Part 3

Kun hän ensimmäisenä syksynä asettui tänne vanhaa kalasaunaa tiivistämään talvea varten ja hirsiä kartanon paikalle veistämään, jäi Leena vielä lapsen kanssa kotitaloonsa, Järvirovaan. Mutta talven tullen, parhaan munakan aikana, hän toi Leenankin kolmitakkareessä kirkkaana marraskuun päivänä järven yli vetäen. Ikävää oli ensi talven aikana Leena pitänyt, kun viikkomääriä piti olla kaksistaan lapsen kanssa sillaikaa kun hän, Jooseppi, hiihti metsiä ja haki elatusta. Mutta nälkää ei ollut koskaan. Ruokaa antoi kiveliö, ja järvi jakoi antimiaan. Silloin oli Leenakin hyvillä mielin kerran kertonut, että kun muut häntä pelottivat lähtemästä Romakkaniemeen, niin kauas ihmisten ilmoilta, oli Meltas-äijä lohduttanut ja sanonut:

"Sen Honkasaajon Joosepin kanssa uskallat lähteä, mutta enpä minä muihin nuoriin miehiin luottaisi. Kova on kiveliö ja kovaa miestä kysyy", oli vielä lisännyt.

Epäilleet sitä olivat kaikki, mitenkä tyhjä mies kiveliöön talon tekee. Mutta ei epäillyt Jooseppi. Tiesi, että luonnon valmistamia niittyjä oli järven lahtien perissä, joihin korvista juoksi ojia, ja että oli polvikahlama heinikkoa korvissa, joista ensi vuosina heiniä keräsi. Ja kun hän oli kirvesmies ja tekijä, sai Leena kolmantena talvena jo kolmen lehmän nännejä tunnustella uudessa, somassa navetassa.

Kun vanha vallesmanni ensi kerran kävi Moinajärvellä, siitä saattoi olla parikymmentä vuotta aikaa, oli hän kädestä pitäen Jooseppia kiittänyt ja sanonut:

"Niin saapi yksikin mies paljon valmista, kun kaiken aikansa työhön käyttää, mutta mitä ovat nyt muut tällä ajalla saaneet!" Ja kiittänyt oli Leenaakin.

-- Eikä ole omallatunnollani, että olisin laiskana ollut, -- mietiskeli Jooseppi, kun lumen lähtiessä varhain aamulla veisteli navettaan hinkaloita.

Paljon hän oli taas tänäkin keväänä ehtinyt, senkin jälkeen kun kirkolta palasi. Kaksi uutta niittylatoa oli salvanut, ja pian valmistuisivat hinkalot, hyvinkin siksi, kun kevätkylvön teko alkaisi.

Piha oli jo lumeton, mutta vainioilla vielä näkyi paksuja kinoksia. Järven rannoille oli näinä viimeisinä päivinä ilmaantunut porovettä, mutta jäät olivat vielä kivat ja liikkumattomat. Mutta kevät huokui jo ilmassa, ja suuri, siintävä kiveliö ympärillä tuoksui kevättä ja verestä voimaa. Jos sateeksi panisi, ei monen päivän asia olisi ennenkuin järven jäätkin löyhtyisivät. Suvituuli oli tänäänkin kaiken päivää pehmeästi puhallellut etelän ilmoilta, ja komea männikkö, joka talon taakse, niemen juurelle, oli säästömetsäksi jätetty, huojui hiljaa pihkaisine havuneuloineen. Yli navetan harjan, siihen kohden pihaa, jossa Jooseppi hinkaloita salvoi, sopi Moinatunturin laki pilvien rajalta näkymään. Valkoiselta pohotti vielä sen kalju huippu, mutta sen rinteillä ja alhaalla juurella vihannoivat iänikuiset jouhimänniköt ja maanvanhat kuusikot.

