Part 8

Samassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten ja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään. Salamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan Alfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu samassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.

"Mene ulos", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria vastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa ottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan ja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: "Mene ulos, senkin -- nauta! Pyri ovelle -- meidän täytyy päästä ulos!"

Älyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos, hän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti. He juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla -- Simon pari askelta etempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi koholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.

Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni -- talvipäivä oli niin häikäisevän kirkas ja pistävä -- sinisen taivaan alla paistoi valkoinen tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit kivet.

Hän kuuli Erlendin sanovan:

"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja. Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta. Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja --."

Simon astui Erlendin rinnalle.

"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.

"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä tiedät, Vidar -- enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen mistä minut löydätte."

Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi ja seurasi miehiä sisään.

Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän astuen edelleen tallia kohden.

"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.

"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet -- mutta eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti -- mutta nyt hän purskahti yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta! Hitto vieköön -- miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.

Puolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan -- langoksilla ei ollut kummallakaan mukanaan saattomiehiä.

Molemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon ja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. -- Kun hän oli saanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin huotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen lopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari pientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa -- hymyili samalla kuin jotakin muistellen -- viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni kahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.

"Entäs sinun haavasi -- mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne siellä --." Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.

"Olethan sinäkin veressä, Erlend!"

"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen huomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen. Ja nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin -- ja meillä on pitkä matka edessä."

Erlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti toisen haavat -- Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa vieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta, mutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä Bjørnin keihäästä -- se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon; mutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen läpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä yökylmää vastaan.

Oli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla kartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus valkoinen.

"Huu-uu!" Erlendiä värisytti. "Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy ratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta."

"Onko se välttämätöntä?" kysyi Simon, "Sanoinhan minä Vidarille, ja he --"

"On yhtä hyvä, jos sen teet itse", sanoi Erlend. "Ilmoita asian täällä, ettei heille jää mitään muistuttamista."

Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi. Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.

"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan -- ei hän ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.

"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend -- hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin liikkeitä. "Näin Alf tekee -- on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon -- Herra varjele!"

Leikkivän -- nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu ja heinän viskaus talonpojalta -- hän näki Erlendin joustavan, nuolena suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.

Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.

Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi miehen -- hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi -- he olivat hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa -- ja sitten oli Erlend suojannut häntä.

Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa -- ja kaksi kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä -- niin hän oli otellut, eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa, liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän tiennyt, oliko se ollut pelkoa -- hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut osannut käyttää ajatustaan --.

Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli tuntenut ainoastaan ylpeää iloa -- pahemminkin olisi saattanut käydä -- miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi juuri sillä hetkellä. Hän oli -- ei se ollut suinkaan pelkoa -- mutta hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet -- ja Holmgeirin kuoleva ruumis --.

Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.

Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli lähetetty tiedusteluretkelle -- hän oli saanut mukaansa kolme miestä, joiden päällikkö hän oli --. hän oli siitä kauhean itsetietoinen ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten kuin mielihyvin -- heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista, -- ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta -- hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä puhtaaksi.

Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä. Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.

Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua, kun hän ja Erlend olivat kuitit.

-- Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.

Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:

"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos ovesta --"

"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona --?"

"Ei --" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin -- en nyt ajatellut sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä, miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."

Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne vaivanneet häntä sanottavasti -- vaikka niitä kirveli aika lailla.

He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin. Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana -- rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään: "ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä siitä nousee pieni haavakuume --"

Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen -- heillä oli keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.

Simon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä hänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin kasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen -- ja puristi Erlendin käsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt Ramborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.

Ramborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän itse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa -- silloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa, jos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin -- oli aika myöhä ratsastaa kotiin: "ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä kylmässä -- hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te molemmat Lauritsantyttäret --"

Miesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen tätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään -- hän oli sekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta. Simon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät sinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan tulelle lämpiämään.

Sæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen -- hirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt siellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen ja ajoi koiran sänkyynsä -- se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten he vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat lämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja paatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.

Erlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan -- kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan käsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat hänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa -- se oli jäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut sen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen, puolipukeissa -- sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli vielä aimo annos olutta.

