko hän ehkä tarvetta valmistaa minua kuolemaan. Joko oltiin niin pitkällä?

"Tutustuin äskettäin erääseen teidän kirkkonne pastoriin Freidorfissa, hän aikoo käydä minua täällä tervehtimässä."

En vastannut mitään, vaikka pastori odotti.

"Jos ehkä haluatte, tässä tapauksessa, teidän uskokuntanne pappia... jotakinhan aina on sydämellä."

"Kiitän, mutta minun uskonnollisia tarpeitani varten riitätte te minulle täydellisesti". Koetin hiukan vaivaloisesti pysytellä vanhassa pilkallisessa äänilajissani.

"Ajattelin vain..." Pastori vaikeni hämillään. Pari hikipisaraa kihosi hänen otsalleen.

Ei, siitä en minä voi kenenkään kanssa puhua, en edes Heilwiginkään.

"Missä Laurin on?" kysyi pastori puhetta vaihtaen.

Nimensä kuullessaan hypähti koira uuninnurkastaan ja tuli häntäänsä heiluttaen luoksemme.

"Katsos tätä!" sanoi pastori hyväntahtoisesti. Hän veti savustetun makkaran taskustaan ja tarjosi sitä koiralle.

Laurin katsoi minuun kysyvästi.

"Ota, ota?" sanoin minä armollisesti.

Silloin otti se makkaran varovasti, kuten hyvinkasvatettu koira ainakin, antajan kädestä.

27. joulukuuta.

Minä alan jälleen laskea päiviä sylvesteriin, ja ne ovat minulle pitempiä kuin syksyllä, koska en saa ollenkaan mennä ulos. Olen niin kärsimätön saadakseni Heilwigin jälleen tänne; minusta tuntuu kuin minulla ei olisi paljon aikaa menetettävänä, tahtoisin nauttia jokaisesta päivästä ja täyttää jokaisen hetken kuohuvalla elämällä. Yskin paljon öisin ja minulla on alituinen kuume, myöskin harmillinen hengenahdistus vaivaa minua yhä useammin. Eilen iltapuolella tuli tohtori; en olisi oikeastaan halunnut laskea häntä lähelleni, mutta hän oli itsepintainen. Tällä kertaa koputteli hän erikoisen huolellisesti ja rasitti minua alituisesti syväänhengityksellä, joka teki rinnalleni kipeää. Kun hän oli valmis, ei hän ensin sanonut mitään, mutta minun jäseneni vapisivat salaisesta jännityksestä. "No, tohtori, miten on? Ääneni kuului aivan käheältä; eihän ole helppoa kuulla kuolemantuomiotaan."

Mutta kun lääkäri vihdoin katsoi minuun, hymyili hän vain iloisesti ja sanoi: "Ei mitään erikoista, kaikki ennallaan."

"Mutta yskä ja hengenahdistus?"

"Hyvä ystävä, kenellä ei olisi yskää tällaisella ilmalla? Minäkin haukun; se on vain ohimenevä katarri."

Mieleni keventyi sanomattomasti; olin jo ajatellut pahinta... Nyt ei hengitys tuntunut minusta enää lainkaan niin ahtaalta, ja vähäinen yskiminen ei minua enää tehnyt levottomaksi. Tulin iloiseksi ja pyysin tohtoria jäämään illaksi luokseni. Hän myöntyi, ja kun hän sitten pöydässä harvasanaisena söi paistia, silmäilin minä häntä suorastaan hellästi, olihan hän ollut minulle niin hyvä sanantuoja. Minä olin jo ollut tosiaan levoton — yskä, kuume. Hän arveli muutoin, ettei minun tarvitse kuumetta mitata, tulen vain suotta levottomaksi, jos se jostakin syystä sattuisi nousemaan, ja se laskee kyllä aivan itsestään taas. Minun pitää vain pysyä rauhallisesti vuoteessa, kunnes katarri on parantunut.

Tästä olen oikeastaan iloinen, sillä tunnen oloni niin hyväksi ja turvalliseksi tyynylläni, ikäänkuin suojaisi se minua tuskilta ja heikkoudelta ja...

Aterian jälkeen hän soitti minulle kauniita kappaleita viululla, jonka Philipp oli saanut tuoda hänelle. Sävelet kiersivät ja hyväilivät minua, ruumiini paino katosi, ja aloin leijailla yli ihanatuoksuisten puutarhojen, yli kuohuvien virtojen, korkealle ylös valkopilviin, joita aurinko kultasi. Sitten vaivuin uneen, ja yö kului rauhallisesti. Tohtori oli varmaankin hyvin hiljaa hiipinyt tiehensä, sillä kun heräsin, hämärsi talviaamu, ja olin yksin. Mutta minä ajattelin Heilwigiä ja tulin iloiseksi.

