Part 9

Simonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja vieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin tapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen helppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.

Olihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä -- kaikki raskaat ja katkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat puoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina tulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.

Kyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet ja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja, ja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja päivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen mielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret harmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni, hillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.

Ja sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen rouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain kullanruskeat sankat hiukset -- palmikot olivat sidotut ylös ja pilkistivät esiin korvien takaa -- joukossa oli jo harmaitakin säikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen samettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla -- se oli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat, että koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain rintasilojen tapaiset kannattimet -- se oli kaunista. Sisäpuolella oli jotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka mukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se oli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat hänet oudon liikutuksen valtaan -- ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin enkeliparvi.

Simon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli kirvonnut jotakin -- aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet muuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan tämäniltaisessa kirkkaudessa.

"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon -- miksi sinä hymyilet noin --?"

Mies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän edessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut visersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa -- sitten kuului laulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä. Ja tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen juhlaisassa asussaan -- vapautuneena pimeiden, kylmien seinien sisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja arkiraadannalta. Voi Kristiina -- oli niin suloista nähdä sinut jälleen tuollaisena.

Hän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla, ja kohotti sen ylös: "Tuo sormus on niin kaunis!" sanoi hän, kiersi sitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja punainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo suuri, kapea käsi oli ollut.

"Ne ovat Arngjerd ja Gaute", sanoi Kristiina. "Nyt he taas riitelevät --"

Parvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi tyttö harmista kiljaisten:

"-- Sano, sano vain -- parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin sinun kunnottoman isäsi poika!"

Kristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja kuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla rytyyttäen poikaansa hartioista.

Lapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.

"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla -- tuotat kunniaa isällesi ja minulle --"

Gaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:

"Hän sanoi -- en tahdo sanoa sitä uudelleen --"

Simon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin. Arngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.

"Niin" -- hän kiskaisi itsensä irti -- "minä sanoin Gautelle, että hänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja -- mutta hän sanoi ensin teistä, isä -- että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te saatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne keskellä."

"Luulin sinua täysikasvuiseksi -- en olisi luullut, että sinä viitsit ärtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että sukulaissovun." -- Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten puoleen ja kysyi hyvin kireästi:

"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut isäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle -- nyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?"

"Sen te tiedätte!"

Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:

"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen -- minä olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin --"

"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.

"Ei, Erlend -- nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"

"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin. "Luotin sinuun -- poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut --"

Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen Kristiinan käsivarren taa:

"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä! Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä teille palveluksen sillä --"

"Kirottu poika --!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton nyyhkytys...

Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle -- toisen nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.

Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä -- käsivarret yhä suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus ajatukseen salamannopeasti:

Erlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä keväänä -- langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa omistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut, että se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja. Hän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi kannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio -- kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin jäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon parempaa työtä, sanoi Erlend.

-- Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä kerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli ihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä -- he olivat nähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika oli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin --.

"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla äänellä.

"Simon!" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. "Muista, sinun merkkiäsi käyttävät useammat --"

"Pidä suusi! Joko sinäkin --" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan tuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:

"Erlend -- oliko se veljeni --?"

"Lähetä hakemaan poikia -- ja tulkaa sitten perästä", kääntyi Erlend huutamaan vaimoaan kohti.

Simon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:

"Erlend -- oliko se Gyrd --?"

Erlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat kummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.

"Erlend -- vastaa minulle -- kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?"

"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein --?" Sanat pusertuivat hampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan heidän painiessaan.

"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät." Simon päästi hänet ja vaipui pihtipieltä vasten. "Erlend -- iankaikkisen Jumalan nimessä -- sano, niinkö on asia!"

Erlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta. Muuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne häneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.

"Erlend -- voithan sinä sanoa sen nyt -- minulle!" Hän ei tiennyt itsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. "Erlend -- vastaa minulle -- Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua vastaamaan -- kuuletko!"

"Voit jäädä entiseen uskoosi", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.

"Erlend -- minä en ole uskonut -- mitään --"

"Minä _tiedän_ mitä sinä olet uskonut." Erlend hypähti satulaan. Simon tarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.

"Päästä irti -- taikka jäät alle", sanoi Erlend.

"Sitten minä kysyn Gyrdiltä -- ratsastan etelään huomispäivänä -- Jumalauta, Erlend, sinun on sanottava --"

"Kyllä kai sinä saat vastauksen _häneltä_", sanoi Erlend pilkallisesti ja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois kartanosta.

Puolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa yllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan. Ramborg saattoi sisarta.

Poika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi toisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä Simoniin -- ne olivat tummat surusta ja vihasta:

"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!"