"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä", sanoi Erlend heidän siinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen. "Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa --"

"Ei Sira Moises sano niin", vastasi Simon hiljaa. "Hän on vanha mies ja hyvä pappi --"

Erlend nyökkäsi vakavana.

"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin kun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle --"

"Noo -- mutta saattaahan sellaista tapahtua -- jokaiselle meistä. Sinä joudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on myös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä -- ja pojan isä on hänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin --"

Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:

"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" -- hän hymyili -- "enkä minä omista enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella --"

"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.

"En muista tarkalleen -- se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä. Kukaan ei tahdo asua siellä -- rakennuksethan kuuluvat olevan luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra Bjørnin kummittelevan siellä -- Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta, lanko, kuin veljestään."

Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta. Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa -- hän istui aivan tulen luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.

"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän hän lausui vakavasti -- mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme, kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme auttaa toisiamme veljien tavoin --"

"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa hiukan häveliäinä.

Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen. Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa tuhkaa.

Erlend sanoi aivan hiljaa:

"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin sinä olet ollut. Minä -- minä en ole unohtanut --"

"Vaikene! -- Sinä et tiedä, Erlend --."

"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti, "-- mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä --"

"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me jokainen liene hänen armonsa tarpeessa --. Mutta miestä on arvosteltava hänen _tekojensa_ mukaan. Ja minä -- minä --. Jumala siunatkoon sinua, lanko!"

Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä -- he eivät tohtineet hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.

Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle -- hänen sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan vankeudesta.

"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa."

Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma puna -- ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat, koukeroiset jänteet.

Erlend katsoi häneen tuokion -- ja käänsi katseensa nopeasti pois. Sitten hänkin punastui -- tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen, vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu hiukan lapsellisesti raollaan.

Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:

"Sinä haluat kai maata ulommaisena" -- hän koetti puhua kiihkottomasti, mutta hänen äänensä vapisi.

"Miten vain itse tahdot", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi paikaltaan. "Entä tuli?" kysyi hän hölmistyneesti. "Hoidanko minä sen --" ja hän ryhtyi toimeen.

"Hoida, hoida -- ja tule sitten maata", sanoi Simon kuten äsken. Hänen sydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.

Erlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn laitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista tuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista sängyssään.

VI

Joka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle. Paikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja jäivät torstaihin.

Kristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista pääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että mitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan ottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki, jotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin puhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja täytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa rakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen nuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä juomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen pitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot pakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen, valmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista rouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat pelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.

Leikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito -- he lukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja oikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun Torberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille osoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä, naisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten kilpien tekijöille -- mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti, että siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä leikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet kuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei hänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen kustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan miesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla kaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.

Simon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen tuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta huulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset vieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi yli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus hampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.

Mutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis ilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi, että kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun mekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin ja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja jyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan harppua -- ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat. Lunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja päivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden purkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen laulua -- ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle, jossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna nukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin. Jørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset -- ja Simon sai tällä kertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän -- Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.

Simon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti. Ilta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän oli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki kujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa pitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli hänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

Alhaalla pajan luona paloi taas kokko -- siellä olivat Erlendinpojat, Sigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan viereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti auringonpaisteessa -- tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen -- kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille nauraen, mutta lapset eivät kuulleet --.

Pihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa -- nämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän hiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten. Simon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski hänet sitten syliinsä. "Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka --" sanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan heidätkin ilmaan.

Puhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi huoneeseen -- ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti sijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun ääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä oli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta lastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla sisarusten välissä oli hopeakulho.

Simon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn luokse ja joi Sigridin maljan:

"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!"

Sigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi vihaisen huudon, kun sitä häirittiin.

Simon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla toisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli ääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet sormeilivat harppua viritellen sitä -- Erlend hyräili hiljaa säkeen pätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen -- molemmilla oli hyvin kaunis ääni.

Hetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä pilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten lehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula tulisi olemaan varsin pitkä.

Kristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen -- hän tunsi Kristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen viereensä ilta-auringon hohteeseen.