31. joulukuuta.

Heilwig on jälleen täällä, hän tuli eilen, aivan yllätyksenä.

"Minun täytyi sentään nähdä teidät vielä vanhana vuonna", sanoi hän ja katsoi minuun niin sydämellisesti, että kyyneleet tulivat silmiini. Minähän olen jo niin herkkä, luulen sen johtuvan hermoista.

Hän istui kauan minun vuoteeni vieressä, piti kättäni omassaan ja puheli minulle hiljaa, vienolla äänellä, kuten sairashuoneissa puhutaan. Hänen äänensä kiehtoi minut kuin lumous, ja lopulta kuulin vain soinnin mutta ei sanoja. Minusta tuntui äkkiä kuin olisin sairas lapsi, ja äiti istuisi vuoteeni ääressä ja valvoisi untani. En tuntenut mitään muuta kuin hänet, enkä toivonut mitään muuta kuin ettei tämä tila koskaan lakkaisi.

"Te olette väsynyt, rakas ystävä", kuulin äkkiä suloisen äänen huolestuneesti sanovan.

Minä avasin silmäni ja katsoin tyttöön. Hänen rakkaat kasvonsa olivat tutkien kumartuneet ylitseni.

"Voitteko pahoin?" kysyi hän tuskaisesti.

"Näytätte niin kalpealta".

Minä pudistin päätäni ja hymyilin. "Hiukan heikko vain".

"Teidän äänenne on niin hiljainen", sanoi hän huolestuneesti, "ja..."

"Lääkäri on täysin tyytyväinen", lohdutin minä häntä.

Hän nousi ja veti uuden turkkipalttoonsa ylleen.

"Toivotan teille hyvää, siunattua uutta vuotta", sanoin minä. "Mitä toivotatte te minulle?"

"Että ystävyytemme lujana pysyisi hyvinä ja pahoina päivinä, sitä toivotan meille molemmille."

Näin sanoen kumartui hän ylitseni ja suuteli minua hellästi otsalle.

Hän suuteli minua — — —. Kuin enkelin siunaus oli tämä puhtaan lapsen suudelma, ensimmäinen suudelma — — —. Toisin ajattelin minä muutoin rakastetun naisen suudelmista, kuumasti tahdoin riippua hänen huulissaan ja juoda itseeni koko hänen sielunsa. Mutta tähän suudelmaan en uskaltanut vastata, olin vain hiljaa ja katsoin hänen vakaviin, rakkaisiin silmiinsä, ja vielä kauan hänen lähdettyänsä tunsin yhä otsallani hänen huuliensa kevyen kosketuksen. Syvä rauha levitti sitten siipensä ylitseni... Oliko koskaan ollut aikoja, jolloin minä olin katkera ja epätoivoinen ja herjasin Jumalaa? Mikä minulle aikaisemmin ilmeni ainoana arvokkaana, se on nyt lumoavan loistonsa kadottanut, ja uusia arvoja, hävittämättömiä, nousee eteeni. Kosketus Heilwigin kanssako kaiken tämän minussa herättää? Taikka kypsyykö sieluni sitä mukaa kuin ruumiini hajoaa?

Mikä onni minulle tämän tytön rakkaus, onni ilman katumusta, alakuloisuuden varjojen verhoama, mutta niin puhdasloisteinen, ettei se iäisyydenkään kirkkaassa valossa ole himmentyvä.

Kuinka vähän ulkonaiset seikat oikeastaan merkitsevät onnellisuuteen nähden! Kun ulkonaisesti olin onnellisempi kuin nyt, olin todellisuudessa paljoa vähemmän onnellinen.

1. tammikuuta.

Mitä on uusi vuosi tuova? En uskalla sitä ajatella. Pitkiin aikoihin en ole ollut niin toivorikas kuin nyt; sieluni on saanut siivet ja se täytyy ruumiinikin tuntea. Minulla on vähemmän tuskia kuin tavallisesti, vain väsynyt olen, niin väsynyt, etten voi nousta ylös. Heilwig tulee joka päivä, myöskin Steiner ja pastori käyvät luonani usein; väliajoilla luen hiukan ja kirjoitan jonkun sanan. Mutta ei paljoa, sillä kaikki rasittaa minua; enimmän ajan minä uinailen ja kokoan voimia elämään ja niitä hetkiä varten, jolloin lempeä ystävättäreni tulee, jotta hänelle voisin jotakin _antaakin_ enkä aina vain ottaa. Hän on niin tiedonhaluinen ja ihmettelee minun tietojani ja älykkäisyyttäni. Se tekee minulle hyvää.