Hetken hän siinä vielä naputteli, ja tarkkaan kävi vielä kirves salvokseen. Mutta olipa Joosepilla nyt kevätaikana monenlaisia huoliakin. Kemppaisen käynti oli ensinkin harmittanut, ja pelkoakin tuntui, että puulaaki ehkä haastaisi saamisestaan. Ei ollut kuitenkaan haastetta vielä kuulunut, eikä ollut tullut vallesmanniltakaan perintökirjaa, jonka hän oli luvannut lähettää, jahka kirjoihin merkittäisiin, että Romakkaniemi oli perintötalo.

-- Mutta tottapa lähettää, tuumi Jooseppi, kun osuu luotettava kulkija, jonka matkaan uskaltaa panna. Ei sitä semmoista kirjaa kaikkien räkänokkain kanssa sovi lähettää. Ei ole kuulunut sanomia vallesmannistakaan, onko paranemaan päin vai yhäkö sairastaa... Toipuvan luulisi vielä, kun on semmoinen vankka ja lihava mies! Ja minun ikäiseni! Kun kuuluu syntymäpäiväkin olevan sama. Viikkoa ennen Mikonpäivää täyttyy kummallakin kolmeseitsemättä.

Oli vielä yksi asia, joka Jooseppia harmitti. Liinu oli kammoissaan Juhanin kihloista. Itkeä vikisi eikä tullut kangaspuita liikutelleeksi niinkuin olisi pitänyt, vaikka itselleen kutoi ja Kreeta toimitti navettatyöt ja hoiti äitiä. Mikä nyt sitten, jos Juhani olikin jylkynluontoinen ja visu? -- Hulluahan on sitä murehtia, -- päätteli Jooseppi, -- mutta kun yhteen menevät, niin siellä sopikoot... ja jopa on minusta näinä päivinä ollut tyynempänä Liinukin...

Jooseppi nopsautti kirveensä kiinni pälkkimättömän hirren vesanteeseen, otti tupakkaa kukkarostaan ja haukkasi uuden mällin poskeensa. Verkalleen hän käveli rantaan. Sinne vei tie vanhan saunan ohi, joka siinä vieläkin suuren kiven vieressä kyyrötti. Siinä se oli ensimmäisen talven asunto, eikä ollut sitä tullut puretuksi, vaikka vallesmannikin oli siitä joskus maininnut.

-- Lahotkoon siihen loppukin... eipä se siinä ole kenenkään tiellä, -- mietti Jooseppi.

Mutta rantaan ehdittyään ja päästyään rantaporeen yli kahta rankaa pitkin, jotka siihen oli sillakseen nostanut, hän lähti rantajäätä pitkin kävelemään. Metsän laidassa, vähän matkaa järven lahden pohjukasta, oli Joosepilla pato purossa, joka juoksi metsempää kiveliön halki, Säkkijärvestä. Siinä oli hänellä ensimmäinen kevätkalan pyyntipaikka. Syvään, virtavaan puroon, joka aukeni aikaisin keväällä, hän oli rakentanut kuusennäreistä padon, jossa oli vanneniekka merta pyydyksenä. Ja kalaa siitä lähti joka hakemalla, illoin aamuin. Puolillaan oli nytkin merta välkkyvävatsaisia haukia ja synkkänaamaisia ahvenia. Hyvillään Jooseppi nosti merran kaloineen rannalle, jossa jo kuusten eteläpuolella oli täplä törmää paljaana. Siihen hän jätti kalat potkimaan sillä välin, kunnes oli reikään pannut toisen merran, joka oli edellisen päivän päiväpaisteessa kuivanut. Irroitettuaan kalat ja ripustettuaan merran kuusenoksaan kuivamaan hän lähti, kalat pajukoukussa riippumassa, takaisin. Mutta nyt eivät pysyneet miehen ajatukset siinä, mitä oli tekemässä.

-- Jahka saan kevätkylvöt kylvetyksi, niin lähden kirkolle... ennen tästä ei jouda eikä sovi lähteä. Täytyy ottaa selko, mitä vallesmannikin arvelisi... Häneltä ne kuitenkin parhaat neuvot saa.

Sitä oli Jooseppi jo miettinyt siitä asti, kun Kemppainen kävi.

