Part 2

Oli tuntunut siltä kuin hän olisikin valveilla ja levähtäisi siinä nuotion lämpimässä. Äkkiä oli siihen viereen ilmaantunut outo mies ja puhunut:

"Yövyit tähän!... Olisit noussut vähän matkaa vielä, niemen juurelle päin, niin olisit nähnyt sen paikan, johon saat talosi rakentaa. Siinä on hyvää, kivetöntä peltomaata, ja loitompana on lihavaa korpea ja korterantainen joki..."

"Elä nyt!" oli hän ollut sanovinaan. "Mistäs nuo tiedot sait... outo mies?"

Mutta outo ei ollut kuulevinaankaan hänen puheitaan, vaan jatkoi omiaan:

"Kun arvaisit oikealle paikalle talosi tehdä... Minä tietäisin, mutta on kielletty sanomasta... enkä muuta puhu..."

Ja siihen sanaan oli outo kadonnut järvelle päin...

-- Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti kuulumaton kuin varjolla, -- oli hän miettivinään. Sitten hän muka nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta, ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta juuremmaksi nientä hän käveli.

-- Mutta jopa on kummaa... jopa on kummaa, -- hän mietti. -- Kuka on tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut...

Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä... Ja talo näkyi siinä korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta järvelle päin... ja kai heinälatoja ja muita huoneita...

Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. -- Mitä kummaa tämä on? -- oli hän yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan. Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan. Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki. Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille, joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden... Mutta silloin hän näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi... hänenkin kasvojaan jo poltteli...

"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.

Silloin alkoi aamu sarastaa.

Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville, oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.

Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin asti.

Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen päin... ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle torppariksi.

Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja toisena hän oli jo oman katon alla.

Näitä Jooseppi mietiskeli, kun Ruokojärven uudistalosta nousi harjulle ja lähti läpi lyömättömien metsien kotiaan päin hiihtämään. Mikä sen nyt oli tuon unen mieleen johdattanut? Ei ollut sitä muistanut kymmeniin vuosiin, vaikka ensi aikoina Leenan kanssa usein siitä puheli. Eikä ollut muuta kertaa sillä lailla unessa mitään ilmoitettu eikä neuvottu. Pahana enteenä oli Leena pitänyt sitä suoraa linjaa, joka tulisena kulki Moinavaaran jyrkimmän laen yli ja näytti Romakkaniemeä lähestyvän...

Lienee ennustanut, että tulee Moinakiveliökin linjoitettavaksi ja mitattavaksi -- niinkuin kuuluu tulevankin jo tänä kesänä.

Jooseppi oli kiivennyt Hirviharjun laelle, mistä jo siinsi suuren, seitsensaarisen Moinajärven lahtia ja niemien neniä, ja jylhänä, armottomana jättiläisenä kohosi Moinatunturin kupera laki penikulmia laajasta alustastaan.

Aamu oli kirkas ja kylmä niinkuin eilinenkin aamu, jolloin hän saapui Ruokojärvelle, ja kylmää riittäisi vielä niin kauan, että ehtisi kotia ennenkuin huove rupeisi pudottamaan. Jooseppi jouduttikin hiihtoaan: alkoi jo olla kiire kotitöihin. Vaimoväet siellä yksin taloa pitivät ja olivat kai jo pitkästyneetkin. Ei ollut Jooseppi näin kauan aikonut viipyäkään, mutta kun päivisin täytyi rokulia pitää huoveen takia, ei ehtinytkään takaisin niin pian kuin oli arvellut.

-- Vaan jos nyt kuluikin jokunen päivää liiempaa, niin hyviä kuultiin uutisia, -- mietiskeli hän ja oikaisi nyt hiihtoaan sakean korven poikki suoraan sitä ilmaa kohden, jossa tiesi Romakkaniemen olevan, mutta jota ei korkean Susisaaren vuoksi vielä näkynyt.

