Part 37

Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan, että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.

Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän, kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin, eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta -- ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.

Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan. Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.

Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan. Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.

Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä -- nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla, ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina, istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.

* * * * *

Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita vietettiin suurimmalla komeudella -- Neitsyt Maarian messupäivinä, Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä -- kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa, mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.

Ja sitten olivat köyhät -- vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle, valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia kulki ulos ja sisään -- täällä oli monta lepratautista, mutta niitä oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista. Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden ihmisten elämässä -- saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista, solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista, etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan -- ja silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle, tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua, soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta, josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä -- sitä levittivät ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat, valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.

Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi. Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman, että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin aikeesta:

"Nyt minun uneni käy toteen -- olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet -- vaikka aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä näin hänet."

Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä -- nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista, ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.

VII

Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.

Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt -- ihan tyventä ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla, missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen, painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla ja siihen vuodenaikaan -- oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa -- niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.

Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta, tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven asiasta -- vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.

"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai sinä pelkäät?"

"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve ole ollenkaan luotu munkiksi."

"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen. Kristiina sanoi:

"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin -- ja hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen kasvinaikanaan -- isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen, että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi --"

"Vai et voinut? -- Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen kun on ja nuori -- ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun itsesikin voivan arvostella, sisar.

"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia kuin rakkaudesta luojaansa -- niin en kuitenkaan usko, että Jumala antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden. Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.

"Ei --" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä -- minun luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.

"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta? Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras jää murtui sinun allasi -- että sinä painuit alas joka kerta kun itse päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä, kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?

"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka kerta kun rukoilit -- anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti -- ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä -- ja niin sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon, jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta --

"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, -- vaikkapa eivät olisikaan luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta --.

"Ja miehesi, Kristiina -- Jumala olkoon laupias hänen sielulleen -- minä tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte -- poissa silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään -- mutta sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä kuolemansa jälkeen."

Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi ratsun selkään ja ajoi pois.

* * * * *

Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli tullut häntä tervehtimään -- Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli puheluportilla.

Skule istui puhellen venemiestensä kanssa -- hän hypähti ylös, kun äiti tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta -- pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat, solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan -- mutta pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa -- voi, kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa --!

Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu -- jokin isku oli varmaan murskannut sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan ivallisesti -- ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon. Hän sammalsi vähän puhuessaan -- yksi etuhammas oli poissa ja toinen oli sinisenmusta ja kuollut.

Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?" Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan -- sen ei tarvinnut merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita satunnaiseksi eleeksi.

"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.

Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken, kertoi Skule äidille uutisia veljistään:

Lauritsa oli vielä Islannissa. -- Äiti ei ollut edes tiennyt hänen lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan palvelukseen ja lähti.

Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään -- sitäkään hän ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika -- nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin paljon puhui -- karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu -- Skule naurahti -- se oli tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa -- mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.

"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?" kysyi äiti.

"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä. Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin hänen palvelukseensa -- hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen. Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli meillä kotona --." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja kasvojaan.

Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt täysikasvuiseksi tultuaan -- hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.

"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti huomauttaa.

"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.

Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa jouduin ristiäisiin -- ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen anoppinsa -- niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne --"

Kristiina hymyili raskasmielisesti:

"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat, kun ovat päässeet mullan alle."

"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen -- vaikka te piditte meitä monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä --

"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.

"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina -- ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin hän nauroi vielä enemmän:

"Se on totta, äiti hyvä -- Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen tuolla morsiamenryöstöllään" -- Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu, ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa tunturilaella -- ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan, vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän ulkopuoltakin -- ja Jofrid hallitsee Gautea --"

Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän Kristiinasta eniten isän kaltaiselta -- tuo nuori soturi runneltuine kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta -- ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.

Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä -- mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut -- niin, terve hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni. Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule tarttui äitiään käteen:

"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se sattui teitä silmäkulmaan -- muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti anteeksi!"