Part 38

Kristiina hengähti pitkään -- niin, hän muisti. Hän oli käskenyt kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle -- mutta kun hän tuli pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään, ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa --. Mutta eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa, niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen -- Naakkve oli ensin löylyttänyt häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen -- ei sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. -- Ja kun äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan ja painoi poskensa äidin poskeen -- pojan poski oli viileä ja pehmeä ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti -- hän oli sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika --.

"Sen olen tehnyt, Skule -- niin täydellisesti, että Jumala yksin sen tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"

Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti -- seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.

"Poikani -- mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.

Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.

* * * * *

Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.

Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli, kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen hurjalla ja epätoivoisella äänellä.

"Kuka?"

Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.

"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.

Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan -- Kristiina näki, että hänen leukansa värähti.

"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa niin kovalla -- --." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet huhuja --"

"Musta surmako --?" kuiskasi Kristiina.

"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni, Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit uhkasivat kirouksella --. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen. Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä -- ja Johanneksenkirkon veljet vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia -- kaikki, jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan --"

"Oi Jeesus Kristus!"

"Äiti -- muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä? Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla -- muistatteko kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla --!" Skule puristi kätensä nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:

"Herra, armahda meitä kaikkia --! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta --"

Mies kiristi hampaitaan pimeässä:

"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen, sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen -- Jumala antakoon sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan -- kohtaloahan ei kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle, ja viides viime yönä --"

"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"

Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:

"-- Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä -- pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä vanha kuin te, äiti!"

"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti hiljaa.

"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta vuoden vanha -- ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet, jotka olette elänyt sen jälkeen --?"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan. Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut Rissaan -- miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille ihmisille.

Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen, olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi tämä mies tiedottomana -- hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.

Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa, kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa. Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella -- parvi vapisevia, säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.

Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen, jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä, joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat punareunaiset ja vuotivat aina vähän.

"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi, nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen --"

Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.

Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän jäädä sinne hoitamaan tulta.

Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut -- tottunut kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin näkyjä kuin tämä -- hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt --. Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä -- sisar Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen -- ja kun Kristiina lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin, näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä, ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle -- mutta Sira Eiliv oli jo valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.

Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa --. Mutta se oli turhaa -- tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi. Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa, kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme --!

Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt -- mutta nyt täytyi sekä hänen että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.

Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin -- tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä, jota savu ei voinut voittaa -- ulostuksen, veren, happamen hien ja hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.

* * * * *

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella -- ja sitten puhkesi rutto yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden maailmaan -- ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien -- ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä ja varmalta, kuolema kaukaiselta -- tai käsittää, että samanlaista tulisi olemaan kerran vastakin -- jolleivät kaikki ihmiset kuolisi sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet, jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta -- Sira Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan, polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät lämmitystä -- he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta. Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin -- enimmäkseen hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen, lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla. Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään --. Kohta sen jälkeen hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen ihostaan. Kristiinaa kammotti -- varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että kuolema oli varma -- vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan -- hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti vailla suurempia hengenlahjoja -- mutta kun kuolema laski kätensä hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian. Häneen nostatti rutto paiseita -- hän ei tahtonut suvaita edes sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta, sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun -- ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä ottamaan nunnat turvaansa -- silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään -- niinkuin ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten -- jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita -- teriakki ja kalmusjuuri olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa -- leipä loppui, ja he leipoivat yöllä -- mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä tihkusateena, maa tuli kuuraan -- sitten tuli jälleen suojaimia ja sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut, joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella, hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja -- joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan -- poikiaan, jotka olivat niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä -- pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa päivät pitkät -- nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse, että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena -- ja niiden harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa -- hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään, niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon. Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä oli suurempi kuin ruumiin.

* * * * *

Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä, se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa. Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.

Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun, sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa vieressä seisovan pienen tytön käteen:

"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi aikaa."

"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri vuodatetaan hautausmaan veräjällä -- huomenna hän on jo matkojen päässä --"

"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua, Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi saada vitsaa --"

"Sano meille mitä se on, Magnhild -- pelkäämättä" -- sisar Kristiina seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli muistanut -- nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista, sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia ihmisiä käyttämään.

Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä, ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti, ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi. Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa -- tämä olikin tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt itsekään.

"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä, kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."

Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona, valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi, että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.

Kristiina väänteli käsiään:

"Jos minä menen yksin -- äiti, saanko luvan mennä sinne?"