Ja kun korpi aukeni ja puuttomia ahoja tuli vastaan, tuumi Jooseppi:

-- Vielä pitää pari heinälatoa salvaa tässä kevään korvalla Sammaljoen niitylle... eikä ole hätää ehtiäkään... syksyllä jo on hirret paikalle ajettu. Ollapa, että pojat olisivat kotona... vaan ne eivät... Sinne pyrkivät tukkitöihin ja porometsiin. Ja menkööt... mutta eivät ne minun talossani isännöitse. Pari pellon ojaa koko kuluneena syksynä saivat kaivetuksi, kaksi vankkaa miestä...

Ja kun hän oli laskeutunut Hirviharjulta maahan pistävän lahden pohjukkaan, mietti hän:

-- Eiköhän olisi ollut Ruokojärven miehelläkin muuta työtä kuin veneen lautoja sahata! Kun ei kelvollista niittylatoa ole yhtään ainoaa -- mutta talo on olevinaan...

-- Olenpa kuullut, että Juhanissa olisi miestä talonkin työhön, mutta eivät kuulu olevan pojan ja isän välit nykyisinkään oikein hyvät... Poromiehenä Juhani oleilee, ja jos lienee perää, mitä raitio Juuso, Meltas-paliskunnan mies, sanoi, niin pojalla on pankissa jo kelpo summa, josta isä ei kuulu mitään tietävän...

-- Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa -- en tuota kysynyt -- enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja muutenkin... Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut... semmoinen säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille, kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki, joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.

Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta, niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita. Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät voineet sitä häpeään saattaa.

-- Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, -- hymähti Jooseppi, kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon valo sopi valaisemaan. -- Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse...

Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.

Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.

Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.

"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.

Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella ärhentäen.

Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.

Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.

Isänsä nähtyään hän seisahtui sylillisineen keskelle pihaa.

"Terveisiä", toivotti Jooseppi ja kysäisi sitten yhteen menoon:

"Kenen tuo poro on?"

"Kemppaiseksi sanoi itseään ja puulaakin asiaa kertoi teille olevan."

Jooseppi nosti suksensa tikapuita vasten porrasten edessä, sukaisi kerran partaansa ja lähti nousemaan portaille.

"Terveisiä laitettiin Ruokojärvestäkin -- Juhaniltakin", muisti hän vielä sanoa.

"Ruokojärven kauttako te olette tullut?" kysäisi Liinu eikä ollut terveisistä millänsäkään.

"Sen kautta menin, sen kautta oikaisin takaisinkin."

Ja Pontun ja Liinun saattamana kävi Jooseppi sisälle.

Emäntä Leena oli koko ajan ollut vuoteen omana. Houraillutkin oli ja pelännyt Joosepille jotakin pahaa tapahtuvan. Ei ollut mikään lohdutus auttanut, kertoivat tyttäret. Sillä Kreetakin, vanhempi tytöistä, oli pirtissä ja istuen takan luona kuori perunoita lihakeittoon, jota oltiin Kemppaiselle valmistamassa. Nyt oli Leena vihoviimein päässyt nukkumaan eikä herännyt Joosepin tulostakaan.

Saatuaan laukun selästään ja pantuaan sen keskelle pöytää hän virkkoi:

"Kyllä tästä äitikin rupeaa paranemaan, jahka kuulee hyviä uutisia."

Kreeta, joka oli saanut perunat kuorituksi, virkkoi siihen:

"Tuo Kemppainen tässä jo puhui, että perintökirja on tälle talolle annettu."

Kreeta ei vivahtanutkaan sisareensa. Hän oli lyhempi ja tukevampi, mustatukkainen ja ruskeasilmäinen, vakavan näköinen, mutta muuten miellyttävä.

"Vai sanoi Kemppainen niin! Mistä hiidessä sen nyt jo koko maailma tietää?" virkkoi Jooseppi siihen.

Mutta tyttäret huomasivat, että isä tällä kertaa rantamailta palatessaan oli paljoa puheliaampi kuin ennen, ja käynnissäkin oli ikäänkuin ylpeämpää ryhtiä.

