Part 39

Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen; merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja seurasivat.

Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi väristä ja hänen hampaansa kalisivat -- hän hikoili vielä alinomaa sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina rantaa vasten harjun takana.

Puutarhan alalaidassa oli pieni portti -- sisaria karmi, kun se kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine peuranpäineen ja risteineen.

Niin -- hautuumaalla oli ihmisiä -- he tunsivat sen paremmin kuin näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde, niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.

Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä. Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:

"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"

Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.

Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan -- jotkut polkivat maata paikoillaan -- Kristiina näki heidän jalkansa maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa -- samassa häilähtivät harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin -- ja miesjoukko seisoi neuvottomana.

Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:

"Tässä, syö -- nyt on voileipäsi yhtä hyvä.

"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" -- äänen vapiseminen pakotti Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa, että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen, lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut, etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia kohti.

Silloin joku huusi:

"Odottakaa vähän -- ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki -- ehkä kaikki mitä omistamme -- kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä ja levittää tietoa tästä --"

Ei yksikään miehistä liikahtanut -- mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi itkevällä äänellä:

"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni -- minä kiitän sinua, ettäs suot palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden --!"

Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti maassa seisovan lyhdyn -- ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan. Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:

"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet -- luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen kanssa -- ja menkää sitten kukin kotiinne."

Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:

"Eikö ole parempi, että _yksi_ uhrataan kuin että me kaikki joudumme tuhon omiksi --! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma --"

"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin että teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään --"

Mutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:

"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä" -- hän ravisti puukkoaan ilmassa. "Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne lohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä -- taikka minä sanon teille Saatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne, kun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme --"

"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka nimeä mainitsit, Arntor -- sinä voit tietää, ettei hän ole tästä kaukana", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät pelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää abbedissaa. "Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme jääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne olinsijaa kuumimmassa helvetissä."

Mutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan nunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun hänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa serkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen kiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista ja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa ihmisen sellaisia ajattelemaan.

Nunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle, mutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä ylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen riehuessaan.

Mutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:

"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut sokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa alla, meidän -- kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa käyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi. He valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme luojamme joka päivä -- he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun me haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa tavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he tulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme -- he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset -- kaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte kaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta meidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli kuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun --"

"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi --"

"_Minä_ olen _sinun_ vertaisesi", huusi Kristiina poissa suunniltaan; "en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon -- minä olen yksi teistä --"

"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä", sanoi Arntor ivallisesti. "Sinä pelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut itseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi."

"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon -- hän kuoli sekä hänen että minun tähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. -- Missä Steinunn on?"

"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet", vastasi Arntor.

"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen poikansa on meillä", sanoi Kristiina nunnille. "Meidän on käytävä häntä tapaamassa huomenna."

Arntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:

"Ei, ei --. Hän on kuollut", sanoi hän Kristiinalle. "Siitä on kaksi viikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle. Silloin hän makasi kuoleman kielissä --"

"Makasiko hän --" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. "Eikö kukaan noutanut pappia hänen luokseen --? Onko -- ruumis -- siellä -- eikä kellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn multaan -- ja hänen lapsensa te tahdoitte --"

Naisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta ja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli kuului yksi ääni:

"Nouda hänet itse, sisar!"

"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?"

Ei kukaan vastannut. Arntor huusi:

"Sinä saat kyllä mennä yksin."

"Huomenna -- heti kun päivä valkenee, -- me noudamme hänet, Arntor -- itse ostan hänelle leposijan ja sielumessun --"

"Mene sinne, mene nyt yöllä -- sitten uskon, että te olette tupaten täynnä pyhyyttä ja hyvettä --"

Arntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina sysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon nyyhkytyksen.

Ragnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada sanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut hautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä huutamistaan:

"Mene nyt -- niin uskomme Jumalan laupeuteen --"

Kristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:

"Minä menen."

Hän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet sivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin ja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar Agneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti yhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti olevan aivan suunniltaan.

Samassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona -- seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti kokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon -- he näkivät, että hänellä oli kirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli kiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen, jolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä ja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista, joka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan, että se oli Credokujan väkevä seppä -- kohta sen jälkeen sukelsi pitkä ja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf Haldorinpoika.

Pappi ojensi hänelle kirveen -- hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti Tore-pojan nunnalta ja lausui:

"On jo sivu puoliyön -- kuitenkin on parasta, että seuraatte minua kirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä."

Ei kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet tielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa metsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden mukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä -- hän oli jo ehtinyt vähän matkaa polulle:

"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni --"

Pappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan nojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä -- Kristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen silmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän ensin oli pelännyt.

"Tule kotiin, Kristiina", sanoi hän. "Huomenna lähdemme sinun mukanasi sinne, jotkut miehet -- minä lähden itse sinun mukanasi sinne --"

"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen kuin olen tehnyt mitä olen luvannut."

Pappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:

"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."

Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi hänen harmaan hahmonsa.

* * * * *

Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä -- puhuen sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin -- enhän minä ole pyytänyt sinua mukaani --"

Ulf nauroi hiljaa:

"Kristiina-rouva -- etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi -- etkö ehkä sitäkään, niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt -- ettet sinäkään aina jaksa viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."

Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:

"-- Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä -- tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa --"

Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.

"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa --? Tiedän kyllä, että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein, sukulaismieheni -- että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun vaelluksestani."

"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina -- yhtä paljon kuin hänestä." Ulf vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Sitten Ulf sanoi:

"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään -- tulin tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."

"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule kuollut?"

"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen -- ja nyt ei kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:

"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi ihmisistä."

He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä kohti pimeässä häämötti vaaleaa -- pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä, vaalea hiekkatöyry yläpuolella.

"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa lujasti kädestä:

"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä malttiasi."

Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli sieppasi ja vei mukanaan:

"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen -- minä luotan Jumalan ja Neitsyt Maarian armoon."

Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan -- mutta oli liian pimeä. He laskeutuivat rantakaistaleelle -- paikoitellen sitä oli niin kapeasti töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.

"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea -- sitten Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.

Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja, jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi murtuva astia -- rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin -- mutta hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään, kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet ristissä sen alla -- mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se, joka repi rinnassa, kun hän hengitti.

Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle valoa, Kristiina" -- Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin tervatusta puusta laitettua soihtua.

Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna -- ja hän tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu -- hän etsi katseillaan kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa; päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.

Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin. Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.

"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan -- vilkaisi ylös -- mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä liikkumattomina -- ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot. "Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin rukouksia."

Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:

"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas tua sicut in celo et in terra --." Sitten hän pysähtyi.

Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum quotidianum da nobis hodie --." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.

"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu -- me näemme varmemmin ilman sitä -- äläkä astu harhaan, Kristiina -- sillä minä en nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."

Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan, kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei _tahtonut_ ottaa vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon ruumiinhajua.

"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.

"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä leväreillä ajetaan -- siellä ei ole jyrkkää."

Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi -- hän oli luullut Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin. Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat hänelle paluutervehdyksenä -- ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen säälin kyynelillä -- omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.

Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä -- avaruus oli täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.

Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta, josta he etääntyivät -- jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.

Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat meitä vastaan", sanoi Ulf.

Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä paareja -- Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:

"Älkää koskeko minuun -- älkää tulko lähelleni -- minussa on itsessäni rutto, minä tunnen sen --"

Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:

"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen: 'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan, sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"

Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään -- kuluneen kengän kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.

Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:

"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar -- Jumala ilahduttakoon sieluasi valossaan -- Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen täällä pimeydessä --"

Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä -- viiltävä, sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen rinnassaan, repeytyi ulos -- hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä, suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta -- seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta märkyydestä etupuolelta -- Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa naisessa, ajatteli hän.

Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.

* * * * *

Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri -- mutta kuolevalle se oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran kohinalta.