Part 40

Sitten valonhohde levisi laajemmalle -- hän oli jälleen paljaan, pimeän taivaan alla -- pihalla -- valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä, jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja -- se oli kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä -- se oli Ulf jälleen -- mutta nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös, niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä --. Ja Ulfin tumman pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.

Vähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä tajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä, eräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen alaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän silmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli päivä -- selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.

Hänellä ei ollut nyt tuskia -- hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean raukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti hän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta häntä paleli.

Kristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki yön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa -- vähän poissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän -- mutta oli hyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja estänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa. Hän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että hän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa -- mutta hän ei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi pikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona Jørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten hänen täytyi kiittää Ulfia --

Hän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa oven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja seisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja hän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.

Yhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan tienoilla paidan poimuja.

"Mikä on, Kristiina?" kysyi Ulf.

"Risti", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin. Hän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran sielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää mitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti, jonka hän oli saanut isältään -- ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä oli vielä sormessaan.

Hän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen kämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria punaisia kiviä. Erlend -- ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt hänen olisi paras antaa pois tämä -- hän ei tiennyt minkä tähden, mutta hänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen Ulfille:

"Kenelle aiot sen", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut. "Tarkoitatko että annan sen Skulelle --?"

Kristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.

"Steinunn -- minä lupasin -- messuja hänelle --"

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut -- kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta --.

Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen silmiään, mutta ei jaksanut -- käsi jäi makaamaan hänen povelleen. Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi jälleen käydä sekavaksi -- hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois -- nyt hän alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis, jota hän oli kantanut -- hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.

"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt -- Ulf meni noutamaan sinulle pappia."

Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa -- mutta sillä kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki. Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi -- ohut- ja valkeaihoisen arven kaltaisena -- hän oli erottavinaan sekä kaksi pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.

Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se, että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt, mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa -- ja huolimatta hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon, jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut -- äksy, vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan -- kuitenkin oli Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli, papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja lunastuksen --.

* * * * *

Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa. Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa tulisi tapahtumaan nopeasti.

Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut kasvot -- Sira Eilivin, sisarien -- Ragnhild-rouva itsekin oli siellä kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.

Kerran hän näki Munanin kasvot -- hänen pieni poikansa kurkisti häneen ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se tuntui niin hyvältä. -- Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli --

Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota. Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.

Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta, uutta lumiverhoa askelillaan.

He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta -- viileältä, ikään kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi pessyt taudin ja saastan pois ilmasta -- se oli hyvää kuin raikas vesi.

Tornin kello alkoi jälleen soida -- molemmat katsahtivat ylös sinne, miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.

"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.

"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva heikko auringonpilkahdus.

Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:

"Minä tässä mietin, Sira Eiliv -- tahtoisin antaa vähän maata kirkolle -- ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua -- perustaa messun hänelle -- ja kasvatuspojilleni -- ja myöskin Erlendille, sukulaismiehelleni --"

Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:

"-- Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla -- voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön läpi."

"Niin, sitä minä tarkoitin", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän naurahti: "Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin hurskas mies -- häntä kohtaan!"

"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen", vastasi pappi.

"Mitä tarkoitat --?"

"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua", sanoi pappi.

"Kuinka niin?"

"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää tehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa, Ulf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki vuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy --"

"Niinpä -- niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää --"

"Niin -- ja nälkäkin sinun taitaa jo olla -- saat tulla mukaani tuonne kotaan, Ulf", sanoi pappi.

"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua", sanoi Ulf Haldorinpoika.

"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa", sanoi Sira Eiliv laskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat pihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat niin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.