Part 34

Mutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran kun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa pöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät masentuneilta ja väsyneiltä -- olivat raataneet kovin ja saaneet vähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen -- Nidarosissa olisi ehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi hänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta lampaantalista ja pikkulapsen vedestä -- mutta hän kielsi, kun Kristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä ja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin -- niin, liinan hän sentään otti.

Kuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata seinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta muuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja haukahti pari kertaa lyhyeen -- Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan ja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen hänelle sanan.

Kristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat antimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin pihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan kulkunsa hänen tupaansa kohti.

Kristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta paria, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid nuuski -- vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän löyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja hänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi puhumaan:

"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa puheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi kuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän teidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän Gauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla ottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja muutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti kun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin, että te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.

"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää henkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän isänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte rikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin naimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon kuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän täysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute, joka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne rikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten tuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni alla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen väkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana -- mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni pitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta lasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei minulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme paras --"

"Minä uskon sen, Jofrid." Kristiina katsoi vakavasti miniänsä tulehtuneisiin kasvoihin. "Enkä ole koskaan sekaantunut sinun hallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä, uskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää vapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen vanha enkä pysty enää opettelemaan uutta."

Nuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja sanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.

Kuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa -- ensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei ollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan isän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille vieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän rakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille, jotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa -- vaikka Gaute olisi ollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen rupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa enempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta Kristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta auttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän ihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä ja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti Maaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa elatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan kuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu, päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan sillä aikaa.

Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä -- mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä. Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti mieleen sanoa nähneensä unen.

"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi --." Mutta silloin täytyi Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä molempia vanhimpia poikiaan.

Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen ja leikkien pikku Erlendin kanssa -- tämä sirkutti vastaheränneenä ja virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki -- Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle Nidarosiin.

Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään ja ajoi sitä edellään.

Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa -- se väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä -- hän erotti Jofridin vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.

Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.

Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta; vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan. Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä, epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille -- silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve --!

Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä. Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi -- ne ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.

Torven ääniä kantautui tunturilta -- joitakin korkeita säveliä, jotka häipyivät pois ja kuuluivat jälleen -- kuulosti siltä kuin lapset olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta -- ja kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta hiljaisuudessa.

Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään -- arkipäiväisiä tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella -- lehmä oli mennyt suohon -- aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan lumen peitossa -- harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi -- tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä: Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen kohtaan pihaa -- ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki olivat kironneet joka talvi -- tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan koskaan enää niitä näkemättä.

Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä -- se juoksi sinne tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli mullan alla --. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa. Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut --.

Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili joutuin ja puolustelevasti -- nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja hänen jatkaa matkaa.

Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute asetti jalkansa jalustimeen -- silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti askeleen äitiinsä päin.

"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut -- te ette ole tainnut olla kovin tyytyväinen tänä viime vuonna -- äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää, hän kunnioittaa teitä syvästi -- kuitenkin minun olisi kai pitänyt sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina ollut --"

"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa uskollista pojanrakkauttasi -- jos en ole osoittanut sitä niin paljon kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia --"

Gaute tuijotti äitiinsä suu auki -- "Äiti --!" Sitten hän purskahti itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.

Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.

"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai Jerusalemiin, niin -- mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan tällä matkalla -- matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän, jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan --"

"Äiti, äiti -- antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan --"

Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena --"

Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin hyvän onnen toivotukseksi.

Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen selässä.

Kristiinalle tuli niin omituinen tunne -- kaiken ulkopuolella olevan hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman, honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia itsessään -- hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja autiolta tuoksuva. Näky vaihtui -- oli rantamatalikko, jolta meri oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa --.

Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon päin. -- Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin -- hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen välillä.

Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun hän sitä ajatteli.

* * * * *

Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.

Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka ratsasti kahden lapsensa välissä.

Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa, molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä, Andabu-nimisestä kylästä -- Kristiina ei tiennyt missä se oli. Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki ja kitisi lakkaamatta -- se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä -- ja kun Kristiina seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään -- toinen mennä pyyhälsi kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria, sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa -- ja Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan hevostaan munkeille -- saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki oli hirveän sairas.

Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät, punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät -- veljeskunta oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta, -- kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille, jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin uskottavilta -- sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies. Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta. Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään -- se oli verinen toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli erittäin kevyt ja lämmin -- se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu. Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä -- hän oli niin käheä että sai tuskin ääntä -- että lapsi saisi nukkua viitan sisässä hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski, mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen -- tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat valvoivat ja loivat renkaita -- mutta toisella rannalla vuorenkukkulan alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva karjahdus siltä suunnalta -- munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin eläin -- silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan. Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. -- Leijona Juudan heimosta on voittanut] -- silloin he kuulivat ikään kuin oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat näkyviin, -- silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät niin lyhyitä päivämatkoja -- ja rahalahja hänen täytyi antaa kerjäläismunkeille erotessa -- niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä -- hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

* * * * *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet, ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi käydä hämyiseksi -- pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon, joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.