"Minä en uskonut mitään", sanoi Simon kiivaasti. "Luulin tuon pojannaskalin loruavan joutavia --"

"Ei, Simon -- en tahdo, että lähdet saattamaan", sanoi Kristiina hiljaa.

Simon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja surullisen näköinen.

* * * * *

Simonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt riisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:

"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?"

"En --? Tiesitkö sinä?"

Ramborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet. Hän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat hajallaan.

"Tiesin -- tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen", -- Ramborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen näköinen. "Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa. Valtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa" -- Ramborg hymyili vetäen suutaan väärään. "Ja heitä kutsuttaisiin jälleen ritareiksi -- ja paroneiksi --

"-- Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin innokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden -- etkä katsonut joutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden luona odottaen sinun lastasi -- niin ajattelin, että sinä kenties tiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin --"

"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!" Simon naurahti lyhyesti ja vihaisesti.

"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?"

Simon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta tekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon uhman vallassa hän sanoi:

"Niin."

Sitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu -- ja hän itse hullu. Erlend oli hullu -- kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta nyt siitä tehdään loppu.

"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta", sanoi Simon maltillisesti, "sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää miestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden, koska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. -- Älä nyt rupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin tarpeeksi tänä päivänä", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan irrottamansa kengän toiseen seinään.

Ramborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:

"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä pitoja valmisteltaessa -- minä unohdin sanoa siitä." Hän puhdisti kengän. -- Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva kärki ja punaiset kantapäät -- hän otti sitten toisenkin kengän ja pisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen kätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.

Silloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään hytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin väsynyt --.

* * * * *

Seitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen vievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli suuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen maantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.

Vaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen -- majalan puolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät päällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja siunaili ilmaa: tämmöinen sohjo -- oli sääli hevosia -- Simonin oli kai täytynyt ratsastaa kiertotietä -- ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?"

"Kyllä sentään, kun on sisua --"

Vaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan. Isommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja olutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille tavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli tuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän jakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä huomaavinaan.

Hän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti lieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui kertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa -- vanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa väliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa hakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.

"Ei ole väliä", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten käydä hetkeksi pitkälleen.

-- Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli sanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei välittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.

* * * * *

Saattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa. Oli se ollut aika tarpomista -- ja isäntä oli ollut kuin raivostunut sonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon Andreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat saaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla oli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään: miehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona, sillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi mieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta "pidä suusi" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli kuullut hänen suustaan.

Hän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa -- ei ollut jäänyt edes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa etempänä laaksossa. Herra Gyrd -- niin, sillä kuningas oli lyönyt hänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna -- oli tullut ulos pihalle ja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään -- mutta Simon oli vastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja melunneet ja räiskineet niin kauheasti -- Ulf Saksenpoika ja Gudmund Andreksenpoika olivat olleet kartanossa -- että ihan ihmisiä pelotti. Jumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet --.

Simon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään. Sigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen, niin hän korjaisi satulan ratkeaman.

"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?" sinkautti Simon hänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää vaimolle Simonin kadottua näkyvistä.

* * * * *

Simon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja viskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen -- mutta sääli sentään sänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän kohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt ja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin -- hän oli läpimärkä ja värisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.

Hän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja -- ne haisivat niin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään varassa.

Ajatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä kuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.

-- Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika olisi taipunut puhumaan -- ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen. Pikemmin päinvastoin -- täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt --? Gyrd ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa --. Haftorinpojat olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä pussin suuta --!

Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta. Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut -- hän muisti sanoneensa sen Stigille -- ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla puhumaan.

Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat huomaamattaan perästäpäin.

Vaikka -- Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa -- lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana -- ja Simon oli huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi -- nyt, vielä niin pitkän ajan jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään -- kuten myös kunniallaan ja omaisuudellaan -- nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli noiden miesten lähin sukulainen --.

-- Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä, hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton, oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan hartioilla -- Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän kuin mitä hän tiesi --. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!

Jos hän siis hetken verran oli luullut -- no niin, se mitä Erlend ja hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen -- oli, kautta taivaan, ollut lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän häpeämättömyytensä --.

Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön -- ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa langostaan -- hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo -- hänen olisi pitänyt ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka olisi ollut edeltäkäsin harkittu -- tai jossa olisi ollut jotakin järkeä --.

Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan pojista -- nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää siitä, mitä he ajattelivat hänestä!

Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä -- että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman menestyksensä Erlendin -- ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan käsiin --! Eikä _yhdelläkään_ ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.

Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että _hänet_ olisi saatu yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla siellä, missä hänet tunnettiin.

Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan selitellen Erlendin tyhmyyttä -- perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan vimmoissaan -- toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä puhui.