Part 5

Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä -- ne ovat merenpohjan kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja koukertelevat vedessä -- viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä tuskistaan -- viha ja suru olivat heidän nautintonsa -- siksi Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli tarkoittanut.

Hän kumartui jälleen vuoteen yli -- veti henkeensä pikkulapsen tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin silmissä -- osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta vastapalvelukseksi.

Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen psalttarin säkeitä.

* * * * *

Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan. Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman Ramborgille tämän herätessä -- sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.

"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:

"En."

Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle -- hän ei voinut mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme. Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä -- Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli avattava.

Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. -- Silloin Ramborg kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg oli kuin hurjistunut villipeto:

"Se on _minun_ lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"

"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.

"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg -- etkö häpeä -- koko palvelusväen nähden --"

Mutta Ramborg kirkui yhä:

"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit sinulle --."

"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat riisua hänen vaatteensa.

Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään, palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta -- hänen äänensä ei ollut yhtään uninen -- minne hän aikoi mennä.

"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi", vastasi Simon tuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja villapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: "Kyllä ymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas --"

"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon", sanoi vaimo hetken kuluttua.

"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän täytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan."

* * * * *

Hän kavahti pystyyn tilaltaan -- jäi kyynärpäänsä varaan -- ja tuijotti hämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin -- ne olivat aivan hänen omiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli hänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa ollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen tuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla, niin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti ja kovasti.

"Simon, nouse ylös!" Kristiina pudisteli häntä jälleen. "Andres huutaa isäänsä, etkö kuule -- se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut --" Kristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.

Simon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai poika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän katsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.

Hiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan perästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi pyrkinyt särkymään hänen sisällään -- minkä tähden hän ei voinut päästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan oli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän uneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen nähtäväkseen -- ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen kuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.

Ulkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika oli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres hänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin uskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen milloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.

Poika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä, hän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille levisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen eteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa, tarttui Kristiina häntä käsivarteen:

"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä", hän sanoi ja veti peitteen paremmin Andreksen ympärille. "Käy sinä ennen hänen viereensä -- minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan -- minä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen --"

Simon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa, missä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten lemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen -- sitten hän veti pienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä lapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi aivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi silloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.

Sitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi pienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:

"Kukko", sanoi hän hyvillään, "sielläpä se oli --."

Sinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen luokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:

"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä --"

Kristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä. Sisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki, jossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti -- Lauritsa oli kantanut sitä paidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.

Kristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän muisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.

"Milloin isäni antoi tämän sinulle --?" Samassa hän katui kysymystään.

"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta."

"Tämä on liian suuri lahja", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.

Simon hymyili ja vastasi:

"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina -- kun se aika joutuu, jolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen --"

Kristiina katsoi häneen ja sanoi:

"Simon -- minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja -- tiedäthän, että minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa --"

"Niinkö?" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja hymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle: "Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen --"

IV

Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin. Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.

Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat oikeassa -- hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata. Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä, kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon. Grunde oli hurja juovuspäissään -- mutta muuten hän oli oikeamielinen ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.

Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.

Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto -- hän oli ajattelematta sitä milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään kuin sulhasen tuli olla -- vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se, että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa -- ja Erlendin, uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän tunteen -- hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.

-- Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.

_Ramborg_ oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.

"Nyt sinä olet _minun_, Simon" -- oli hän sanonut ja nyhkinyt sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun sisareni sinun sisaresi." -- Simon oli joutunut kylmän hien valtaan pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä sanoista.

Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve, kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan -- ja sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien kuoltua. Heillä oli kaksi lasta -- ja turvattu toimeentulo -- hän oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän naimakaupan.

Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan -- eikä olisi pannut vastaan, vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo. Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.

Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla -- hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.

Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa. Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt käydessään sisaren luona paluumatkalla -- Sigrid ei näyttänyt kestävän enää liikoja.

Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta -- sitä oli aivan mahdoton ajatella.

Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.

Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin. Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului aivan kuin harpunsoitolta.

Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta sitten hän oli tullut rammaksi -- hän oli saapunut kerran ryömimällä laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen polven avulla -- toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua. Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa, sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi -- joka oli laulanut lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.

Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa -- ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin hopeatiuku.

He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä -- isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta -- hän oli tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen jonkun heistä -- Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet omistaan.

Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin olevan tyytyväisen uuteen mieheensä -- he asuivat kaukana etelässä Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.

Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen, oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret, rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas, eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille, ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin miehille -- Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan. Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja karkea -- mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja hyväluontoinen -- hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse -- eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän. Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta -- ja oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä --.

Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä. Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti talosta palatessa.

Varallisuus kasvoi -- veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa. Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä -- tuskinpa Gyrdkään piti. Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät -- hän teki sen kotirauhan vuoksi.

Helga Saksentytär oli noita --. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn -- sikahumalassa. Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla -- ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä tuo tainnut olla suuri vahinko -- Saksella oli huono maine, vaikka hän oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta, Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa -- hän ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.

* * * * *

Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään, kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi ollut samanlaista kuin isän aikana -- jolloin siellä vallitsi rauha, tyytyväisyys ja hyvinvointi -- olisi se Simonin mielestä helpottanut paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.

Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen -- ainakin ennen. Nyt hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.

Vanhimmasta veljestä -- ja Sigridistä -- oli hän pitänyt eniten. Hän muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen -- hänestä tuntui näet, ettei hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen. Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.

Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa -- muuta Simon ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen -- hän oli seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä -- miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid oli vielä vuoteessa -- Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas. Simonin vaimo istui sängynlaidalla -- tämän lempeillä, kuihtuneilla kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi: "On hän sairaskin, lapsiraukka, -- mutta vielä enemmän hän pelkää, luullakseni -- sinua -- ja toisia omaisiaan -- mitä te tulette sanomaan --".

Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle. Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa niin, ettei hän ollut tuntea itseään -- sitten tuli pelko, joka sai hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?

Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi, nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.

Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana, maahan luoduin silmin.

"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään kahden kesken.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista naista enemmän kuin omaa vaimoaan.

Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.

Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies -- Gyrd ei itse puhunut paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken -- oli hän ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja kauniin morsiamen hänelle.

Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla tavalla -- oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi -- ja siihen hän näytti hupenevan --.