"Niin ovat nyt asiat. Sopisi nyt poikainkin elää talossa, joka perintönä kulkee isästä lapseen! Mutta mitä ovat tehneet talon työtä sitten kun miehiksi tulivat? Luetut ne päivät ovat. Ja siellä olkoot puulaakissa -- minä tässä kyllä vielä toimittelen, mutta kun tulee kutsu minulle pois, niin kyllä minä teidän vaivanne ja työnne, tyttäret, muistan -- jospa vaikka miehenkin tahtoisitte ottaa..."

Tytöt silmäsivät toisiaan. Tuolla tavalla ei isä koskaan ennen ollut puhunut. Mitä kaikella lie tarkoittanutkin!

Ja sillä aikaa kun Jooseppi meni talliin ja muutenkin isännän silmällä katseli, miten tytöt hänen poissa ollessaan olivat taloa hoitaneet, juttelivat sisaret keskenään.

"Terveiset oli Ruokojärven Juhani laittanut -- sinulle", virkahti Liinu ikäänkuin hyvitelläkseen sisartaan, joka aamukauden oli ollut huonolla tuulella.

"Sinulle kai ne oli aiottu", tokaisi Kreeta. "En minä ole häntä vailla."

Mutta samassa tuli Kemppainen pirttiin. Hänelle oli vuode valmistettu kookkaaseen tupaan, johon porstuasta oli ovi oikealle. Tuvan päässä oli vielä kaksi sievää kamaria, pihanpuolinen Liinun nimessä ja metsänpuolinen Kreetan.

Kemppainen oli jo ikämies, joka oli puulaakin hommissa vanhentunut. Koko ikänsä metsiä hiihdellyt ja ajattajana ollut. Puulaaki oli hänet nyt Joosepin puheille lähettänyt kuulemaan, joko metsän kaupoista sovittaisiin. Haukotellen hän alkoi panna paulakenkiä jalkaansa, ja kuultuaan, että Jooseppi jo oli kotia saapunut, hän näytti virkistyvän.

Kreeta meni nyt lehmänhoitoon, ja Liinu jäi keittoa valmistamaan ja huoneita siistimään.

Kemppainen alkoi Joosepin kanssa puhella asioistaan. Puulaaki oli vielä tänä keväänä aikonut ehtiä hakkauttaa Romakkaniemen metsän ja uittaa tukit valtaväylään.

"Siitä ei tule mitään", sanoi Jooseppi kuivasti Kemppaisen puheisiin. Hän tunsi nyt olevansa isäntä, hänkin.

"Mitäs helvettiä se on?" kivahti Kemppainen. "Kiittäkää, ettei puulaaki jo ennen ole alkanut teitä ahdistella... olisi käynyt teille niinkuin Särkirovan miehellekin, että myytiin koko talo."

"Eipäs nyt, mies, leveile... Ei tässä olla niin jäniksenpassilla liikkeellä. On niitä muitakin metsänostajia kuin teidän puulaakinne."

"Mutta omansa puulaaki tahtoo -- se uskokaa!" rämisi Kemppainen.

"Omansa saapikin -- puheen mukaan, mutta ei ennen. En minä anna paksun lumen aikana metsääni hakata -- ja vie ne terveiset, jos tahdot..."

Kemppainen oli toivonut Joosepin heti suostuvan, ja niin olivat puulaakin isännätkin uskoneet. Ja semmoinen oli ollut puhe, kun rahaa Joosepille lainasivat, että heti kun talo perinnöksi saataisiin, puulaakin annettaisiin metsästä ottaa omansa. Kemppaista harmitti kovasti, ettei hän onnistunut asiallaan.

Kiivaasti hän veti kengät jalkaansa ja ärähti:

"Tämä maksaa teille vielä paljon. Pannaan velkakirjat uloshakuun!"

Hän alkoi kätystää ylleen rukkasiansa ja aikoi heti painua taipaleelle.

Jooseppi katseli tyynesti kiukkuisen miehen hommaa ja virkkoi sitten:

"No syö nyt ennenkuin taipaleelle lähdet!"

Kemppainen ei ollut kuulevinaankaan, virkahti vain, kun jo ovessa oli menossa:

"Kyllä täällä käy toinen mies asiasta puhumassa."

