Part 35

Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila: sisäisen näkökyvyn teroittaminen -- virta tuntui näyttävän hänelle hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin, vain kivi sattui tielle -- heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. -- Mutta hänen äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja rakkaudessa -- joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi, -- oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut heijastuksen taivaallisesta valosta --.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän tähtemme --.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista, oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria, täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle, oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä, jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen -- uhmaa ja tottelemattomuutta, paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä -- se oli kuitenkin kaikitenkin äidin sydän --.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista -- kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta olivat hänen poikansa loukanneet häntä -- kuitenkin hän tiesi, että jos he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä, syntisen tahallisesti -- ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen --.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä, jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan, että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa, kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta tunturilammensilmästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain -- Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään joutuneesta laivasta, -- laivan pelasti erään abbedissan esirukous Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina -- mutta sitten joutui sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin. Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi -- mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista, rikasta talonpoikaissukua Slagnista -- ja hänen äitinsä ja sisaruksensa olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää, että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi Kristiina.

"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet", sanoi munkki ärtyisesti. "Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea vailla ruokaa" -- ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita --.

* * * * *

Kun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai veli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän heikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti, sillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi matkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä niistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin molemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen ja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän ei voinut jatkaa matkaa -- nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista eivätkä saisi nähdä juhlaa.

Kristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja avusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa runsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat -- nyt oli Kristiinan saatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli joitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki Jumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan nimeä varten.

Kristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään hänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä kohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän pyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.

* * * * *

Gauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä polkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen asukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen Husabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä niin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun poikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes Kastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.

Kappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana oleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai alkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin kainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja siderääsyjä.

Kirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu. Kristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut kirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna, seudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli seisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista, väkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja saattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos hänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei hän toivoisi enempää -- ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta selkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.

Hän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan sinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse -- eipä moni nainen nauttinut hänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä, sen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain se ja se ja se -- niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin sitä ja sitä ja sitä --

Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi -- melkein. Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena -- ei siksi, että hän oli tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen, että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen -- ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt, että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se työnnetään ulos ovesta.

Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään -- mutta hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi -- poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin useimmat muut -- mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.

Mutta hän ymmärsi, että _hänen täytyi_ tulla. Kummulla kohoava kuusikko seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua. Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen, jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:

Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla, ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää, ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison kappaleen ja antoi hänelle -- Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä anelemassa --. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää, jolta se näytti -- se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum, ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi lupauksensa veli Edvinille.

V

Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.

Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin -- hyvä oli olla täällä jälleen, hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa seurassa --. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.

Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin hän tahtoi mennä avojaloin.

Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti joukko poikia -- he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat, voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen. Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen kuin muuan pieni vekara -- kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla -- lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen, päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:

"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"

Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin, kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä. Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.

Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti -- nämä pojat muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan, kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti, etteivät _hänen_ poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.

Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki --.

Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.

Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien läpi -- ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka taholla -- lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi -- paimenet luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.

Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään. Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä, alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja -- kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen -- mutta jokainen poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun -- ensi sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin, talousrakennuksiin, karjaan -- äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.

Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan -- häntä pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.

Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:

"No jopa jotakin -- eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä Husabystä -- terve, Kristiina -- mitenkäs on selitettävä, että sinä tulet tänne minun talooni!"

Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan, minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.

Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren päällikkönsä muistoa -- Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle -- ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon viereen -- mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.

* * * * *

Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin -- mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.

Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana päivänä puolipäivämessun jälkeen.

Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty kirkkomaan aidan viereen -- niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle -- kohtasi hän andebulaiset, ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi, kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi, hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.

Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten; hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan, saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri tungos -- etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle, mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti, niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.

Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua -- tuomiokirkosta soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan -- se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin -- se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.

Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu -- heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.

Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.

Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin, ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, -- sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu, kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.

"Voiko se olla -- oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!" Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa niihin. "-- Oletko sinä täällä!"

"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.

"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi -- ei kai tämä suinkaan liene Gauten lapsi?"

"Ei --." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."

Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään olevaa viheliäistä eläjää.

Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle. Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.

"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"

"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf järkyttyneenä.