Ei ollut sattunut ketään kulkijaa sitten kun Ruokojärven Juhani oli kihlausmatkallaan käynyt. Romakkaniemen kautta ei kulkenut tukkilaistenkaan tie, eikä ollut taloon Juhanin lähdön jälkeen ketään vierasta ilmestynyt. Välijoesta, jossa oli asukkaita ja joka oli kolmen neljänneksen päässä Romakkaniemestä, ei ollut ketään tullut. Olivat kai välijokelaisetkin käyttäneet toisia teitä, jos olivat käyneet rantamailla.

Jooseppi oli saapunut vanhan saunan kohdalle ja aikoi jo astua telalle poreen yli mennäkseen, kun sattui silmäämään järven selälle, Alpaslahteen päin. Pitkin päiväpaisteista järven jäätä hiihteli sieltä mies puserosillaan ja laukku selässä.

-- Mikä kulkija lienee, mutta rantamailta se on tulossa, koska Alpaslahdesta päin hiihtää, -- arveli Jooseppi ja jäi siihen seisoa töllistelemään. -- Romakkanientä kohden näkyy hiihtävän... Tottapa talossa käy.

Jooseppi lähti nousemaan pihaan, antoi kalakimpun Kreetalle ja aikoi jatkaa työtänsä. Mutta vähän väliä hän silmäsi järvelle, jossa tulija lähestyi vinhaa kyytiä. Eipä ollut niin monia kulkijoita Romakkaniemen kautta, ettei uteliaana puheille käynyt. Välistä oli ollut sellaisia talvia, ettei käynyt kukaan rantamailla niin syrjäisessä kiveliössä. Ja unohtuipa Jooseppikin nyt kirves käteen hiihtäjää katselemaan, unohtui, vaikka aina työssä ollessa oli semmoisessa touhussa, ettei päätään nostanut, kun tyttäretkin puhuttelivat. Mutta nyt saattoi Joosepin uteliaisuuteen olla syynä sekin, että hän rannasta päin odotti sanomia ja viestejä. Ja kun hiihtäjä lähestyi rantaa, kipristi Jooseppi kulmiaan, että tarkemmin näkisi. Pian hän näytti tulijan tuntevan, koska itsekseen arveli:

-- Jos ei kahta samanlaista miestä ole, niin tuo ei ole kukaan muu kuin Juho-veli Honkasaajosta...

Ja kun tulija saapui rantaan ja suksiaan kantaen nousi maalle Joosepin äskeisiä rankoja myöten, tunsi Jooseppi hänet varmasti nuoremmaksi veljekseen Juhoksi, joka vieläkin asui kotimökissä toisen järven, Lampsijärven, rannalla. Moinajärveltä oli sinne kolmen penikulman matka. Ei ollut Juho-veli käynyt Romakkaniemessä kymmeneen vuoteen, eivätkä olleet veljekset koko sinä aikana toisiaan tavanneet. Rakkaita toisilleen he kyllä olivat aina olleet, mutta vähän liikkuvia kun kumpainenkin olivat, niin eivät olleet yhteen sattuneet niin pitkään aikaan. Kotonaan mökissään istuskeli Juho kaiket talvet, astioita uurtaen ja vasuja valmistellen. Hän eleli rauhallisesti vanhan nuorenmiehen elämää ypö yksin. Kesäisin kalasteli ja syksyllä rantamaille vei veneenlastin järvisiikoja ja pieniä sillejä. Ja kerrottiinpa, että ukko oli vuosien kuluessa kerännyt melkoisen säästön ja että monen talollisen velkakirja oli ukon punaisessa, raudoitetussa arkussa.

Tervetullut oli vieras Romakkaniemeen, ja leveään hymyyn vetäysi Joosepin naama, kun hän puhuttelemaan kävi ja kättäkin pisti, vaikka toinen näytti pitävän sitä joutavana kohteliaisuuden ilmauksena.