Ja niin hän työntyi ulos, valjasti ja lähti hankea pitkin viillättämään poikki järven Alpaslahtea kohden, josta kesäisin polku vei rantamaille päin. Jooseppi katseli sivuikkunasta hänen menoaan, ja tuntui kuin olisi joku salainen pelko ilmaantunut hänen sisimpäänsä. Äsken ei tuntenut, mutta nyt tuntui.

-- Vaan saanhan minä vallesmannilta neuvoja, jos rupeavat hätyyttämään, -- lohdutteli hän itseään.

Pääsiäisaamuna varhain ajaa hurautti Ruokojärven Juhani Romakkaniemen pihalle uljaalla porohärällään, niin että kello kilkatti kuin tuskassa ja valjaat välähtelivät punaisen kellertäviltä.

"Jopahan tuli Juhani", virkahti Jooseppi, joka tulijan ensiksi osui ikkunasta näkemään. "Pääsiäisen aikana aikoikin tulla."

Tytöt olivat molemmin ulkosalla, Jooseppi ja Leena vain pirtissä. Leenakin oli jo niin toipunut, ettei enää houraillut, ja jaksoi vähin liikuskellakin huoneessa.

Jooseppi oli Leenallekin selittänyt, mitä Ruokojärven Juhanilla oli mielessä. Kunnon mieheksi tiesi Leenakin Juhanin, vaikka usein oli kuullut mainittavan hänen omituisesta kitsaudestaan.

"Jos Liinua ajattelisi ja hänet kihlaisi, olisi se paremmin minun mieleeni", puhui hän sängystään Joosepille, joka valmistausi vierasta vastaanottamaan.

Ja kääntäen laihtuneet, ryppyiset kasvonsa ja suuret, surumieliset silmänsä Jooseppiin päin hän jatkoi:

"Sillä ei sitä hyvä peri Liinua... niin on luonnoltaan tullut tätivainajaansa, jonka tukkilaiset raiskasivat kuoliaaksi ja jonka muistat..."

"Elä nyt anna taas niille omille ajatuksillesi valtaa", nuhteli Jooseppi, mutta emäntä jatkoi:

"Sinä et mitään huomaa, joka olet hyvää sukua, mutta minun puolellani on paljon huonoja... Kun pitikin tulla tuon Liinun tätivainajaansa, että välistä kun katson, niin pahaa tekee... Samanlainen on varsi ja silmäin kiilto ja hameen heiluttaminen... vaikka en ennen ole puhunut sinulle. Jos maailmalle joutuisi, Liinu, niin hullusti kävisi... niinkuin Ruokojärven tyttärillekin."

Emännän ääni oli valittava, ja hän katsoi Jooseppiin kuin apua anoen.

"Elä nyt vaivaa itseäsi taas niillä mietteilläsi, kun nyt olet päässyt jaloillesi monesta aikaa. Mihinkäs ne nyt tästä joutuisivat, perintötalosta... ja hyvät tyttäret ovat molemmat... ja vävyjä tässä tarvittaisiinkin", puheli Jooseppi vaimolleen, jonka taas uskoi alkavan hourailla.

"Kreeta on jäykempi -- hän kyllä maailmassa elää", jatkoi Leena, aina Jooseppia silmiin katsoen ja hänen katsettaan etsien. "Se on perinyt sinun kovan luontosi ja työinnonkin... Koeta sinä nyt puhua Juhanille Liinusta..."

Emäntä oihkaisi ikäänkuin johonkin paikkaan olisi kovasti koskenut, kääntyi makaamaan seinään päin, ja Jooseppi kuuli hänen höpisevän:

"Molemmat poikani helvetti perii, vaan tyttäreni viepi jo tässä elämässä... Jeesus Kristus..."

Jooseppi näki, että Liinu ja Kreeta jo olivat ilmaantuneet pihalle ja puhuttelivat Juhania, joka antoi porolleen luppoja pulkasta.