Muutoin elän noudattaen Vapahtajan sanoja: Älkää surko huomista päivää. Suuri tunne, joka minut täyttää, ei jätä mitään tilaa suruille. Ja sitten vielä — iäisyyden edessä katoavat ne kaikki. Se on minulle lopultakin jo selvästi olemassa kaikkien ihmisten ja tapausten takana. Enhän voi siis enää mitään muuta tehdä kuin pysyä hiljaa. Mutta se vaatii opettelemista.

3. tammikuuta.

Voinko sitten kerran kaiken tämän jättää, koko tämän kauniin maailman? Nämä auringonlaskut kultapilvineen, talven hopeoimat sinivuoret, kesäiset kukkaniityt. Minä rakastan niitä, rakastan — — —.

Ja sitten tämä lempeä, lapsellinen tyttö? Hän pitää myöskin minusta ja vapisee lähestyvästä erosta, tunnen sen. Kun hän oli tänään täällä, sain minä ensimmäisen kerran hänen läsnäollessaan tukehtumiskohtauksen; se lienee pelästyttänyt häntä kovin, sillä kun minä jälkeen päin hiukan uupuneena lepäsin tyynyillä ja hän kuivasi kylmää hikeä otsaltani, vaipui hän äkkiä polvilleen vuoteeni viereen ja purskahti itkuun. Minä sivelin hänen pehmoista tukkaansa rauhoittaakseni häntä, mutta hänen itkunsa ei tahtonut loppua. Lopulta rauhoittui hän ja nousi.

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi hän pyyhkäisten sekavat hiukset otsaltaan, "minun on niin vaikea nähdä teidän kärsivän, voimatta mitenkään auttaa!"

"Se näyttää paljoa pahemmalta kuin mitä se on", hymyilin minä. Ja sitten ponnistelin saadakseni hänet iloiseksi, vaikka sydämeni oli täynnä kaihomielisyyttä.

Niin seisot sinä, rakastettu, kuolemani kynnyksellä ja näet, kuinka varjot pitenevät. Se on kovaa, ja kuitenkin — — —.

8. tammikuuta.

Siitä lähtien kuin olen näin heikko, ei pääni enää tahdo ajatella. Nyt mietiskelen sen sijaan sydämelläni, ja minusta näyttää, että se on hedelmällisempää; sitä ei vain voi toisille välittää. Ja kuitenkin tahtoisin niin mielelläni jakaa Heilwigille kaikki mietiskelyjeni tulokset.

On kuin katsoisi kaikkea kirkkaassa valossa, jota ei mikään hajoittava, sivuseikallinen häiritse. Tämä näkeminen täyttää sydämeni rauhalla ja luottamuksella. En voi edes sanoa, mitä näen; tunnen vain suuria valoisuutta ja rajattomuutta, joka saa sydämeni riemusta sykkimään ja jonka edessä yön ja kuolemankammon täytyy väistyä. Näen itseni kuuluvan järjellisesti suunniteltuun maailmaan, joka ei ole oikullisen sattuman tai pahojen demoonien avutonta leikkiä. Kaikki epäilykset ovat haihtuneet kuin sumu nousevan auringon edessä. Mitä se merkinnee? Onko se kirkkauden alkua — — —.

11. tammikuuta.

Ihmiset ovat niin hyviä minua kohtaan — kaikki. Vanha emäntäni tulee nyt öisinkin luokseni, kun kuulee minun yskivän. Silloin ottaa hän minut laihoille käsivarsilleen ja pitää minua pystyssä, kunnes minä, kohtauksesta uupuneena, nojaan pääni hänen olkapäätänsä vasten. Sitten kuivaa hän hien otsaltani ja kuiskaa rauhoittavia sanoja. Tänä yönä siveli hän karkealla, kovalla kädellään hellästi kasvojani sitten nopeasti ja hämillään kiiruhtaakseen tiehensä. Naiset ovat hyviä — silloinkin kun ovat vanhoja ja kuluneita ja käyttävät punaruutuisia alushameita ja lilayönuttuja, joiden selkäpuolella riippuu harmaa, ohut palmikko. Hyvä äiti, korvatkoon poikasi sinulle kerran, mitä minulle teet.

17. tammikuuta.

Tänä yönä näin unta. Olin kuollut ja vaelsin pitkin suurta, valkeata pilvikenttää, joka oli kuin pehmeää lunta, ja tähdet loistivat suurina kuin auringot tummansinisellä taivaalla, sillä olin niitä hyvin lähellä. Omituinen soitto näytti niistä kantautuvan alas, hiljaisena, kuin kuoleutuen, tuskin kuuluvana, ja kuitenkin sanomattoman kauniina. Kun ponnistelin kuullakseni ja käsittääkseni sitä, heräsin. Ja pimeän, kylmän maanyön äänettömyys oli ympärilläni.

20. tammikuuta.