"Rantamailla olin käymässä", jutteli Juho-veli siinä pihalla, asettaen suksiaan hinkalokehän varaan päivän puolelle kuivamaan, "niin tuli mieleeni, kun poikkimaisin Viojärvelle tulin, että hiihdänpähän nyt Romakkaniemenkin kautta, koska järvissä selkäjäätkin ovat vielä lujat. Ja lujat näkyvät olevan vielä tässäkin järvessä... Ajattelin: käynpä katsomassa, koska kuuluu Leenakin sairastelleen koko talven."

"Joo, ja hourailemaan pakkailee", lisäsi Jooseppi.

Mutta Juho veli näki heti, että työtä oli talossa tehty sitten hänen viime käyntinsä. Talli oli kokonaan uusi ja päärakennukseen oli jatkettu kaksi kamaria. Peltoa oli paljon tehty uutta, ja niemen juuriniityllekin eli Sorsalahteen oli kolme kookasta heinälatoa ilmestynyt.

"Montako sinulla nyt on lypsävää?" tiedusti hän, kun ensin oli hyvillä mielin nähnyt, mitä Jooseppi oli puuhaillut.

"Kymmenen niitä nyt on lypsävää, mutta kolmetoista on kytkysessä. Enempikin pitäisin, vaan enpä halua, että heinät loppuvat kesken."

"Ohoo. Oletpa niittyä raivannut sitten viime käyntini... Seitsemän oli silloin kytkysessä... Taisipa tulla niitty tuosta Ahmaojasta!"

"Tuli, veikkonen... ja vieläkin on raivaamatta vihainenkin vanha virsta parasta leppäistä ojanvartta."

Niin siinä veljekset haastelivat, nyt monesta aikaa toisensa kohdattuaan. Mutta näkyi päällekin päin, kumpi veljeksistä oli talon omalla hartiavoimallaan korpeen tehnyt ja kumpi talvet nikkaroi astioita ja kesät kalasteli. Puolta leveämpi oli Joosepin käyrä selkä ja puolta leveämmät kämmenet, jotka tumman tervaisina ja mahtavina roikkuivat pitkien, raajakkaiden käsivarsien päässä. Hintelä oli Juho-veljen muukin ruumis Joosepin leveään persoonaan verrattuna. Ainoastaan kasvojen ilmeessä ja harmahtavan parran mallissa, joka kulki korvalta leuan alitse toisen korvan alle, oli yhtäläisyyttä, ja siitä heidät tunsi veljeksiksi.

"Mutta lienetkö kuullut -- olisiko sattunut kuluneella viikolla kulkijaa -- että kuollut on vanha vallesmanni -- paras ystäväsi ja herrasi!" kertoi Juho, kun olivat pirttiin nousemassa.

Jooseppi seisahtui yhteen kohti, toinen jalka jo rappusilla.

"Niin kuulin, ja on jo haudattukin", lisäsi Juho.

"Jopa kuoli liika hyvä herra... Onkin ollut minulla tunnossa siitä asti, kun kuulin, että oli sairastunut..."

Joosepin ääni ikäänkuin vavahti ja päivän polttama poski kalpeni.

"Kolmeseitsemättä olisi viikkoa ennen Mikonpäivää täyttänyt", jatkoi hän. "Yks'ikäisiä olimme päivänkin päälle. Muistan kuin tämän päivän, kun aloin tähän Romakkaniemeen immisoonia hakea. Piti olla papinkirja matkassa, että kruunu näkee, ettei ole liikoja kirjoituksia. Sitä kun vallesmanni katselee, niin remahtaa nauramaan, että 'perhana olla, kun olemme yks'ikäisiä miehiä'. Siinä sen kuulin ensi kerran..."

Ja kun he astuivat pirttiin ja vierasta alettiin kestitä, ei Jooseppi lakannut vallesmanni-vainajaa kiittelemästä, vaan muisteli yhä uusia hyviä töitä.

Leenakin kääntyi vuoteellaan, kun kuuli, kuka vieras oli taloon tullut. Kertoi ensiksi, että Ruokojärven Juhanista tulisi vävy taloon, kun oli kihlannut Liinun, -- kertoi sen hymysuin, Juhoon katsellen.