-- Tottapahan vieraastaan huolen pitävät, -- arveli hän, mutta meni kuitenkin pihalle hänkin, puserosillaan ja avopäin. Lämmin ja hauska kevätaamu olikin.

"Moinakiveliön kauttako tulit?" sanoi Jooseppi ja pisti kättä Juhanille.

"Niitä maita tulin ja kovaa kyytiä", kehui Juhani.

Ja kun kysyttiin, kuuluiko erinomaisempia, kertoi Juhani viikolla käyneensä kirkolla.

"Ja vallesmanni kuuluu olleen hyvin huonona sairaana", tiesi hän uutisia.

"Jopa kummaa kuulen! Ja terve oli minun käydessäni... eikä kipujakaan valitellut."

Joosepin mieleen jysähti epämääräinen pelko siitä, että jos nyt vanha vallesmanni kuolisi... Liekö muistanut käyttää perintökirjaa henkikirjurilla -- niinkuin sanoi tarvittavan?

"Jopa on kumma, -- ihmetteli hän vieläkin. Tuliko puheeksi, oliko vaarallinen tauti?" tokaisi hän sitten.

"En tuota tarkemmin kysellyt."

Mutta hajamielisenä oli Jooseppi, kun hän Juhanin kanssa kävi sisälle. Hän vei Juhanin tupaan, käski istumaan ja haki sängyn alta sikaarilaatikon.

Istuivat siinä sitten väkevää sikaaria poltellen toinen toisessa päässä pöytää, eikä kumpikaan puhunut mitään. Aurinko kohosi yhä korkeammalle ja lämmitti katon räystäitä, niin että lumi alkoi sulaa. Mutta etelän taivaalla, auringon alla, näkyi hienoa pilveä kuin usvaa, ja etelästä päin kävi tuuli.

"Taitaapa siitä ruveta suveamaan", arveli vihdoin Jooseppi.

Juhani niisti sikaariansa kengän kärkeen ja polki tuhan jalkansa alle.

Liinu toi samalla kahvia kahdella kupilla.

"Olisi tuolla kaapissa tilkkanen hokmannia, jos tahtoisit panna sekaan", tarjosi Jooseppi.

Mutta Juhani ei sanonut tahtovansa. Muissa mietteissä istui, ei vain kyennyt mitään puhumaan.

"Kumpaako tytärtä sinä sitten meinaat, jos sillä asialla olet?" kysyi Jooseppi vihdoin, kun he olivat jääneet kahden kesken.

Juhani katsoi hämmästyneenä. Eikö Jooseppi sitä tiennyt? Eikös Liinu ollut sanonut?

"No Liinua minä..."

Ja sitten alkoikin puhe luistaa. Juhani kehui, ettei hän aivan varaton ollut: pitäjän säästöpankissa oli sievoinen summa, ja muuten oli viidettäkymmentä poroa. Eikä ollut kepulikalu sormuskaan, jonka hän nyt oli Liinulle tuonut. Mutta vasta ensi kekrinä menisivät yhteen. Siihen mennessä aikoi Juhani hommata talonpaikkaa.

Jooseppi kuunteli hymyssä suin. Eipä ole vain monta nuorta miestä, joilla olisi semmoisia säästöjä.

"On tässä sijaa sinullekin, jos tässä halunnette aloittaa elämänne", ehdotti hän.

Mutta omaa kotia tuntui Juhani mielivän.

"Olisin minä isältä sen kotitorpan ostanut, mutta siihen kun jäisivät ruokittavikseni molemmat, ja kukaties vielä osaisivat siihen sisaretkin äpäräsikiöineen... niin eroon haluan."

Juhanin silmät vilkuivat kylmästi, ja ohuet huulet näyttivät värähtelevän.

Joosepilla ei ollut siihen mitään sanomista.

"Uuden navetan olen siihen salvannut, ja se riittäköön. Tukinuittoon lähden tästä vesien auettua..."

Kylmä oli Juhanin äänikin, kalskahteli kuin pakkasrauta, ja tunteeton hänen kylmänharmaa silmänsä.

