Part 4

Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan käteen:

"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.

"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko -- olemmehan me kaksi ainoat jäljellejääneet koko suvustamme --"

Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, -- niiden takaa kuului pari kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin yhden ainoan kerran -- heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas. Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.

"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet neliskulmaiset.

"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta -- aina; sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut naittaa -- mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."

"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen, Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa -- et arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun kanssani."

"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.

Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin. Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä -- kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja onnettomuutta vastaan.

Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen -- sillä oli kauniit kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento pieni heiveröinen -- se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen. Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan -- hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa --.

Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.

III

Vuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi parempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan nukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan ketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista, ja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle rauhoitusjuoman -- poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki Kristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi ja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa ja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää uskaltanut antaa unijuomaa -- hän ymmärsi pojan olevan liian pienen sitä kestämään.

Sira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon ja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala kuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.

Erlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä ja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle puhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta tuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen. Kyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana tai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin hämilleen ja noloksi -- hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen surkutellessaan toisia.

Sen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa kysymässä Andreksen vointia.

* * * * *

Ei seitsemäs yökään tuonut muutosta -- mutta päivemmällä näytti poika vähän terveemmältä -- hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon ja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.

Lapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa vaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen edessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen ympärille -- mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.

Tuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina sen jälkeen -- hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli pyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja siinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin hauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli sitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan jälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran, kun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa ja sanoi: "enkeli vihainen, isä".

Kristiina katsoi Simoniin rukoilevasti -- hänen sydämeensä koski se, mitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli niin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.

Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:

"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta ääni särähti, kun hän koki nauraa.

"Simon, Simon!" pyysi toinen.

"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee --." Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.

* * * * *

Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa; hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.

"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:

"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla vihityssä maassa --. Siltä se näyttää, Kristiina --"

Kristiina jäi paikalleen seisomaan -- oli kuin hän olisi jähmettynyt. Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen huulensakin menettivät värinsä.

Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.

"Toimita niin --" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut, "että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan -- ja kun näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi --"

Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.

"Kristiina --!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä -- en uskalla -- antaa sinun astua sille tielle --"

Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.

"Minä uskallan. Tiedäthän -- ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu --"

"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä heikosti kuin äsken. "Kristiina -- älä tee tätä --"

"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää -- ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja vertansa -- minun lihaani ja vertani, Simon -- ainoan sisareni poika --"

Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.

"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin --." Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta. Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn häive:

"Etkö tahdo, että menen?"

Simon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui kuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia, niin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli mielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan tuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi kääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut --.

Itse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui niljaista maata -- tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja sulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua irti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa, imeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku kuivunut lehti hänen vieritseen maahan -- se kosketti häntä kuin elollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny takaisin, hullu --

Hänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen, eivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa jäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja jännittyneeksi -- joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä metsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen herpaannuksen valtaan -- hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan metsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut kääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan kuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden yli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta astuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.

Kuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä unenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää silmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi kivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran vyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut siellä -- hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut hidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.

Kristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli ulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot piirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden pesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla -- hän aavisti sen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä kohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.

Hän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset ryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa -- ilma alkaa kajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä -- päiväsaikaan ei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan kotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin oli ulos lähtiessään --.

Hän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan, ei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään Jumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti. Istuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori ja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä rakastat heitä enemmän kuin minä -- tapahtukoon sinun tahtosi --.

Mutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei ollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä tahansa --.

-- Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys rakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen saisi suostua.

-- Etkö tahdo, että menen --? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään. Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi, jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.

Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan. Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan -- kerta kerran jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja hyvyydellään.

-- Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.

Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli voimakkaampi kahdesta -- voimakkaampi Kristiinaa itseään ja voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut. Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa Oslossa, -- vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä -- että tuo pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi kuin -- --

Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin -- kostaakseenko -- vai minkä tähden -- siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi --.

Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon -- että kun on kysymyksessä se, jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään -- tarttuu hän vaikka mihin --.

Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä. Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden kauhunaallon halki -- kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja helppopääsyisimmäksi.

Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti eteläisen aidan kupeessa.

Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut vierasseutulainen lepäsi.

Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän, vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä rautapadan -- nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.

Anna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän paneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.

Jääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi sormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua -- juuret pitelivät kiinni -- hän katkaisi ne tikarillaan.

Vastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta perittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen rubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä kihlasormus -- lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi sormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen aivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.

Kun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen täytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos hän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät --.

Ja hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet olisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat, jotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut täällä sellaisilla asioilla --? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin suussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet -- minä en ollut sellainen siihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme --.

Sitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.

Kuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta -- kaste välkkyi kaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin hän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta -- kuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä yöllisiä teitä.

Tie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla navakammin -- häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne lennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle tietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.

Eikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän väliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne --? Katso taaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle --!

Eikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään ja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei varmaankaan pelkäisi mitään maailmassa --.

* * * * *

Simon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen yli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään. Silmänräpäykseksi hän kohotti katseensa -- Kristiina ajatteli, mahtoiko hän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä hetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa vasten.

Hän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle kulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.

Kristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi silmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä pois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen jäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa -- hän näytti olevan liian heikko liikahtamaan.

Sitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja pani turvekaistaleen poikittain sen päälle.

Silloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.

Hänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin yläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen -- paras katsoa saattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti selkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin -- yö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui lasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin nojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti vähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja kosteudesta -- hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki valui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta -- vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi ja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.

Vihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän kuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.

Hän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen vallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa olisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin -- Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista -- hän oli jonkin verran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä kavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.

Kristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja puita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta sitten hänen täytyi nojautua seinään -- kyyneleet virtasivat tulvien hänen poskilleen.

Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen lapselle -- mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan sikeää, tervettä unta.

Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.

Hän ei uskaltanut äännähtää -- poika ei ollut sanonut vielä selvää sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään äänettömästi:

Convertere, Domine, aliquantulum; et deprecare super servos tuos. Ne ultra memineris iniqui- tatis nostrae: ecce respice; populus tuus omnes nos --

[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps. 89. -- Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme; katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]

-- Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.

Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan pelastamiseksi?

Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon lapsen kuolevan käsiinsä.

Hän oli tehnyt sen Simonille -- Simonille, joka ei koskaan ollut pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille -- ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa niinkuin silmäteräänsä -- eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin --.

Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta --!

Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut -- poikaa ei saanut herättää.

Puhdas ja viaton. -- Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden -- Aashild-rouva oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se, Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." -- Mutta Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana, kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla Bjørnin kanssa.

Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari pientä hiehovasikkaa -- ne olivat hyvin sieviä.