"Mutta kuuluuhan sillä olleen Välijoen Villelläkin tästä talosta naimahomma", muisteli Juho.

Jooseppi ei puhunut siihen mitään, mutta Leenan poskille nousi puna.

"On semmoinen tuhlari ja väkeviäkin kuuluu maistelevan", sanoi hän.

"Minuun ei asia kuulu, vaan jos niin visu on se Juhani kuin kerrotaan, niin ei se vaimolleen täyttä ateriaa anna", tuumaili Juho.

"Liioittelevat ihmiset", sanoi Jooseppi siihen.

Eivätkä enää siitä asiasta puhuneet.

Tuoretta kalakeittoa veli Juholle tarjottiin ja parhaan mukaan harvinaista vierasta kestittiin. Mutta syötyä tulivat puheeksi kruununmaan asukkaat ja uudistalojen metsät. Juho-veli tuntui olevan sitä mieltä, että huonosti ja nylkyrin tavoin kohteli hallitus kovan kiveliön asukasta.

"Onhan nyt sinullakin, Jooseppi, elettävä talo tässä", puheli Juho, kun kahden kesken istuivat tuvassa, "ja perintökirjan olet saanut. Ja mitä velkaa lienet puulaakista ottanut, sen säästömetsällä maksaisit..."

"Niin on aikomus tässä..."

"Niinpä vainkin. Ja kyllä kai sen tarvitsisit. Sillä teepä talo asumattomaan järvenniemeen, kauas muista ihmisistä, niin siinä yhden miehen ruumis jo vitsaksi vääntyy! Mutta mistä tiedät, eikö kruunu hakkaa parhaita puita metsästäsi ja myy omaksi hyväkseen ja laiskojen herrojen palkoiksi!"

Jooseppi hämmästyi.

"Ei, ei ole minun kirjoissani semmoisia pykäliä, että kruunu hakkaa... Pois se... Mistä helvetistä sinä semmoisia...!"

Jooseppi nousi istumasta, kummallinen levottomuus näytti tärisyttävän rauhallista miestä. Ei ollut kirosanaa sen miehen huulilta kuultu sitte kun poikasena ollessa.

"Enpä häntä ole juuri sinun kohdaltasi kuullut, vaan lienet kuullut Tievon Pekasta, jolla kappelissa oli kruunun talo?"

"En ole sattunut kuulemaan."

Joosepin puhe tuntui käyvän tavallista nopeammin.

"Kävi niin, että kruunu hakkasikin parhaat puut metsästä ja puulaakin velka jäi maksamatta ja puulaaki haki velkansa pois, talo myytiin ja mies sai marssia matkoihinsa..."

"En ole kuullut... Eikä puhunut vallesmanni-vainaja kruunun hakkuusta mitään."

Mutta sen näki Juho-veli, että kovin asia koski Jooseppiin.

"Ja jos kruunu sillä lailla alkaa tästäpuolin asukastaan kohdella, niin kiveliöiksi jäävät kaikki kruununmaat -- kukapa lähtee elinajakseen työtä tekemään, kun ei mitään toivoa ole vanhan päivän varasta. Kuuluu tulleen uusi asetus, vaan en muista vuosilukua, että joka sen vuoden jälkeen vasta on immisoonia hakenut, niin niistä kruunu parhaat puut hakkaa..."

"Voipi olla. Mutta ei puhunut vallesmanni-vainaja mitään, vaan kehoitti tekemään peltoa, raivaamaan niittyä ja joka kohdalle uusimaan, että pikemmin perintötaloksi saa..."

"No en tiedä sinun kohdallesi sanoa, vaan niin on käynyt Tievon Pekalle."

Jooseppi haki hyvän aikaa kaappinsa laatikosta.

"Täällä pitäisi olla yksi syynipöytäkirja vielä tallella. Se on vallesmanni-vainajan omaa kirjoitusta, eikä siinä puhuta kruunun hakkuusta mitään", sanoi hän. Vihdoin hän löysi repallaan olevan paperiarkin, vei sen Juho-veljen nokan alle ja sanoi: "Lueppas sinä tämä... kuinka sinä käsität... Tämä se juuri on... Ei siitä vaan Leena ole sitä paikkaa löytänyt."

Veli Juho olikin taitava sekä kirjoituksen että kirjan lukija ja selvän tuntui saavan, kun verkalleen luki, Joosepin tarkkaan kuunnellessa:

Vuonna 1899, syyskuun 30 päivänä, toimitti allekirjoittanut kruununnimismies apumiesten itsellisen Pekka Kävyn ja lautamies Justinus Vitsamaan kanssa katselmuksen Romakkaniemi-nimisellä 1/8 manttaalin kruununuudistalolla n:o 8 Viojärven kylässä X:n pitäjässä, tilan haltijan Jooseppi Honkasaajon eli Romakkaniemen saapuvilla ollen.

"Niin näkyy olevan", arveli Juho väliin ja jatkoi sitten:

Tätä toimitusta koskevista kirjoista havaittiin, että sittenkun Keisarillinen Suomen Senaatti kesäkuun 10 päivänä 1896 antamallaan päätöksellä oli vahvistanut läänin Herra Kuvernöörin maaliskuun 24 päivänä 1894 antaman päätöksen, jonka kautta tämä tila on päätetty perustettavaksi ja verotettavaksi 1/8 manttaalin suuruiseksi, oli tilan haltija lokakuun 5 päivänä 1897 tekemässään hakemuksessa pyytänyt päästä siihen asukkaaksi, minkä johdosta Kuvernöörinvirasto lähetepäätöksessä marraskuun 14 p:ltä 1898 oli määrännyt tämän katselmuksen tilalla pidettäväksi; ja kävi toimitus seuraavalla tavalla...

"No siinä sen nyt kuulet", sanoi Jooseppi. "Ei yhtään sanaa ole siitä, että kruunu hakkaa..."

"Ei näy olevan. Enkä minä sanonutkaan, että se sinun kohdallesi sattuu, vaan sen olen kuullut, että kappelissa käy muillekin samalla tavalla kuin Tievon Pekalle."

"Olikohan Pekka laiminlyönyt tehtäviään?" arveli Jooseppi.

"Sitä en tiedä, mutta kehuivat ne kappelilaiset, että vireä on mies, se Pekka."

Hetken Jooseppi mietti, sanoi sitten:

"Tässä kun kevät joutuu ja kylvöni saan tehdyksi, on ollutkin aikomukseni rantaan lähteä... siitäkin perintökirjasta kuulemaan..."

"Se onkin parasta, kun nyt vallesmannikin on kuollut."

"Joo, niin olen päättänyt... Kuka lienee nyt vallesmannina?"

"Mikä lienee nuori poikanen, kuulin."

Niin siinä veljekset puhelivat, ja tarkkaan kyseli Juho, visu ja vireä, kuinka säästäen talossa elettiin.

"Kenelle sinä talvivoin myit?" muisti hän kysyä.

"Tässä jo myin kevättalvella, Isovaaran Iisakille, jonka tunnet."

"Kuuluvat saaneen paremmat hinnat Kemijokivarrella..."

"En ole kuullut..."

Ja Juho sai vielä tietää, että ruokaa oli kesäksi. Oli kolme sadan kilon säkkiä ruisjauhoja, suoloja ja ulkonakuivattua poronlihaa... Olipa aitan hinkalossa jokunen tynnyri kauniita, valkean sinerviä ohria, hallavuosien varalta siemeniksi säästettyjä.

"Ei sovi moittia", kiitteli Juho.

"Joo... ja järven antimet erittäin", kehui Jooseppi.

Pari päivää viipyi Juho vieraana veljensä talossa, jossa pidettiin hyvää hoitoa. Mutta koska kesä näytti alkavan tulla tositeolla, suori Juho suksensa, köytti laukun selkäänsä ja laittausi taipaleelle.

