Part 36

Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat. Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa. Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä -- yksi oli ainakin se, että apotti Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla, hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon, Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf, mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää toisen heistä Munkabuhun -- sokea veli se luultavasti oli esittänyt tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.

"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa --"

"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf -- ja epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki --"

"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen, että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta et voinut salata mitä ajattelit?-."

Kristiina tuijotti eteensä.

"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa --. en tiedä, olenko koskaan unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani; pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai seurata ensimmäistä -- sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.

"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja verta käsissään -- että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin hän kätki muutakaan. -- Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa -- olen varma, että kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."

Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.

Hetken perästä munkki kysyi:

"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä Reinissä?"

"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.

"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi Gunnulf.

Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.

* * * * *

Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon. Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.

Satoja kynttilöitä paloi kirkossa -- kirkonpalvelijat ottivat vastaan toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta löyhkästä.

Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi kutsua laivaksi -- tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi, kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.

Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön -- pari kertaa täytyi Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta, jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.

Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli _ajatellut_ Erlendiä vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen -- kuitenkin oli ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu --.

Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen elossa oleva silminnäkijä -- silloin hänestä tuntui kuin olisi hän tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt sen aina.

Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas, hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias --. Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.

Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun -- aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.

Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt vähän, sisar -- sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin --"

Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:

Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa, sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään sisään ovenkamanan alitse.

Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin -- hänellä oli syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä, samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin kulmat rypyssä ja suu hymyssä --.

Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.

Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta, jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli kärsinyt.

"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö --."

VI

Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.

Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.

Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.

Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan, että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan, joka kuoli niin nuorena.

Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa -- nyt ajattelivat nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä valtatieltä.

Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan. Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä, etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia -- tämän he ymmärsivät niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä, jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten. Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa pääalttarin luona -- sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.

Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti, että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin, erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta, kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria, valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.

Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan, köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin -- niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja, niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen -- ja Sira Eiliv myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen -- siitä, kuinka he tuon kirjan ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he sitten saivat lainata varoja.

Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta, mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä, missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.

Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa, ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti -- oli niinkuin hän olisi nähnyt Erlendin munkinkaavussa.

Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.

"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa --. Ja hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä -- että liian monet ajatukset viriäisivät eloon --"

Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja hänen kätensä olivat työn kuluttamat -- hän mainitsi hymähtäen, että nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa kasvot eivät olleet niiden joukossa.

Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan, selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien, vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden alla.

Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan näköä -- nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni --.

Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen -- minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."

"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."

Bjørgulf vastasi hiljaa:

"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän äidinsydäntänne -- vaikka tunsin sen hyvin -- mutta minä näin, että teillä oli jo niin raskas kuorma -- ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen --"