Part 33

Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.

* * * * *

Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa, mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään -- ne kaksi, jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi, jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin rehua Sigurd-herralta -- mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa huoneessa miesten kanssa.

Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin Rognheimiin.

Ivar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että hänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun Gaute menisi naimisiin: "Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä asumaan, luulen minä -- ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan jättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan." Mutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet. Vain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.

Kristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että helpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli tulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori nainen -- silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet hänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut kauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin tämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta --. Tähän aikaan hän tuli ajatelleeksi omaa äitiään -- hän ei voinut muistaa äitiä muuta kuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori maatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin oli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten kantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut enemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä rinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen päivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.

"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun ymmärtävän", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja lapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli syntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista mitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät tiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee pelätä ja toivoa ja unelmoida salaa --.

Lopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat Jammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon. Mutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä laakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen haastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse hänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana oli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten sukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä kylästä olivat myös saapuneet.

Sitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan naisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä ratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen kanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen näköinen mies -- kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän oli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä, punaihoinen ja punatukkainen.

Gaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina -- ja hänen takanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat puolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat vanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra. Kristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta, mutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.

Miehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan. He eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli lattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa -- sitten Jofrid kietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia myöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa tämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.

Gaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin kunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin -- ne olivat samat sakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi Jofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi vastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että tytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi perinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten sukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge Duk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä, Olav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat sitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni itse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli häväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi vaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.

Oli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut mieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen nuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt hänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin ettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti ymmärtää.

Kun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin koettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen isänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia Jofridin tahdon mukaan.

Gaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää, mutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan. Siten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin saamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut säkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan suurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen veljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa kautta suuret rikkaudet -- jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi, nauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi tulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa leikinlaskua, mikä nyt seurasi.

Seuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären, ja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän olisi ollut aviovaimo -- Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen oikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran suojassa häihin saakka.

Häät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat kauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär suurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun vaimonsa vyöhön.

Sen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja siellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen ja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra lahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että kaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan -- sarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset arvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän morsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.

IV

Eräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan liesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja. Kuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi kuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti esiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui hajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen keltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa suuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli tulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui ja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet eteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.

"Otatko sinä mukaasi Erlendin -- mihin sinä aiot lähteä?"

Gaute vastasi lähtevänsä myllylle -- se uhkasi mennä virran mukana "-? ja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän."

"Oletko järjiltäsi --!" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute remahti nauramaan:

"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!"

"Niin --" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi joka paikkaan -- saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit niinkuin ilves -- söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen saada sen --"

Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen ylistupaan.

Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa -- aamuaurinko paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä. Kristiina nauroi.

Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos ja otti hänet syliinsä:

"Ei saa -- äiti suuttuu, jos kastelet itsesi --."

Poika mutristi huuliaan -- varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava myöten -- itsensä kasteleminen oli pahin synti -- Jofrid oli liian ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta -- hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin. Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä -- enimmäkseen hän seisoi ja katseli pihalle.

Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä olevaan luhtirakennukseen -- oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein nähnyt niitä pitkään aikaan -- kuinka komeita nuo rakennukset olivat pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen. Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.

Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi jälleen arkkuihinsa päin.

Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa -- Kristiina viskasi alas kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä, parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden, tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.

Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika huusi kuin kuoleman hädässä -- ja pysähtyi kuin leikaten keskelle ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan tahmaisin käsin ja suin.

Juuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:

"Oletteko te ottanut hänet sisään -- eihän se ollut tarpeellista, äiti -- minä olin vain ylistuvassa."

Kristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut ulkona: "Etkö kuullut sen parkumista?"

Jofrid kiitti anoppia "-- mutta nyt me emme enää häiritse teitä kauempaa --" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti pyrkien tämän syliin, ja meni ulos.

Kristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan toimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi sisään.

* * * * *

Tarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären palvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin naimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa -- mies oli nuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.

"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat isäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi parhaakseen", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton syntyä.

"Ja tällä seudulla", sanoi Kristiina, "ovat pieneläjät tottuneet kuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat neuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin meidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat tämän."

"Niin se on kuin äiti sanoo", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.

Jo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute vain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut mitä taipuisin aviomies.

Anoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä vaimonsa mieltä -- Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja ahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään oli ollut -- olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa ja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä tuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä tullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti, että Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti -- hän oli ylpeä tämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat rikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava kuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta, sanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä menestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona hän hemmotteli miestään minkä kerkisi -- mutta jos Gaute yritti olla toista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid ensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui -- ja sitten Jofrid otti ja puhui hänet toiselle päälle.

Mutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut epäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen vaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat sitä määrättömästi.

Nyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär olisi ollut -- niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä muuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut, vaikka hän olikin vallanhimoinen.

Jo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina huomannut työväen olevan tyytymätöntä -- vaikka ei kukaan sanonut juuri mitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.

Kristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä härskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin tervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki tienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin erityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai yllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon oli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät kaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista -- ja milloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys koko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä, että Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta syntyisi rahvaan keskuudessa.

Tämä se harmitti anoppia -- sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja isännän kunniaa.

Vähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut tuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän sai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi ollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla viime kesänä, se oli totta -- kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä kitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän oli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta -- syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä ja kahden ratsuhevosensa rehussa -- hän sai liian vähän tai huonoa tavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta tämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut näkevinään mitään.

Gaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli äiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli uurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen -- kunhan hänellä vain oli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän muuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta jos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille ja antelias kerjäläisille -- ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen mukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka asuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa, ei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä, kun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta vaativat jakelemaan tavaraa.

Nyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä ja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute vähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon -- hän koetti pitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin tovereihinsa -- remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli nyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin hän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten kotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei varmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän antoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana hän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin selän takana.

Ja Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten ystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina kuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa, joka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan karsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani hänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo vanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne --.

Ja hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi omanaan.

-- Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin yrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt keskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun lehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset pikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien, jotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta tallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista keskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.

Poika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen lihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset. Saadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä välin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin pian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet rinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten -- silloin kangasti Kristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat jumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti rauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät toisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti lihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä tulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura laskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä varmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.

* * * * *

Sitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että kerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa. Kristiina seisoi vanhantuvan kuistilla -- se oli nyt hänen hallussaan -- hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että ruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: "Meillä on itsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi -- hänen hallussaan on puolet huoneista --"

Suuttumus leimahti entisessä talon emännässä -- ei ollut tapahtunut ennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja aurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja kerjäläisten luo:

"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii yhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole ennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan nimeen."

"Tehkää niinkuin haluatte, äiti", vastasi Jofrid tulipunaisena.

Kun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan -- aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä ihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä Siljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin kotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä Kristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin monenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa kerjäläismatkueissa -- näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli neljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla oli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta neljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla ei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen. Sitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan keltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin taudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla oli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä haavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki Erlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin hyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä yönä.