Halki Moinajärven hän lähti hiihtämään niitä kukkuloita kohti, jotka näkyivät kaukana taivaanrannan tasalta. Niiden lähettyvillä oli Lampsijärvi, jonka rannalla Juholla, Honkasaajossa, oli näpsä mökkinsä.

4.

Kesä on tullut.

Lautisulana lainehtii saivovesinen Moinajärvi, ja rantakoivikot käyvät lehteen. Valo on vallannut pimeimmät korvetkin ja kiveliön kaukaisimmatkin rotkot. Linnun laulu ei lakkaa, vaikka laine väsyy puolenyön kirkkaana hetkenä. Yksinäisen metsäjärven rannoilla on iloa ja elämää ja luhikko-ojanteissa vilkasta liikettä. Niemien nenistä ja saarien selistä kuuluu käkien kukuntaa, ja peuraparvi ui kahakäteen rannalta toiselle. Ihanasti hymyilevät lehdet, ja erämaan vankat metsät huokuvat viimeiset kylmät jäässä olleista rinnoistaan.

Poissa on pimeä ja kylmä paennut, ja valo ja lämmin ovat nyt herroina. Ei kukaan enää muista pakkasöiden pimeää, ei kukaan ajattele kylmää, kun lämmin etelä puhaltaa ja yötä päivää aurinko paistaa.

Polkua pitkin, joka Romakkaniemestä lähtee Välijokeen, kävelee Liinu nopein askelin. Uuden saunan vierestä lähtee se polku, joka yhdistää naapurit, nousee männikköön talon taakse ja painuu metsään. Varhainen on aamu, hiljainen on ympäristö. Tuntuu kuin sykähtelisi ilosta erämaan sydän ja kovan kiveliön silmä kyyneltyisi nyt, kun valo ja lämmin täyttävät maan ja taivaan. Polku on kaita ja pounikkoa paikoin, vuoroin taas kivikkorovaa ja jäkäläkangasta. Mutta päivä paistaa sille puiden lomitse, ja kanervakankaalla, jossa kellertävä hiekka peittää polkua, tuntuu se jalkaa lämmittävän, kun Liinu avojaloin kävellä keikuttaa. Ei ole nyt Liinun suu hymyssä, eivät naura silmät eikä poskille kuoppaa ilmesty. Vakavana kävelee Romakkaniemen komea tytär, ja itkettyneet ovat siniset silmät. Mutta miellyttävästi notkahtelee vartalo ja kauniisti kaartuu jäntevä nilkka, kun hän kiveltä toiselle hypähtää ja loikkaa pienien purojen poikki. Heilahtaa silloin pitkä kullankeltainen palmikko pyöreiden lanteiden päällä.

Surun viestiä on Liinu viemässä lähimpään naapuriin Välijokeen. Kuolon sanomaa saattamassa. Kylmänä makaa nyt Romakkaniemen toimelias ja työtyri emäntä Leena, joka melkein kaksi vuotta on kitumalla kuihtunut. Poissa on nyt Joosepin jäntevä kumppani, joka yhdessä miehensä kanssa talon kiveliöön teki ja muhkean karjan kasvatti. Poissa on rohkeamielinen vaimo, joka miestään seurasi asumattoman järven niemeen, vaikkei kattoa pään päälle ollut. Toivonut ja toivonut oli Jooseppi, että iloiset sanomat virkistäisivät Leenan mieltä ja että kun tulisi kesä ja linnut alkaisivat laulaa ja kevätkylvöt oraalle nousisivat, silloin Leena toipuisi ja vielä virkoisi entiseksi emännäksi.

Hyviä uutisia hän saikin kuulla: talon tiesi nyt olevan oikein oman, mieleisen tiesi saavansa vävypojan. Ruokojärven Juhanin, -- eikä minkäänlaisia pahoja asioita olisi pitänyt olla --, mutta sittenkään ei enää elämään virkistynyt. Kun järven jäät suvituulilla murenivat, kun pihan nurmi jo vihannoi ja ensimmäinen pääsky toi terveiset eteläisiltä mailta, silloin umpeen painuivat toimeliaan vaimon silmät ja huulet tiiviisti yhteen pusertuivat.

