Part 7

Ja vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen suhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran eniten tarvitseminaan tavaroina -- heininä, nahkoina, jauhoina, voina tai villoina -- vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai rahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat maksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta kun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin täällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi -- mitä se olikin -- ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli Ulfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset moittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä. Simon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe, ettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen kotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä ollut suurta apua -- vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä vastaan.

Simon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten Kristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista, oli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja heidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko seudun Kristiinaa vastaan -- ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies oli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita. Mutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.

Jørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä ei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista pidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä, hieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika ei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa -- hän ei näyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut, olipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan _siitä_ syystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa kuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra ja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä kevytmielisyydellään -- hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella, että moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin kenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin ajattelevan paljon.

Hänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli, ei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi sovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän usein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo pian vanha -- hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa sitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan vakoja ja tukassa harmaita hiuksia -- ja sittenkin hän näytti poikansa Nikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä suoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa, hänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten parissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys olemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen ja pidättyvä -- antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin itse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat ja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat kaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle trøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa, mutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän seuraansa.

Eniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan kuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan onnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon, ja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet perintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi maksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten antoi kruunulle luovutetut maat -- sanottiin, ettei se tapahdu korvauksetta -- ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar ja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä kavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille, joka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun Ivarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar. Ivar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli saanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja perintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne olivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan saanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja norddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan suvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin kauan kuin muistettiin.

-- Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan uskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä -- Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen sukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle, kun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi oli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja naittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei ollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä poikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja ihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.

Ja ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka järkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä kohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli Sundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen ja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti -- Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen maanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon. Sitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun ja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja jokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin nuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend Nikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun parhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt sulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan -- olihan Lauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.

Uusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei oikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen isänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen, jolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät olleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra Sigurdin Raumariken ajalta -- hän oli läheistä sukua Haftorinpojille, ja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä asiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin herra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat olivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi Ivarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd Erlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa -- hän oli noin kuusissakymmenissä.

Kun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja Kristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että vaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään suuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua. Hän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja vastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille hiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä nähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja miten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.

Ramborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen ja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he joulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan sisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi Erlendin ulkomaalaisia elkeitä -- esimerkiksi sitä, että tämä suuteli anoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.

Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle. Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja -- äiti ja sisaret olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.

Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.

Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen -- kaksi kuukautta ennen määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia sanoja -- jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan -- hän oli aivan vaiti.

* * * * *

Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan. Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa, joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.

Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään. Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä -- kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko. Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään, ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai edessään lattialla -- vajassa ei ollut pöytää.

Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso, vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa -- vaikka hän monien mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.

Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. -- Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.

Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen evästä -- rastaspaistin ja läskin kappaleita -- tikarinsa kärkeen, lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.

Simon oli huonolla tuulella -- hän ei osannut olla oikein vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta -- ei edes lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella, että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.

Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan. Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi -- niin ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään isännille.

Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi ollut kokouksen johtaja -- mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään lääninkäräjiä alueellaan -- ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen, olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa -- ei epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun joku kääntyi hänen puoleensa -- raapien samalla kynnellään pois rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään, vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan kärsimättömästi neuvottelun loppumista.

Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian viemisellä käräjiin.

Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa -- hän oli varmaan kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita -- mutta oli kuin ei laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti -- Simonilla oli se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana omassa elämässään.

Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, -- useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies, joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:

"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika, Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja --. Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen. "Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän, perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa, Kvamin seurakunnassa..."

-- Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf, kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin kirjoittajalle.

Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin -- vallaton ja suorasuinen -- mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne, joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä. Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota siellä.

Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa, että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä. Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika -- hänen tähtensä hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen olla Formon rikas isäntä -- mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan -- ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen miehen elämän.

Erlend puhutteli häntä samassa.

"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana -- minä käyn katsomassa hevosia." -- Simon nosti silmänsä, ja hänessä heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta -- nuo kapeat, tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä. "-- Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos lähtiessään.

Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se mies tiesi tavallisesti mitä teki -- hän oli kokenein kaikista laakson miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.

"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa oli tämmöisissä asioissa -- hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja lauhkea kuin lammas."

"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa", virkahti joku.

"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa -- jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."

Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar -- ei hän ollut koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja vaivaisista.

"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi. Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin, kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket valkoisina papin luota synnintunnustukselta -- vaikka Lauritsa ripitti itsensä kerran kuukaudessa --."

"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir", sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa --"

"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten", vastasi Holmgeir. "Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa -- pitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään ruoskalla --"

"Pidä suusi", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli tulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta penkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta pienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska, jota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa nahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon oli polttanut sen -- haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi tunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei ollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.

"-- Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen", sanoi Simon hillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.

"Voi se olla ihmisten keksintöäkin", vastasi Holmgeir sopuisasti. "Ei suinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut --." Mies virnaili vähän ja jatkoi: -- "Jos minä olisin elänyt yhtä siveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika -- ja ollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies -- olisin ennen itkenyt tekemättä jättämiäni syntejä --"

Simon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä tuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä -- seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia kohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu Holmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria -- jolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin. Simon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee hampaansa hänen käteensä.

"Vai puret sinä, koira --!" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin askeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin Holmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka tunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen irtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain lieden tuleen.

Simon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen luota -- mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä. Hän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii lyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan -- pyörähtää sitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan -- ja näkee samassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran, tähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa silloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin lähestyvän häntä selästäpäin -- Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden laidalta, he olivat serkkuja -- ja Lunden miehet olivat tulemassa toiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta -- ja kesken henkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he kaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.