"Kyllä siinä pian yhden miehen ansio syötäisiin ja kulkijoille jaettaisiin, jos antamaan rupeisin", sanoi hän kuin selitykseksi, kun ei Jooseppi mitään virkkanut.

Mutta hetken kuluttua nousi Jooseppi mennäkseen ja sanoi:

"No niin. Sopinette sitten Liinun kanssa. Leenan ja minun puolestani ei ole mitään vastustelemisia."

Jooseppi meni puhuttelemaan Leenaa.

Emäntä näytti nyt olevan paremmalla tuulella. Näytti siltä kuin olisi jokunen ilonsädekin silmistä välähtänyt.

"Jo minä Kreetalta kuulin... Kyllä nyt Liinu turvassa on, kun Ruokojärven Juhanin miehekseen ottaa... Menikö se sinne Juhanin puheille?" puheli hän, nyt virkeästi.

"Sinne näkyi menevän..."

"Herra on kuullut rukoukseni... Muistatko sinä, Jooseppi, kun sinä minua aloit hyväillä?"

"Enpä tuota enää niin muista", arveli Jooseppi, mutta tunnossaan hän päätteli, että Leena taas houri, vaikka näytti olevan selvänä.

"Minäpä muistan niinkuin tämän päivän", puheli emäntä, ja silmiin oli ilmaantunut omituinen kiilto. "Kun Järvirovasta yhdessä lähdimme suksilla naapuriin, kysyit sinä: 'Leena, etkös rupeaisi minulle vaimoksi?' Minä hiihdin jälessä, sinä edellä latua aukaisten. 'Vaimoksesi rupean, vaan en huoraksesi', vastasin minä. Sillä minä muistin sisarvainajan, Eveliinan, jonka tukkilaiset raiskasivat. Etkös sinä muista häntä? Katsopa tuota Liinun käyntiä ja naurua ja liikkeitä..." Emäntä tuntui väsyvän puhuessaan. Mutta kysyi vielä: "Koska ne aikovat vihillä käydä?"

Jooseppi rykäisi. Hän oli aivan varma, että Leena houraili.

"Syksyllä vasta. Omaa kotia kuuluu meinaavan Juhani."

Leena ei siihen vastannut mitään. Jooseppikin nousi tuolilta, sängyn vierestä, ja kävi kaatamassa lisää kahvia pannusta.

"Sanoin minä, että olisi tässäkin sijaa, jos tahtovat tässä ensiksi olla", selitteli Jooseppi, kahvia juodessaan.

Mutta emäntä ei puhunut siihenkään mitään. Itselleen mitä lie höpissyt, koska huulet liikkuivat.

Jooseppi jäi siihen takan luo mietteisiinsä istumaan.

-- Mistä se lienee tuo Leenan tauti oikein kotoisin? -- mietiskeli hän. -- Eivät siihen näy auttavan lääkärinkään lääkkeet eivätkä neuvot. Olisiko sukuvikaa? Leenan veli oli tullut mielenvikaan ja siinä tilassa koskeen hypännyt, äitinsäkin kuului vanhemmiten hourailleen... Mikä hänet ymmärtänee ja tietänee...

Ison, jalkaniekan ja kuparirintaisen pannun oli Kreeta kahvia keittänyt sulhasmiestä varten, ja siinä se takan nurkalla tuoksui, ihan Joosepin nokan alla. Ei malttanut Jooseppi kauan katsella ennenkuin kaatoi taas kuppinsa täyteen.

Mutta silloin Ponttukin, joka oli isännän sängystä kiiluvin silmin katsellut hänen liikkeitään, hypähti lattialle ja koettaen häntänsä tyveä heilutella käveli nöyränä ja silmät sulavina Joosepin luo. Jo puraisi Jooseppi palasen sokerista ja heitti sen Pontulle.

"Maista sinäkin nyt... vanhaksi jo tuletkin", sanoi hän.

Mutta tuvassa istuivat kahden kesken Juhani ja Liinu hiljaisella äänellä keskenään supatellen. Ja Liinu oli jo pannut päähänsä Juhanin antaman valkoisen silkkihuivin ja sormeensa paksun sormuksen.

3.