Jooseppi ei ollut näinä viime aikoina vaimoaan ymmärtänyt, vaan oli aina uskonut hänen hourailevan, kun lapsista huolehti, kummia unia sanoi näkevänsä ja pelkäävänsä jotakin kauheaa, mikä oli tulossa. Semmoista oli ollut koko Leenan suku ja varsinkin äitivainaja, joka oli nähnyt näkyjä siihen asti, kunnes tuli mielenhäiriöön.

He olivat olleet siinä kaikin äidin vuoteen vieressä, kun loppu lähestyi, Jooseppi sängyn laidalla istuen. Viimeiseksi oli sairas tahtonut puhua, mutta ei voinutkaan. Silmien ilmeessä oli tervettä älyä, huulet liikahtelivat, mutta ääntä ei kuulunut. Syvän surullinen oli katse, jonka hän loi tyttäriinsä ennenkuin silmät ummistuivat.

Liinu tunsi kylmiä väreitä pitkin selkäpiitään kulkevan, kun muisteli äidin loppua. Hän ei olisi tahtonut äidin vuoteen viereen tullakaan, mutta Kreeta ja isä pakottivat. Ja kun Liinu nyt kävellessään palautti muistiinsa kuluneen talven tapahtumia ja äitivainajan hajanaisia puheita, uskoi hänkin, samoin kuin isä, että äidiltä oli järki luiskahtanut. -- Olihan sekin outoa, -- mietti Liinu, -- että äiti niin väkisin työnsi minua Juhanille vaimoksi. Äidille mieliksi piti niin tehdä. Joulusta asti, jolloin Juhani ensi kerran kosi, hän siitä puhui ja Juhania kiitteli...

Tuntui kuin olisi jokin helpotus tullut Liinulle, kun hän nyt muisti, että äiti oli poissa eikä enää ollut pakottamassa Juhanille menemään. Vastenmielinen oli Juhani Liinun mielestä, vaikka olikin punaverinen. Kylmä oli hänen katseensa, eivätkä hänen puheensa lemmeltä tuntuneet. Toista olisi Välijoen Ville, pulska tukkipoika, jonka laulu kuului kesäisin järveltä kiveliöön asti. Mutta Villeä äitivainaja ja isä moittivat viinaan meneväksi ja rentuksi. Äiti ei sallinut Villen olla talossa yötäkään.

Monissa mietteissä Liinu kävelee. Hänen vilkas mielensä kuvittelee kummia juttuja, hän muistaa rippikouluaikaansa ja iloisia iltoja kirkonkylässä. Kerrankin, kun salaa mentiin Mäkelän riiheen yösydännä tanssimaan. Sinne tuli herrojakin, keitä lienevät olleet, punssia tarjosivat ja tanssata vihkaisivat... Taivas, jos se olisi tullut rovastin tietoon!

"Sinäpä olet korea tyttö", oli eräskin sanonut ja pyrkinyt suutelemaan. Liinu ei ollut arvannutkaan välttää, ja niin herra oli suudellut ihan vasten huulia...

Mutta nyt Liinu ehtii jo kapean joen rannalle, jonka toisella puolella on vähäinen talo navettoineen ja muine ulkohuoneineen. Se on kruununtorppa, vasta vuosikymmen toista sitten rakennettu. Pieniä peltotilkkuja on siinä ympärillä, vanhan kuusisen aidan ympäröiminä. Se on Välijoki -- Romakkaniemen lähin naapuri --, jossa asuu Iisakki Väylä vaimonsa ja kahden jo täysikäisen lapsensa kanssa.

Hän seisahtuu törmälle. Talon rannassa on vene, mutta ei näy ketään liikkeellä. Liinu huutaa. Jo kuulevat sisälle, ja joku silmää ikkunasta ulos.